Arenski syntyi Novgorodissa 1861. Hän osoitti jo varhain suurta musikaalista lahjakkuutta ja pääsi vuonna 1879 opiskelemaan Pietarin konservatorioon, missä hänen opettajanaan toimi Nikolai Rimski-Korsakov. Valmistuttuaan Arenski pääsi professoriksi Moskovan konservatorioon, missä hän vuorostaan opetti mm. Sergei Rahmaninovia ja Aleksandr Skrjabinia. Arenski palasi Pietariin 1895, kun hänestä tehtiin Keisarillisen kuoron johtaja. Hän kuoli tuberkuloosiin vuonna 1906 Perkjärven parantolassa, joka tuolloin kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Arenski sävelsi sinfonioita, konserttoja, orkesterisarjoja, lyhyitä seremoniallisia orkesteriteoksia, baletteja ja oopperaa. Nyt levyhyllyssä aakkosissa vuoroon tuleva kolmen levyn yhteispakkaus kokoaa yhteen säveltäjän merkittävimät orkesteriteokset. Tarkemmin:
Arenski: Sinfoniat 1 & 2; Orkesterisarjat 1-3; Balettisarja "Egyptiläiset yöt"; Muunnelmia Tšaikovskin teemasta; Fantasia "Marguerite Gautier"; Alkusoitto oopperasta "Uni Volgalla"; Alkusoitto oopperasta "Rafael"; Alkusoitto oopperasta "Nal ja Damajanti"; Intermezzo jousille; Marssi "Suvorovin muistolle". Venäjän valtionorkesteri (näin sanovat levyn tiedot, mutta oik. Neuvostoliiton valtiollinen sinfoniaorkesteri), joht. Jevgeni Svetlanov. Warner, äänitetty 1983-1990.
Esikoissinfonia on varhainen (opusnumero 4) teos, jonka Arenski sävelsi heti saatettuaan konservatorio-opintonsa päätökseen. Se on 22-vuotiaan tuotokseksi hyvin kypsää musiikkia, eivätkä sitä vaivaa harjoitussävellysten haamut. 35-minuuttinen sinfonia on etupainotteinen: kaksi alkuosaa kestävät molemmat yli kymmenen minuuttia ja kaksi jälkimmäistä osaa molemmat vajaat seitsemän minuuttia.
Minuun tässä sinfoniassa vetoavat erityisesti sen lyyrisyys, suhteellinen keveys ja ennen kaikkea pakottomuuden tunne. Jopa Scherzo - tuo sinfonian osa, joka on venäläisten romantikkojen kohdalla vaarallinen siksi, että siitä muodostuu liian usein hakkaava ja pitkästyttävä - soljuu hyvin luonnollisesti ja vapaan oloisesti. Se saa jopa mystisen tunnelman erikoisen pehmeästä trio-osastaan. Kuitenkin jo heti avausosassa säveltäjä selvästi nauttii pitkärakenteisista, kauniista melodioistaan, joiden väliin hyökkäävästi soittavat vasket tuovat uhkaa ja dramatiikkaa.
Toinen osa, Andante pastorale con moto, on varmasti mieluista kuultavaa kaikille venäläisen melankolian ystäville. Se on laulumaisen valittava, mutta muistumia avausosan uhkaavuudesta työntyy välillä esille. Puupuhaltimia olisi voinut käyttää vieläkin rohkeammin.
Jo riittävästi käsiteltyä Scherzoa seuraa räjähtävä ja erittäin rimskikorsakovimainen finaaliosa, jossa Arenskin opettajan vaikutus on ilmeisimmillään. Se on värikäs, joskin välistä rytmillisesti hieman rigidi huipennus sinfonialle.
Arenskin toinen sinfonia on kypsän ja teknisesti varman säveltäjän teos. Se on esikoissinfoniaa yli kymmenen minuuttia lyhyempi ja kokonaisolemukseltaan kevyempi teos, joka tuo välillä mieleeni Borodinin kuuluisan kakkossinfonian. Arenskin kypsällä kaudella Tšaikovskin vaikutus on vielä paljon ilmeisempää kuin esikoissinfoniassa, mutta ei Rimski-Korsakovkaan ole unohtunut.
Teos alkaa hieman venäläis-formaalisen oloisesti myrskyisällä ja muutamia hellempiä melodioita esittelevällä hilpeähköllä osalla, joka kuitenkin päättyy yllättävän rauhallisesti jatkuen saumattomasti seuraavaan osaan. Se on todennäköisesti se, jota tulee kuunneltua useamminkin. Romanzan melankolisen valittava ja sanomattoman herkkä melodia saa ansaitsemansa käsittelyn ja johdattaa hieman balettimaiseen Intermezzoon. Finaali toistaa avausosan ainesta tuoden tiiviiseen sinfoniaan yhtenäisyyttä ja tarjoten avausosan teemoille sellaisen riemukkaan huipennuksen, joka yllättäen jää avausosasta puuttumaan.
