Bach: Huilusonaatit

Levyhyllyssä etenemme tänään pirtein puhalluksin Bachin huilusonaatteihin, jotka ovat kaikki kätevästi samalla kaksoislevyllä.

Bach: Huilusonaatit (BWV 1020, 1030, 1031, 1032, 1033, 1034, 1035, 1039). Emmanuel Pahud, huilu; Trevor Pinnock, cembalo; Jonathan Manson, sello; Silvia Careddu, toinen huilu (BWV 1039). EMI, 2CD, äänitetty tammikuussa 2008 Teldex Studiossa Berliinissä.

Hyvät uutiset ovat, että kansikuva on albumin vähiten onnistunut osuus. Ilmeisesti EMI päätti haeskella tällä valinnalla latinoiskelmän jo löytäneiden, mutta Bachia arastelevien kuluttajien ryhmää. Vaikka sveitsiläinen huilisti näyttääkin Internet-seuranhakupalvelun profiilikuvaan harjoittelevalta tapaukselta, on hänen soittonsa kokonaan toinen asia.

Hän soittaa erittäin hyvin. HIP-intoilijat voivat lopettaa lukemisen saman tien, sillä Pahud käyttää modernia huilua eikä autenttisen barokkista termiittipesää. Minä pidän huilusta, toisin kuin esimerkiksi Aristoteles ja Mozart, ja haluan kuulla instrumenttia käytettävän taidokkaasti ja tunnelmallisesti. Pahudin soitto on pakotonta ja yksityiskohdat ovat korostamattoman huoliteltuja. Hän puhaltaa vivahteikkaasti ja antaa ilmalle tilaa virrata sujuvasti. Huilisti pitää näissä esityksissä jöötä, mutta hän tekee sen tuodakseen esiin musiikin kauneuden. Kuten varmaankin olen jo tehnyt selväksi, minulle Bach ei ole erityisen kiinnostava soveltavana matemaatikkona, ja siksi arvostan tulkintoja, jotka tuovat esiin pikemminkin inhimillisyyttä tasalaatuisen, täsmällisen tarkkuuden asemesta. 

Tämän ei tule tarkoittaa huolimattomuutta. Pahudia ei voi moisesta syyttää, vaan hänen ansionsa onkin juuri siinä, että tarkkuus ja tekninen mestaruus on kyetty yhdistämään musiikilliseen tilannetajuun. Se on enemmän kuin uskollinen nuottienluku tai tarkka jäljitelmä Bachin mahdollisesta intentiosta; se on elävä ja jännittävä esitys, jonka etenemistä on ilo seurata. 

Huilun hellä kauneus tulee esille (jälleen kerran) sonaattien hitaissa keskusosissa. Kansikuvan lisäksi ainoat moitteet tulevat cembalo-osuudesta. Pinnock on tämän soittimen alalla tunnustettu ja arvostettu mestari, joten kyse saattaa olla äänitysteknisestä ongelmasta - mutta joka tapauksessa cembalon sointi on paikoin hieman turhan terävä minun korviini. Nämä pikku puutteet eivät kykene upottamaan tätä hienoa kaksoislevyä, joka on siitäkin hyvä, että Bachin huilumusiikista ei juuri vastaavia yksittäisenä albumina saatavilla olevia kokonaislevytyksiä turhan paljoa ole.