lauantai 30. kesäkuuta 2012

Mozart: Sinfoniat

Mozart: 51 sinfoniaa. English Chamber Orchestra, Jeffrey Tate. EMI (12 CD), äänitetty Lontoossa 1984-2002.

Mozartin 51 sinfoniaa on hieman yllättävä nimi kokonaislevytykselle ottaen huomioon, että säveltäjän 41. numeroitu sinfonia jäi hänen viimeisekseen. Tässä kahdentoista levyn kokoelmassa on mukaan otettu myös numeroimattomat de facto sinfoniat, joita W. A. sävelsi useampiosaisen alkusoiton muotoon, ja muutamia keskeneräiseksi jääneitä teoksia, ja niille on annettu järjestysluvut 42 - 52.  

Mutta miten 51 sinfoniassa voi olla järjestysluku 52? Muutama sinfonia, joita aiemmin pidettiin Mozartin sävellyksinä, mutta jotka ovat sittemmin paljastuneet muiden tekeleiksi, on jätetty kokoelmasta pois, niistä merkittävimpänä nro 37, joka on Mozartin omaan käyttöönsä tekemä, hitusen muokattu versio Michael Haydnin sävellyksestä. Mukaan on otettu sinfoniamuotoisia alkusoittoja, mutta sekaannusten välttämiseksi vakiintunutta numerointia ei ole haluttu sotkea. Siinä syy, miksi 51 sinfonian paketissa on sinfonia nro 52.

Tällainen kokelma on itsessään merkittävä paristakin syystä. Ensinnäkin on aina kiintoisaa, kun yksi kapellimestari ja yksi orkesteri ottavat tehtäväkseen käydä läpi tietyn säveltäjän koko tuotannon tietyllä alueella, varsinkin ko. tuotanto on näin mittava. Se saa aikaan parhaassa tapauksessa johdonmukaisen kokonaistulkinnan, joka asettuu tyylilliseksi vertailukohdaksi monille muille yksittäistulkinnoille. Se kysyy esittäjiltä tietysti myös rutkasti motivaatiota.
Toiseksi on hyvin vaikeata löytää tasokkaita tai edes minkäänlaisia helposti saatavia levytyksiä Mozartin varhaisemmista sinfonioista. Käytännössä säännöllisesti esitetään vain hänen sinfonioidensa viimeistä runsasta tusinaa. Numerot 31-41 ovat erittäin hyvin edustettuina äänitemarkkinoilla, mutta suurin osa kaikista muista on harvinaisuuksia. Miten erikoinen tilanne, kun kyseessä on kaikkein kuuluisimman, rakastetuimman ja postuumisti jumaloiduimman koskaan eläneen säveltäjän sinfoniatuotanto.

Tälle asiaintilalle on kuitenkin syynsä, ja niitä selviää mm. tästä kokoelmasta. Käy hyvin nopeasti hyvin selväksi, että varhaiset sinfoniat ovat Mozartia keskinkertaisimmillaan. Hän oli hyvin nuori aloittaessaan, eikä "alkutuotannossa" kuulu kovin paljon persoonaa, tunnetta tai syvyyttä. Varhaiset sinfoniat ovat teknisesti melko taitavia (vaikka eivät myöhempien veroisia), ja niitä on yleensä mukava kuunnella, mutta ne ovat teoksina heppoisia ja kevyesti unhoittuvia. Niillä on kovin vähän erityisluonnetta ja ne kuulostavat toistensa kopioilta. Niitä kuunnellessa voi hetken tehdä mieli yhtyä Markus Kajon Mozart-kritiikkiin, jossa Mozartin musiikkia verrataan upeasti kaakeloidussa kylpyhuoneessa edestakaisin konttaamiseen. 

On kunniaksi Jeffrey Tatelle ja hänen johtamalleen orkesterille, että jokaisesta sinfoniasta henkii em. ongelmista huolimatta innostus ja luonteva tyylikkyys. Kertaakaan ei tule vastaan teosta, jossa orkesteri ei antaisi kaikkea, jonka musiikki sallii, ja tulkinnat eivät kertaakaan kuulosta leipääntyneiltä, rutinoituneilta tai velvollisuudentuntoisilta. Nämä ovat eläviä ja kunnioitettavia tulkintoja, jotka paneutuvat teokseen ja ottavat nuoruudentyötkin vakavasti, mutteivät raskaasti. 
Nuoruudentöistä löytyykin muutamia riemullisia ja elegantteja helmiä, kuten sinfoniat nro 21 ja 22. Usein Mozart-sinfonioiden levytykset alkavat numerosta 31 eli ns. Pariisilaisesta sinfoniasta: tämä kokoelma osoittaa, että Mozartin kakkosella alkavat sinfoniat ovat myös erinomaisen viehättäviä ja nokkelia, joskaan eivät välttämättä suoranaisen nerokkaita teoksia. Uskon, että konserttisaleissakin yleisö reagoisi niihin innostuneesti.
Projektin laajuuteen nähden taso on huomattavan kova - myös myöhemmissä sinfonioissa, jotka ovat kiistattomia mestariteoksia. Äänitys on kauttaaltaan hyvin yhteensopiva selkeiden tulkintojen kanssa. Vasket kuulostavat hyvin miellyttäviltä, ja puupuhaltimet ja jouset ovat erinomaisessa tasapainossa keskenään. 

Mozartin kypsät sinfoniat ansaitsevat yksityiskohtaisemman läpikäymisen, ja sellaisia on edessä vastaisuudessa. Tämän laajuisen paketin suhteen sellainen kuitenkin hämärtäisi kokonaiskuvaa - kyseessä on kuitenkin kattava kokonaistulkinta säveltäjän koko sinfonisesta tuotannosta. Siksi suuret mestariteoksetkin joutuvat tässä tyytymään hyvin lyhykäisiin luonnehdintoihin. 

Pariisilainen sinfonia on tässä hyvin keveä ja hyväntuulinen, ripeähkö teos. Se sopii musiikkiin mainiosti, ja tämä on parhaita kuulemiani Pariisilaisia. Nrot 33 ja 34 painottavat musiikin lyyrisyyttä ja hempeyttä. Terävyyttä silotellaan, ja lopputulos on erittäin toimiva ja viehko. Sinfonia nro 36 pursuaa mukaansatempaavaa eloisuutta. On hieno saavutus, että kamariorkesteri kykenee Mozartissa luomaan luonnonvoiman tapaisen vastuttamattoman energisen vaikutelman, ja sen ansiosta nro 36 onkin minusta koko kokoelman parasta antia.

Viimeiset sinfoniat johtavat tunnetusti Jupiterin suureen huipennukseen. Nrot 38 ja 39 ovat hyviä, mutta eivät erityisen vaikuttavia tulkintoja: niissä on kaikki kohdallaan, mutta ei hirmuisesti säkenöintiä, eikä niissä tule esille mitään uutta tai persoonallista. Usein röyhkeästi ryöstöviljelty nro 40 taas on kerrassaan mainio: sen taustalla tosiaan soi syvä tunne. Tämä ei ole vain kaunista, vaan myös emotionaalisesti monimutkaista musiikkia, jonka vääjäämättömän traaginen vire värittyy hienosti. Finaalissa voi halutessaan kuulla jopa väsynyttä sarkasmia - eikä tämä ollut moite. Mozartin 41. sinfonia, lisänimeltään Jupiter, on hänen sinfoniamusiikkinsa kruunu. Majesteetillinen sinfonia päättyy fuugaan, joka jättää kuulijat haukkomaan henkeään ja pohtimaan, voiko moinen musiikki olla ihmisen tekosia ensinkään. Tate ja hänen johtamansa orkesteri suoriutuvat tästä huipennuksesta (vaikka se onkin tosin kokoelman ensimmäisiä äänityskronologian puolesta) kehujen arvoisesti. Viimeisestä osasta ei ole saksittu kertauksia, minkä pitäisikin olla lailla kielletty. Finaali saavuttaa sekä majesteettiset huiput että pitää yllä musiikin dramatiikkaa - mutta hieman vuorottelevasti, ei juurikaan samanaikaisesti. Tästä huolimatta tulkinta on kuulemisen arvoinen.

Onko Taten kunnioitettava Mozart-maraton sitten hankinnan arvoinen? Riippuu monesta seikasta. Varhaiset sinfoniat saavat tässä erinomaisen toimivat esitykset, ja niitä on hankala löytää. Kun lisäksi ainakaan itse en erityisemmin halaja niistä teoksista useampia eri levytyksiä, on tämä paketti siinä mielessä hyvä valinta. Toisaalta Mozartin kypsät sinfoniat ansaitsevat useampia erilaisia tulkintoja, ja vaikka Tate on erittäin kilpailukykyinen, on myöhemmistä sinfonioista tietysti yksittäislevytyksiä, jotka toimivat kokonaan tai osin paremmin kuin tässä. Marginaalit voivat tosin jäädä pieniksi - on vaikeata kuvitella parempaa 36:a kuin mitä Tate tässä tarjoilee. Myös kamariorkesterin selkeä sointi, jossa ei kuitenkaan ole annettu periksi ns. historiallisesti informoidulle, objektiiviseksi naamioituvalle esitystavalle, on laskettava eduksi. On mielestäni välttämätöntä kuulla myöhäiset sinfoniat myös ison orkesterin esittäminä, mutta English Chamber Orchestran taltioinnit ovat hyvät olemassa. Lisähoukuttimena paketti sisältää vaihtoehtoisia versioita muutamien sinfonioiden osista. Niitä ei pääse muutoin juuri koskaan kuulemaan, mutta eivät ne maallikolle ole millään muotoa välttämättömiäkään.

Jos haluaa omistaa kaikki Mozartin säveltämät sinfoniat, on tämä setti erinomainen valinta. Jos haluaa tutustua Mozartin varhaissinfonioihin, voisi paremmin tuskin valita. Vaikka kokoelma on tasokas myös kypsien sinfonioiden osalta, ei niiden kohdalla kannata kuitenkaan olla vain tämän valikoiman varassa.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Liszt-resitaali (Hough)

Unkarilainen Franz Liszt (1811 - 1886) oli sekä lintu että kala, syvällinen taiteilija ja pintapuolinen showmies. Hän oli vailla epäilyksen varjoa kaikkien aikojen suurimpia ja mestarillisimpia pianisteja. Hän oli myös ensimmäisiä varsinaisia poptähtiä, joka rahasti imagollaan ja jonka resitaaleissa naiset pyörtyilivät. Liszt sävelsi uraauurtavaa ja kokeilevaa uutta musiikkia, mutta päätyi usein myös käyttämään musiikkia vain oman teknisen briljeerauksensa ja henkilökulttinsa välineenä. 
Hän oli itsekeskeinen, ihailua ja ylistystä vaativa naistenkaataja ja (myöhemmällä iällä) hurskas fransiskaanimunkki. (Hän on tietääkseni suurista säveltäjistä ainoa, jolla olisi halutessaan ollut valtuudet toimia manaajana.) Hänet tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja hän otti nuoria uudistusmielisiä muusikoita siipiensä suojaan.  Liszt oli myös koko 1800-luvun varakkaimpia säveltäjiä - tai ammattitaitelijoita ylipäänsä. Hän tahkosi esiintymisillään niin tuhottomasti rahaa, että ylimääräisillä perusti lukioita Saksaan ja rakennutti Kölnin tuomiokirkkoa lähemmäs valmistumista. Liszt myös keksi poptähtien hyväntekeväisyyskonsertit - vuonna 1842 hän piti sarjan konsertteja Hampurin palossa kotinsa menettäneiden hyväksi. Lisäksi hän tunsi suurin piirtein kaikki vähänkään merkittävät 1800-luvun eurooppalaiset.
Poseeraa aina kirjan kanssa - näyttää hiton syvälliseltä.
Liszt kehitti orkesterimusiikin saralla aivan uuden teostyypin, sinfonisen runon, mutta parhaiten hänet muistetaan pianomusiikistaan. Sitä on valtavasti, ja sitä on levytetty valtavasti. Jotkut sivuuttavat Lisztin silkkana show-miehenä ja pitävät hänen musiikkiaan lähinnä tekijänsä egoistisena viihteenä. Se on liian kapea näkökulma. Liszt oli sekä vakava taidesäveltäjä että virtuoosistatuksellaan rahastava showmies. Jotkut hänen teoksensa ovat selkeämmin ensimmäisen, jotkut toisen Liszt-persoonan työtä. Suurin osa niistä on mielestäni molempia. Onnistunut tulkinta useimmista Lisztin teoksista edellyttää tämän tunnustamista, ristiriidan ratkaisemista ja näkemystä painottaa molempien puolien parhaita piirteitä. Siinä nyt esittelyyn tuleva kahden levyn pianoresitaali minusta onnistuu ihailtavasti. (Liszt muuten keksi myös pianoresitaalin.)

Liszt: Mefisto-valssi nro 1; Tarantella; Rhapsodie espagnole; Pensée des morts; Saint-François d'Assise prêchant aux oiseaux; Bénédiction de Dieu dans la solitude; Ave Maria; Aux cyprès de la Villa d'Este (kaksi versiota); Recueillement; La lugubre gondola (kaksi versiota); Après une lecture de Dante; Ave Maria (Die Glocken von Rom). Stephen Hough, piano; Virgin (2 CD), äänitetty 1987 ja 1991.
Tämä kaksoislevy on hyvin edustava läpileikkaus Lisztin tuotannosta, ja sillä on puolellaan se etu, että monet mukaan päässeistä teoksista ovat sekä harvoin kuultuja että erittäin korkeatasoisia. Stephen Hough loistaa: hänen hienovaraiset tulkintansa ovat niin täydellisiä, että olisi vaikeata kuvitella parempia.
Upea kaksoislevy on täynnä mahtavia esityksiä, jotka vielä edustavat hienosti Lisztin eri puolia. Romantiikalle tyypillistä innoituksen hakemista kirjallisuudesta ja musiikin ohjelmallisuutta edustavat kappaleet, jotka ammentavat Goethen ja Danten tuotannosta. Lisztin uskonnollisuudesta todistavat kristillisen tematiikan innoittamat kappaleet, joista yksi viittaa suoraan säveltäjän omaan fransiskaani-innostukseen. Rytmillistä kansanmusiikkimukaelmaa horjumattomasti varioivaa rapsodiaa edustaa Espanjalainen rapsodia, ja myös Lisztiä kiehtonut kuolemateema on mukana. 

Valikoima alkaa Mefisto-valssilla, joka on hedelmiä Lisztin Faust-innostuksesta. Tämä teos - kokoelman useimmin esitettyjä - tapaa olla virtuoosisen tekniikan esittelyn välikappale, jossa on villihköjä tehokeinoja. Pianisti saisi tässä kappaleessa mielellään päästellä kunnolla, jos vain pysyy edes kyydissä. Hough tekee omintakeisen ratkaisun siinä, että hän ottaa tämän yleensä tehostekappaleena, encorena, pidetyn demonisen valssin ainakin puoliksi tosissaan. Tulkinta on sekä hienovarainen että tehosteista nautiskeleva, ja tuo esiin teoksen potentiaalin. Mefisto-valssista paljastuukin ylimääräisnumeron pinnan alta ovela ja aidosti demonista vimmaa henkivä taideteos. 

Espanjalainen rapsodia on hyvä valinta ottaa mukaan: se toimii hyvin samalla tavalla kuin Lisztin kuuluisat ja tarttuvat (ja pirullisen vaikeat) Unkarilaiset rapsodiat, mutta on harvemmin kuultu ja käyttää pohjanaan hieman erilaista ainesta. Innoitusta on haettu synnyinmaan asemesta Pyreneiden eteläpuolelta, mutta käsittely on aivan yhtä kekseliästä, notkeaa, luontevaa ja häikäisevää kuin tunnetummissakin teoksissa. Tämä lienee Mefisto-valssin ohella kokoelman helpoimmin lähestyttävä teos. Siinä on rajua rytmistä poljentoa ja herkkää liruttelua, ja Hough'n älykkäät sormet ovat kuin kotonaan viheliäisen vaikean rapsodian parissa.

Lisztin esi-impressionistiset matkamuistosävellykset Italiasta ja Sveitsistä muodostavat erään pianokirjallisuuden upeimmista ja monipuolisimmista kokonaisuuksista. Tästä Années de pèlerinage -teoksesta on tällä levyllä mukana mm. säveltäjän tulkintoja Villa d'Esten renessanssipuutarhasta Tivolista. Palatsin suihkulähteitä kuvaava Les jeux d'eau à la Villa d'Este on eräs hämmästyttävimmistä kappaleista, joita pianolla voi soittaa, ja Hough tietysti suoriutuu siitä niin huomaamatta, että olo on tosiaan vaivaton kuin musiikillisen suihkulähteen äärellä.

Liszt sävelsi useita hautajaismarsseja ja jäähyväistunnelmaisia kappaleita - aihepiiri ilmeisesti puhutteli häntä - ja niistä varmastikin upein on hänen viimeisiin teoksiinsa kuuluva La lugubre gondola. Venetsiassa 1882 sävelletty ja 1885 lopulliseen asuunsa saatettu teos oli säveltäjälleen hyvin merkityksellinen: Liszt alkoi pitää teosta ennakkoaavistuksenaan vävynsä Richard Wagnerin kuolemasta, joka tapahtui Venetsiassa helmikuussa 1883. Se on salaperäinen ja synkkäsävyinen teos, jolle Hough tekee oikeutta paremmin kuin uskoakseni kukaan koskaan, jos ei lasketa säveltäjää itseään. Synkeästi ja mystisesti soi myös Pensée des morts, joka on hieman lähempänä säveltäjälle tutumpaa rapsodista hautajaismarssia.

Kokoelmassa on Lisztin uskonnollisuus sangen vahvasti esillä. Tässä säveltäjän kaksinaisuus tulee hyvin esiin: toisaalta hänellä vaikuttaa olevan vilpitön halu lähestyä itselleen merkityksellisiä uskonnollisia aiheita musiikin keinoin, mutta lopputulos saattaa vaikuttaa syvällisyyteen tähtäilevältä virtuoosi-kitschiltä. Hough sen sijaan osoittaa, että Liszt on uskonnollisena säveltäjänä hyvin omaperäinen. Pitkät, 11- ja 17-minuuttiset uskonnolliset kappaleet, jotka kuvaavat Fransiskus Assisilaisen saarnaa linnuille ja Herran siunausta yksinäisyydessä, ovat kiehtovan atmosfäärisiä ja mystisiä. Ne pitävät otteessaan kosketinten viime hipaisuihin saakka. 

Après une lecture de Dante on leukojaloksauttavan upea 16-minuuttinen teos, joka edustaa minulle Lisztiä onnistuneimmillaan ja lisztmäisimmillään: teknisillä monimutkaisuuksilla mässäilevä kappale, joka on dramaattisesti äärimmäisen tehokas ja pysyy käsittämättömän hyvin koossa laajuudestaan huolimatta. Se todella kuvaa tunnetta, jossa uppoudutaan esim. kirjaan heittäytymistä lähentelevällä haltioitumisella.

Kun esitykset ovat näin upeita ja teosvalinnat muodostavat säveltäjää hyvin edustavan, jopa elämäkerrallisen, kokonaisuuden, on mainittava Virginin äärimmäisen kunnianhimoton tapa julkaista tämä kaksoislevy. Teosten kontekstista, syntyhistoriasta tai niiden säveltäjästä ei kerrota naurettavassa "info"lehtisessä juuri mitään. 

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Brahms: Pianokonsertto nro 2 & Grieg: Pianokonsertto

Jos harjoittaa romanttista musiikki-ilmaisua, on pianokonsertto erinomainen teostyyppi. Se tarjoaa ehkä sinfonian ohella hienoimmat ja tehokkaimmat mahdollisuudet lähestyä eeppisiä mittasuhteita, ilmaista suuria tunteita ja toteuttaa laajoja rakenteita. Pianon ja romantiikan ajan mittojen sinfoniaorkesterin vuoropuhelulla, yhteistyöllä ja kamppailulla on aivan erityistä painokkuutta. Kuten tästä saattaa arvata, pidän kovasti 1800-luvun pianokonsertoista, ja minulla on niiden suhteen tiettyjä odotuksia. Siksi otan ehkä tarpeettomankin raskaasti ne tilanteet, joissa näitä odotuksia ei mielestäni saavuteta. Seuraavan äänitteen ikuistamassa tulkinnassa niitä ei mielestäni saavuteta.




Brahms: Pianokonsertto nro 2. Géza Anda, piano; Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1967. Grieg: Pianokonsertto. Anda, piano; Berliner Philharmoniker, Rafael Kubelík. Äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1963. Deutsche Grammophon.

Johannes Brahmsin (1831-1898) toinen pianokonsertto (1881) on massiivinen ja herooinen teos, joka huokuu vakavaa painokkuutta, kamppailua ja uskaliaisuutta. Kun konsertoissa tapaa olla yleensä kolme osaa, on Brahms katsonut tarpeelliseksi varustaa tämän konserton yhdellä ylimääräisellä.

On pettymys kuulla taitavan maineessa olevan unkarilaisen (1921 - 1976) Géza Andan rehellisesti sanoen mitätön tulkinta tästä dramaattisesta teoksesta. Pianisti (joka teki erittäin maineikkaan ja arvostetun uran varsinkin Mozartin ja Bartókin parissa, vaikka menehtyi valitettavan varhain) ei tunnu olevan sinut musiikin draaman ja emootion kanssa. Tämä käy ilmi heti valtaisassa, lähes 20-minuuttisessa avausosassa - ja siinäkin heti alussa, kun Anda kilkuttelee koskettimia vailla innostuksen varjoakaan. Vaikka osan loppua kohden soitto saa hieman herooistakin ulottuvuutta, vaivaa tulkintaa kautta linjan intohimoalijäämä aina loppuun asti. Brahmsin toisen pianokonserton kaltaisessa teoksessa moinen on fataalia. Anda on saattanut hakea teokseen klassistisempaa, mozartiaanisen kevyttä lähestymistapaa, mutta jos näin on (ja jos ponnettomuus ei johdu pelkästään innottomuudesta, orastavasta mahataudista tms.), on suunta tämän teoksen kohdalla traagisen erheellinen. Brahmsin molemmat pianokonsertot elävät ja hengittävät valtaisia ja myrskyäviä emootioita, joita säveltäjän suurenmoinen muodon hallinta pitää aivan riittävästi aisoissa - Brahmsin viehätyksiä on (ainakin minulle) hänen teostensa alusta loppuun hallittu, jopa armoton muodossa pitäytyminen kontrastina järisyttävälle tunneilmaisulle.

Karajan ja Berliinin filharmonikot hoitavat osansa moitteettomasti ja pelastavat esityksestä sen, mitä pelastettavissa on. Onneksi Brahms kirjoittaa tässä konsertossa orkesterille osapuilleen sinfoninissa mitoissa, joten kuulija saa sentään nauttia berliiniläisten upeista jousista ja jylhistä vaskista. Orkesteri ja kapellimestari tekevät parhaansa luodakseen teokseen sen vaatimaa väkevää tunnelmaa, mutta Andan ilmeettömän raukea soitto, joka toisen tyyppisessä teoksessa voisi ehkä olla hyve, tekee yleisvaikutelmasta yhdentekevän ja laahaavan.

Edvard Griegin (1843 - 1907) ainokainen pianokonsertto (1868), norjalaissäveltäjän nuoruudentyö ja yksi kaikkien aikojen suosituimmista sarallaan, on hieman erikoinen valinta Brahmsin Kakkosen pariksi. Se kun on paljon keveämpi ja pienimuotoisempi teos, joka ammentaa Robert Schumannin esimerkistä. Se on sävellyksenä mainio, suosionsa täysin ansainnut, erittäin viehättävä ja tarttuva, mutta Brahmsin massiivisen pianokonserton rinnalla se vaikuttaa kutistuvan. Toisaalta tämän levyn Brahms-esitys ei ole kovin vaikuttava. Teknisesti Griegin konsertto on Brahmsia suoraviivaisempi, vaikka sitä ei pidä ryhtyä millään muotoa helpoksi luulemaan. 
Anda tekee tässä norjalaisessa konsertossa hyvää työtä. Hänen soitossaan on vivahteikkuutta, joka toimii niin lyyrisissä kuin dramaattisemmissakin osissa aina vesiputousmaisesta avauksesta lopun vapautuneeseen juhlamarssiin. Tämä konsertto kuulostaa luontevan vapautuneelta, ja Kubelíkin johtama berliiniläisorkesteri tuo mukaan juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka on tässä schumannilaista kaihoa henkivässä teoksessa hyvin merkityksellistä.

Tälle levylle on siis sijoitettu mielestäni hyvä ja toimiva Grieg-tulkinta pariksi Brahmsin massiiviselle kakkoskonsertolle, jolle välinpitämättömän oloinen pianismi ei tee oikeutta. Brahms vaatii voimakkaampaa läsnäoloa kuin mitä tässä on tarjolla, muutoin lopputulos kuulostaa masentavalta ja paikoin tyhjän melodramaattiselta.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Mozart: Viulukonsertot & Sinfonia concertante

Wolfgang Amadeus Mozartin viisi viulukonserttoa ovat 1770-luvulta, jolloin säveltäjä oli vähän alle parikymppinen. Kuten arvata saattaa, säveltäjä osoittaa instrumentin vakaata ymmärrystä ja sävellystekniikan ihailtavaa hallintaa. Mozart ei näissä konsertoissa mielistele erikoistehostevirtuooseja, vaan luottaa vaivattoman kuuloisen musiikin viehätysvoimaan.

Tunnetuin ja omalaatuisin viidestä viulukonsertosta on varmasti nro 5, joka tunnetaan lisänimellä Turkkilainen. Se ei nykykuuntelijan korviin kuulosta mitenkään erityisen itämaiselta tai uskaliaalta, mutta finaalin rondomenuetti katkeaa hetkeksi omituisen, äkillisen ja hieman aggressiivisen musiikillisen episodin (jota pidettiin 1770-luvun Itävallassa tyyliltään turkkilaisena) johdosta vain jatkuakseen pian kuin teeskennellen, että mitään erityistä ei olisi koskaan sattunutkaan.

Sinfonia concertante on eräänlainen klassillisen sinfonian ja sooloinstrumenttikonserton välimuoto. Sinfonia concertante eis-duurissa on vuodelta 1780 ja edustaa Mozartin myöhempää tyyliä. Alttoviulu pääsee tässä teoksessa esittämään useimmat kauneimmista melodioista. Kahden soolojousisoittimen osa on teoksessa niin merkittävä, että on aivan luontevaa sijoittaa teos konserttojen joukkoon.

Mozart: Viulukonsertot 1-5; Adagio viululle ja orkesterille K. 261; Rondo viululle ja orkesterille K. 373; Sinfonia concertante K. 364. Arthur Grumiaux, viulu; Arrigo Pellicia, alttoviulu (Sinfonia concertante); London Symphony Orchestra, Colin Davis; New Philharmonia Orchestra, Raymond Leppard. Decca, äänitetty Lontoossa 1961-67.


Huom: nämä äänitykset on julkaistu uudelleen useita kertoja erilaisissa kokoonpanoissa Philipsillä ja Deccalla. Tämä kahden CD:n julkaisu on osa laajempaa Deccan viulumusiikin levytysten julkaisua, jonka käsittelen tarkoituksenmukaisuuden ja inhimillisyyden vuoksi osissa.

Arthur Grumiaux (1921 - 1986) kuuluu suurien belgialaisviulistien traditioon (sellainen on olemassa).
Grumiaux'n soitossa yhdistyy horjumaton, suvereeni tyylikkyys mahtailemattomaan vilpittömyyteen. Yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein ilmeisimpiä, mutta se toimii tässä levytyksessä loistavasti - ehkä juuri siksi, että säveltäjä ei ottanut asiakseen tarjoilla vaikeuksillä ällistyttävää spektaakkelia, vaan teoksia, jotka tuntuvat luonnollisesti kasvaneen muotoonsa hieman kuin hedelmät puihin. Minulla ei ole mitään Mozartin romantisointia vastaan, ja jos romantisoitu lähestymistapa jossain teostyypissä yleensä toimii, niin juuri viulukonsertoissa.

Grumiaux'n Mozart on kuitenkin hienostunutta, korutonta ja pidättyväistä. Tästä huolimatta soitossa tai tulkinnassa ei ole kylmyyden häivääkään. Kaikkea muuta: viulukonsertot tuntuvat Grumiaux'n käsissä niin luontevilta, välittömiltä ja vilpittömiltä, että niitä kuunnellessa tulkinnat kuulostavat ainoilta oikeilta. Grumiaux on malliesimerkki siitä, kuinka syvä taiteellisuus ei välttämättä vaadi alleviivattua tai ilmeistä emotionaalisuutta. Se voi syntyä myös välittömästä koruttomuudesta. Viulistilla on tekniikka niin hallussa, ettei virtuoosimaisia briljeerauksia tarvita. Etusijalla on teos, ei solisti, vaikka toki maailmankuulu onkin. Tekniikka ja fraseeraus tarjoavat viulistille loputtomasti mahdollisuuksia saada aikaan ehdottoman hallittu, mutta silti hengittävä ja koskettava tulkinta. Orkesterit tukevat tätä korutonta hienostuneisuutta äärimmäisen tehokkaasti ja vapautuneen eläväisesti. Ainoa vaisuhko moite kuuluu, että Sinfonia concertanten äänitys on paikoin hieman naksuva ja rahiseva.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Dvořák: Sinfonia nro 1 & Legendat 1-5

Antonín Dvořák (1841 - 1904) on tšekkiläisistä säveltäjistä suurin ja tunnetuin. Hänen laaja tuotantonsa yhdistelee Böömin ja Määrin kansanmusiikkia klassilliseen traditioon, schubertilaisiin, wagneriaanisiin ja brahmsilaisiin sävyihin sekä uran loppupuolella myös negrospirituaalin aavistuksiin. Dvořák suhtautui intohimoisesti böömiläiseen kansanperinteeseen ja antoi myös kauaskantoisen esikuvan amerikkalaiselle taidemusiikille.
Anarkistibulldoggi-look oli 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suuressa suosiossa Böömissä.
Dvořák kuoli siinä uskossa, että oli jättänyt maailmaan kahdeksan sinfoniaa. Hän oli tosin säveltänyt 24-vuotiaana, vuonna 1865, esikoissinfoniansa saksalaista kilpailua varten. Kunnianhimoinen ja laaja teos sai lisänimen Zlonicen kellot inspiraationa toimineen böömiläiskylän mukaan. Säveltäjänalku oli lähettänyt ainokaisen käsikirjoituksena kilpailuun, eikä kuullut siitä enää koskaan. Hänellä oli kaikki syyt uskoa, että sinfonia oli lopullisesti kadonnut tai tuhoutunut.  Dvořák oli onneksi väärässä. Sinfoniakäsikirjoitus oli jotenkin päätynyt leipzigilaiseen antikvariaattiin, josta orientalisti, tri Rudolf Dvořák (ei, ällistyttävää kyllä, sukua) sen osti ja piti itsellään kuolemaansa saakka. Rudolf Dvořákin poika julkisti teoksen vasta vuonna 1923.

Esikoissinfonian katoamisen ja muutaman julkaisu- ja esitysteknisen seikan vuoksi Dvořákin sinfonioiden numerointi on mennyt toivottomasti päin Böömiä. Nykyisin kuudentena tunnettu sinfonia julkaistiin järjestysluvulla 1, ja säveltäjä itse piti sitä viidentenä sinfonianaan. Tämä suo on niin toivoton, että riittänee, että olemme vain tietoisia epäjärjestyksestä tällä alueella.

Dvořák sävelsi kymmenen Legendaa kypsänä säveltäjänä, neljänkymmenen vuoden iässä vuonna 1881. Alun perin kyseessä oli kymmenen lyhyen pianokappaleen sarja, mutta säveltäjä laati teoksesta lähes saman tien myös orkesteriversion, ja se kuullaan tällä äänittellä, joka on:  

Dvořák: Sinfonia nro 1; Legendat op. 59, nro:t 1-5. Slovakian filharmoninen orkesteri (sinfonia); Tšekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri (Legendat); Stephen Gunzenhauser. Naxos, äänitetty Bratislavassa 1990 (sinfonia) ja 1991 (Legendat).

 Dvořákin esikoissinfoniaa on kuvattu amatöörimäiseksi ja ylipitkäksi (tässä levytyksessä sinfonian kesto on n. 50 min), mutta väitän sitä ehdottomasti kuulemisen arvoiseksi. On totta, että orkestraatio on välistä hieman paksua ja että siinä säveltäjä olisi voinut antaa enemmän tilaa nyansseille ja että monet teemoista eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaiken kaikkiaan sinfonia on erittäin lupaava nuoruudentyö, joka liikkuu myöhäisschubertiaanisessa maailmassa ja antaa myös osviittaa muodostumassa olleesta nerosta. 

Teos alkaa dramaattisilla iskuilla, ja kokonaisuutena mietteliäs ja kehittelevä, 14-minuuttinen ensiosa onnistuu pitämään mielenkiinnon yllättävän hyvin yllä. Näin siitä huolimatta, että iso osa kehittelystä ei tunnu johtavan oikein mihinkään. Siitä huolimatta osassa on vetoavaa draamaa ja välistä vihjeitä länsislaavilaisen kansanmusiikin hurjuudestakin. Nuoren säveltäjän kunnianhimo on ilmeistä: 24-vuotias Dvořák on ottanut asiakseen säveltää ns. Suuren Sinfonian heti uransa alkajaisiksi. 
Toinen osa, vartin mittainen Adagio molto, kuulostaa jo enemmän myöhemmältä Dvořákilta. Se on minusta sinfonian osista kaikkein onnistunein ja sisältää monia niistä piirteistä, joista Dvořákin musiikissa eniten pidän: kaihoisaa melankoliaa, ilakoivasti pulppuilevia siirtymiä, juhlallisia eleitä ja (tosin vain hentoja) rytmillisiä vihjeitä kansanmusiikin vaikutuksesta.
Kolmas osa, Allegretto, on tanssillinen, mutta ujostelee hieman antaa tunnustusta kansantansseille, jotka sitä mitä ilmeisimmin ovat inspiroineet. Se on viehättävä osa, joka kuitenkin kymmenminuuttisena on varsin pitkä, vaikka nuori säveltäjä osoittaakin melkoista tehokkuutta ottaessaan teemoista irti kaiken keksimänsä.
Finaali on odoteun juhlava ja rakentaa ehkä selkeimmin siltaa myöhäisen Schubertin ja Dvořákin myöhemmän oman tyylin välillä. Se on yksin tämän seikan takia kiinnostavaa kuultavaa. 

Kokonaisuutena tämä on viehättävä sinfonia, jonka kuuleminen saa minut yleensä näkemään maailman valoisampana ja parempana. Tulen siitä hyvälle tuulelle, joten teos on ansainnut tulla pelastetuksi. Sinfonia on hyvin kunnianhimoinen, eikä ajoittainen pitkä kehittely hirmuisesti haittaa minun kuuntelunautintoani. Jos tuntee halua väkerrellä kontrafaktuaalista musiikkihistoriaa ja haluaa jossitella mahdollisuuksilla, ei esikoissinfonian perusteella pitäisi lainkaan mahdottomana sellaista ajatusta, että Dvořák olisi ilman Brahmsin vaikutusta saattanut kehittyä kansanmusiikilla maustettuun bruckneriaaniseen suuntaan.

Nuori säveltäjä ei pelkää maalata melodioita isolla pensselillä eikä arastele rakentaa teemoja laajoiksi kaariksi. Tästä voisi tulla hyvin episodimainen ja haahuileva sekasotku, mutta kapellimestari Stephen Gunzenhauser osoittaa suurta ymmärrystä nuoruudenteoksen muodolle ja rakenteelle. Hän saa sen toimimaan ihailtavasti eikä selvästikään pidä sitä minään harjoitustyöhaihatteluna. Tulkinta ottaa teoksen todesta, mutta säilyttää hyväntuulisuutensa ja hyödyntää maksimaalisesti teoksen viehättävimpiä ja keveämpiä piirteitä. Lopputulos on erittäin onnistunut. Slovakialainen orkesteri ansaitsee kehut erityisesti puupuhallinten osalta - ne ovat tässä teoksessa sangen merkittävät, ja soivat erittäin kauniisti ja tehokkaasti. Sen sijaan vasket saisivat mielestäni kuulostaa vieläkin vakuuttavammilta. Erityisesti avausosassa vasket ovat hieman vaisut - liekö kyse sitten puutteellisesta soitannosta, kapellimestarin tulkintavalinnasta tai äänitysteknisistä seikoista, mutta vasket kaipaavat varsinkin tässä osassa lisää puhtia.

Legendojen ensimmäinen puolikas (joka on hyvin valittuna täytteenä nostamassa levyn musiikkisisällön keston n. 70 minuuttiin) kuulostaa hieman siltä kuin Dvořák olisi päättänyt muuntaa Slaavilaiset tanssinsa tai Tšekkiläisen sarjansa pienimuotoisemmaksi salonkimusiikiksi. Tässä on ilmeisesti tavoiteltu hienostunutta viehätysvoimaa, mutta kansanmusiikin inspiroimat teemat menettävät osan vaatimastaan hurjuudesta ja kuulostavat minusta turhan hiotuilta, kesytetyiltä ja sieviltä. Legenda nro 4 kuulostaa ajoittain hieman huvittavasti elgariaaniselta marssilta. Kaiken kaikkiaan Legendat kärsivät minun korvissani hienoisesta vertettömyydestä ja valjuudesta, vaikka melodiat ovat sinänsä hyvin kauniita ja niiden käyttö taidokasta. Osaksi syy saattaa olla kapellimestarin rauhaisuutta ja seesteisyyttä korostavassa tulkinnassa, mutta toisaalta ehkä vain teoksissa itsessään piilevä kesytetty sievyys jättää minut hieman koleaksi. Legenda nro 3 on ehkä sarjan parhaiten onnistunut, mutta kuvastaa myös osuvasti sarjan problematiikkaa minun korvissani: melodia ja rytmi ovat mukaansatempaavia ja tunnelma yleensä hilpeä, mutta orkestraatio on minusta turhan varovainen ja tempo pidättyvä.

Kokonaisuutena arvioiden tämä CD, joka on kuulunut kokoelmaani hyvin varhaisesta alusta alkaen, edustaa mainiota hinta-laatusuhdetta ja tarjoaa hyvin vakuuttavan, tehokkaan ja hyvää oloa huokuvan esityksen Dvořákin onnenkantamoisella pelastuneesta esikoissinfoniasta. Legendatkin soivat kauniisti ja toimivat kelpo täytteenä. Sitä paitsi niistä ole tarjolla turhan monta levytystä, jotka olisivat yhtä helposti saatavilla. Legendoista kiinnostuneiden on syytä tietää, että nrot 6-10 ovat saatavilla toisella tähän samaan sarjaan kuuluvalla levyllä, Dvořákin toisen sinfonian täydentäjinä.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Mozart: C-mollimessu

Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791) ehti valitettavan lyhyen elämänsä aikana säveltää lähemmäs kaksikymmentä messua, joukossa kaksi C-mollitapausta. Nyt esittelyyn tulee niistä laajempi, tunnetumpi ja esitetympi, K. 427 (417 a).
Mozart sävelsi tämän teoksen 1782-83 - niin pitkälle kuin sävelsi. Messu on käytännönliturgiseksi teokseksi huomattavan laaja, mutta jäi silti keskeneräiseksi Mozartin kuollessa. Messua on yleensä pidetty Mozartin rakkauden- ja huomionosoituksena Constanze-vaimolle (1762-1842). Constanze Mozart (os. Weber, säveltäjä Carl Maria von Weberin serkku) oli musiikillisesti lahjakas sopraanolaulaja, ja hänet Mozart oli ajatellut teoksen toiseksi sopraanoksi. Messun ensiesitys oli Salzburgissa 1783, ja siinä Constanze oli sopraano Et incarnatus est -osassa. Mozart oli kuitenkin tarkoittanut teoksen vielä tätäkin esitettyä versiota laajemmaksi, ja se jäi lopulta keskeneräiseksi. Lisäksi muutamia katkelmia valmiista osista pääsi vuosien saatossa hukkumaan.
Messusta esitetään ja levytetään jälkikäteen täydennettyjä versioita. Aiemmin tapana oli yksinkertaisesti ottaa puuttuvan musiikin tilalle katkelmia muista Mozartin hengellisistä teoksista, mutta nykyisin onneksi toimitaan erilaisten valistuneiden rekonstruktiotäydennysten varassa. Lopputulos on näin paljon tyydyttävämpi, ja messu saa arvon omana teoksenaan.

Mozart: C-mollimessu. Ileana Cotrubaş, Kiri Te Kanawa; Werner Krenn; Hans Sotin; John Alldis Choir; New Philhrarmonia Orchestra, Raymond Leppard. EMI, äänitetty 1974.

En ole kovin suuri hengellisen musiikin ystävä, ja useimmissa suurissa messuissa piilee minulle mielenkiinto-ongelma. Kuinka pysyä läsnä teoksessa, jonka laulettu teksti on äärimmäisen toisteinen ja johon ei koe minkäänlaista jumalista sidettä? Mozartin suuressa C-mollimessussa sopraanot kannattelevat teosta. Heidän osansa ovat upeita, häikäisevän kauniita. Teoksessa on kuitenkin pienet ongelmansa. Muutamat osat tuntuvat kestävän hieman pitkään - liekö kyse sitten postuumista täydentämisestä, mutta kuoro ja orkesteri tulisivat ideaalisti toimeen hivenen vähäkestoisemmallakin presenssillä - joka tapauksessa sopraanot saavat parhaat osat ja dominoivat teosta. Saattaa tosin johtua vain omasta asenneongelmastani.

Näiden "varauksien" jälkeen on messusta paha keksiä vähemmän mairittelevaa sanottavaa. On komeutta ja hellyyttä. Kiintoisana yksityiskohtana on mainittava, että Qui tollis peccata mundi on hyvin händeliläisen kuuloinen, varsinkin alussa.

Tässä tulkinnassa Leppard pitää yllä verraten hitaita tempoja, jotka tuovat teokseen onnistunutta painoarvoa, vaikka hieman kestosta edellä inisinkin. Teos saa kuitenkin kapellimestarin käsissä painoa, ei raskautta. Tämä kuulostaa tärkeältä ja arvokkaalta musiikilta, joka silti hengittää ja elää täysillä. Orkesteri ja kuoro tekevät mainiota työtä, ja balanssi ansaitsee erityiset kehut: äänitys on selkeä ja luonteva, ja solistit, kuoro sekä orkesteri pelaavat yhteen erittäin tyydyttävästi ilman, että yksikään audiaalisesti mitätöisi toista.

Ylitse muiden ovat kuitenkin solistit. Romanialainen Ileana Cotrubaş ja uusiseelantilainen Kiri Te Kanawa loistavat. Domine Deus pitää kuulijaa varpaillaan ja samanaikaisesti tuntuu viettelevän autuaaseen horrokseen, niin upeaa on kuulla sopraanojen vaivatonta laulua. Laudamus Te on myös uskomaton. Miten tekstuaalisesti näin tyhjä, toisteinen ja typerä kappale voikin musiikkina kuulostaa palaselta itse Taivasta?

 Mozartin suuri C-mollimessu on ansainnut paikkansa Requiemin rinnalla: se on valoisampi ja riemullisempi (myös hitaahkoillakin tempoilla) teos, jossa painottuu lyyrinen sopraanosulo, mutta tässä levytyksessä myös orkesteri ja kuoro saavat painoa ja lopputulos on hellän arvokas ja ennen kaikkea nautinnollisen kaunis. Olin myyty kerran kuultuani, ja kuuntelen mielihyvin uudelleen.