Yhteenvetona sinfonioista voi sanoa sen, että vaikka kumpikaan niistä ei ole Suuri Sinfonia, ovat ne hyviä ja taitavia sävellyksiä, joissa on vetoavaa melodiankäyttöä. Esikoissinfoniassa säveltäjä käyttää orkesteria hieman vähemmän hienovaraisesti kuin myöhemmässään, mutta toisaalta esikoissinfonia on yleisesti spontaanimman tuntuinen. Toinen sinfonia on taas kiistämättä elegantimpi ja keveämpi otteissaan. Ne luovivat tyylillisesti Rimski-Korsakovin ja Tšaikovskin välimaastossa. Niitä kuuntelee mielikseen, ja nautittavia melodioita on runsain mitoin. Ongelmana näissä teoksissa on tietty persoonattomuus. Vaikka Arenski yhdistää kahden tunnetun (ja keskenään hyvin huonosti toimeen tulleen) säveltäjän tyylejä, ei niistä synny kuitenkaan tunnistettavasti omaperäistä, originellia jälkeä. Musiikki on tunnistettavissa venäläiseksi, mutta siinä ei ole samanlaista persoonallista välittömyyttä kuin Rimski-Korsakovin, Tšaikovskin, Musorgskin tai Borodinin teoksissa.
Arenskin kolmesta orkesterisarjasta suosituin lienee toinen, nimeltään "Silhuetteja". Se on hauska ja viihdyttävä karrikoitujen muotokuvien kokoelma. Alun perin kahdelle pianolle sävelletty sarja esittelee mm. kammiossaan pölyttyvän tutkijan (Scientifique/Savant; "vanhoillinen" ja rakastava pastissi barokkityylistä), seurapiireissa liihottelevan koketin (Coquette, kieli poskessa sävelletty turhamainen pikkuvalssi) ja raukean Uneksijan (jostain syystä tässä albumissa nimetty Ajattelijaksi, Penseur, vaikka musiikki nimenomaisesti viittaa Rêveuriin). Tämä humoristinen ja monipuolinen sarja korjasi taakseen myös arvovaltaisen ihailijan: Leo Tolstoi tiettävästi mielistyi siihen.
Arenskin järjestyksessä ensimmäinen orkesterisarja on ilmeeltään paljon kosmopoliittista Silhuettisarjaa venäläisempi. Se alkaa kansanlauluun perustuvalla muunnelmasarjalla, joka on niin venäläinen, että se lähes tihkuu smetanaa ja vodkaa - siitäkin huolimatta, että se saa osakseen muun ohella myös hyvin barokkityyppisen fuugakäsittelyn. Ensimmäisen orkesterisarjan ehdoton huipentuma on kuitenkin verrattoman tenhoava, myöhäisiltapäivän tunnelmaa henkivä Basso ostinato, joka saattaa hyvinkin olla Arenskin koko tuotannosta se teos, jolla on suurimmat mahdollisuudet nousta kuolemattomuuteen. Se on kuitenkin nykyään perehtyneemmän väen herkku, eikä sitä ole ryöstöviljelty siellä, minne se taatusti sopisi - epookkielokuvan taustalle. Tämä viisiminuuttinen teos jättää hyvin voimakkaan muistijäljen; siinä on vaivatonta ylevyyttä, ja siinä on kiistattoman hitin ainekset. Arenski on saanut tässä aikaiseksi jotakin, joka tuntuu vaativan yhä uuden kuuntelun ja joka jatkuisi ideaalissa maailmassa määrättömän pitkään. Pachelbelin kuuluisa Kaanon on välittömästi mieleen tuleva vertailukohta.
Kolmas orkesterisarja on puolituntinen, tyyleillä leikittelevä muunnelmasarja. Se on viihdyttävä juuri tyylillisen monipuolisuutensa vuoksi. Arenski selvästi nauttii päästessään säveltämään omia versioitaan 1700-luvun menuettityylistä ja barokin sekä klassismin maisemissa keinuvasta Gavottesta. Niitä myös melkoisen hauska kuunnella. Varsinkin Menuetti tuo mieleen soittorasian ja korostaa näin huumorintajuisesti sitä, että kyseessä on itsestään tietoinen tyylijäljitelmä, joka on pohjimmiltaan juuri samanlaista hötöä kuin soittorasioiden mekaaniset tanssahtelut. Myös Hautajaismarssi (Marche funèbre) on erittäin tehokas ja menisi täydestä itsenäisenäkin teoksena. Nokturniin on otettu mukaan piano, jotta rakkaudentunnustus Chopinille ei jäisi kenellekään epäselväksi. Se on hätkähdyttävän kaunis ja liikuttava (joskin ehkä hieman laskelmoidusti) osa, joka tuntuu kaipaavan ympärilleen kokonaista pianokonserttoa.
Yhdessä Arenskin kolme orkesterisarjaa muodostavat tämän orkestraalisen kokoelman nautittavimman ja kestävimmän sisällön sinfonioiden ohella. Muista teoksista mainittava on huippulaatua edustava Muunnelmia Tšaikovskin teemasta, vartin mittainen muunnelmasarja Arenskin ihaileman kollegan eräästä laulusävelmästä. Se on mestarillinen ja nerokas teos.
Balettisarja Les nuits égyptiennes eli Egyptiläiset yöt on kokoelma kohokohtia säveltäjän samannimisestä baletista. Tämä kolmen levyn setti tarjoaa varsin huonot kirjalliset esittelyt teoksista, mutta kappaleiden otsakkeista tunnistamani nimet Arsinoe ja Antonius viittaavat siihen, että baletti liikkuu Kleopatran (sen seitsemännen, Elizabeth Talorin esittämän) ajassa. Se on sangen tavanomaista balettimusiikkia, jossa on muutamia hauskoja ja miellyttäviä efektejä ja paljon kulunutta mahtipontisuutta sekä tekoitämaista myötähäpeää (Charmeur des serpents, Käärmeenlumooja - arvaatte melodian).
Muut teokset ovat ooppera-alkusoittoja ja pieniä itsenäisiä teoksia, eikä niissä ole kovin mieleenpainuvia aineksia, joskin teatraalisuutta ja täysromanttista orkestraatiota piisaa. Kolmen levyn sarja päättyy asianmukaisen juhlavissa tunnelmissa marsalkka Aleksandr Suvorovin (1729-1800) kunniaksi sävellettyyn juhlamarssiin. Suvorov taisteli kahdeksassa sodassa häviämättä ainuttakaan taistelua, ja marssi sopii melko hyvin sellaiselle ihmemiehelle.
Tämän kolmen levyn kokoelman arvo on siinä, että se tarjoaa käytännössä Arenskin koko orkesterimusiikin (pl. konsertot orkesterille ja sooloinstrumenteille) yhdessä laadukkaasti tulkitussa ja suhteellisen edullisessa pakkauksessa. Neuvostoliiton valtiollinen sinfoniaorkesteri eli nykyinen Venäjän valtion sinfoniaorkesteri esiintyy vakuuttavasti ja tuo Jevgeni Svetlanovin johdolla esiin musiikin vahvat puolet, erityisesti sinfonoissa.
Svetlanov (1928-2002) oli orkesterin ylikapellimestarina vuodesta 1965 vuoteen 2000. Hänen ylipitkä, mutta kunniakas uransa sai tyylittömän lopun, kun Venäjän kulttuuriministeri ykskantaan erotti hänet 35 vuoden jälkeen, koska hallituksen mielestä Svetlanov teki liikaa ulkomaankiertueita. Juuri näillä ulkomaankiertueilla Svetlanov pyrki usein esittämään länsimaissa tuntemattomampien venäläisten musiikkia. Tämän kolmen levyn kokonaisuudessa Svetlanov joka tapauksessa on täydessä iskussa perinpohjaisesti tuntemansa orkesterin ja ohjelmiston kanssa. Äänityksen taso ei ole sitä, mikä tänä päivänä kävisi priimasta. Tämä on yleinen ongelma neuvostoliittolaisten äänitteiden kanssa: niissä on paljon erinomaista soittoa ja tulkintaa, mutta äänityksen laatu tapaa jäädä aina hieman rautaesiripun taakse. Näissä 80-lukulaisissa äänitteissä ongelmat ovat kuitenkin pieniä eivätkä omalla kohdallani häiritse nautintoa. (En ole hifisti.)
Käsillä oleva kolmen CD:n julkaisu on osa Svetlanoville omistettua sarjaa, jota julkaisee Warner Music France. Siinä on lukuisia osia, ja venäläinen musiikki on vahvasti edustettuna. Kaikki tämä on hyvin kannatettavaa, koska 1) Svetlanov oli selvästi erinomainen tulkitsija 2) hän mitä ilmeisimmin tunsi orkesterinsa 3) hän oli omistautunut venäläiselle repertoaarille ja siksi tämä sarja voi tuoda ulottuville hyviä tulkintoja harvinaisista teoksista. Pienten äänenlaadullisten pulmien lisäksi on myös mainittava, että albumin kirjallinen dokumentaatio on sangen huonoa: paljon saa lukea Svetlanovin ylistystä, vaikka hänen taitonsa tulisi selvästi esille itse teoksista. Teosten merkinnät ovat huolimattomia, ja niissä annetaan niukasti taustatietoa. Tarkkoja äänityspäivämääriä tai -paikkoja ei ilmoiteta, ja orkesterin nimikin on annettu anakronistisesti. Albumilehtisessä on jopa esitelty teos, joka ei ole ilmeisesti päätynyt levylle mukaan. Tekstin englanninkielinen käännös on huolimatonta. Siitä huolimatta tämä on arvokas ja kätevä julkaisu venäläisen romantiikan ystäville.
Lyhyesti: tuntemattoman säveltäjän vaihtelevan tasokas ja enemmänkin vaikutteita miellyttävästi yhdistelevä kuin omaperäinen, mutta johdonmukaisen viihdyttävä orkesterituotanto kätevässä ja arvovaltaisesti sekä palkitsevasti tulkitussa yhteisjulkaisussa. Nousee paikoitellen roimasti keskinkertaisuuden yläpuolelle. Sopii heille, jotka pitävät venäläisestä romantiikasta autenttisen venäläisinä tulkintoina eivätkä ole turhan nirsoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti