Liszt-resitaali (Hough)

Unkarilainen Franz Liszt (1811 - 1886) oli sekä lintu että kala, syvällinen taiteilija ja pintapuolinen showmies. Hän oli vailla epäilyksen varjoa kaikkien aikojen suurimpia ja mestarillisimpia pianisteja. Hän oli myös ensimmäisiä varsinaisia poptähtiä, joka rahasti imagollaan ja jonka resitaaleissa naiset pyörtyilivät. Liszt sävelsi uraauurtavaa ja kokeilevaa uutta musiikkia, mutta päätyi usein myös käyttämään musiikkia vain oman teknisen briljeerauksensa ja henkilökulttinsa välineenä. 
Hän oli itsekeskeinen, ihailua ja ylistystä vaativa naistenkaataja ja (myöhemmällä iällä) hurskas fransiskaanimunkki. (Hän on tietääkseni suurista säveltäjistä ainoa, jolla olisi halutessaan ollut valtuudet toimia manaajana.) Hänet tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja hän otti nuoria uudistusmielisiä muusikoita siipiensä suojaan.  Liszt oli myös koko 1800-luvun varakkaimpia säveltäjiä - tai ammattitaitelijoita ylipäänsä. Hän tahkosi esiintymisillään niin tuhottomasti rahaa, että ylimääräisillä perusti lukioita Saksaan ja rakennutti Kölnin tuomiokirkkoa lähemmäs valmistumista. Liszt myös keksi poptähtien hyväntekeväisyyskonsertit - vuonna 1842 hän piti sarjan konsertteja Hampurin palossa kotinsa menettäneiden hyväksi. Lisäksi hän tunsi suurin piirtein kaikki vähänkään merkittävät 1800-luvun eurooppalaiset.

Poseeraa aina kirjan kanssa - näyttää hiton syvälliseltä.

Liszt kehitti orkesterimusiikin saralla aivan uuden teostyypin, sinfonisen runon, mutta parhaiten hänet muistetaan pianomusiikistaan. Sitä on valtavasti, ja sitä on levytetty valtavasti. Jotkut sivuuttavat Lisztin silkkana show-miehenä ja pitävät hänen musiikkiaan lähinnä tekijänsä egoistisena viihteenä. Se on liian kapea näkökulma. Liszt oli sekä vakava taidesäveltäjä että virtuoosistatuksellaan rahastava showmies. Jotkut hänen teoksensa ovat selkeämmin ensimmäisen, jotkut toisen Liszt-persoonan työtä. Suurin osa niistä on mielestäni molempia. Onnistunut tulkinta useimmista Lisztin teoksista edellyttää tämän tunnustamista, ristiriidan ratkaisemista ja näkemystä painottaa molempien puolien parhaita piirteitä. Siinä nyt esittelyyn tuleva kahden levyn pianoresitaali minusta onnistuu ihailtavasti. (Liszt muuten keksi myös pianoresitaalin.)

Liszt: Mefisto-valssi nro 1; Tarantella; Rhapsodie espagnole; Pensée des morts; Saint-François d'Assise prêchant aux oiseaux; Bénédiction de Dieu dans la solitude; Ave Maria; Aux cyprès de la Villa d'Este (kaksi versiota); Recueillement; La lugubre gondola (kaksi versiota); Après une lecture de Dante; Ave Maria (Die Glocken von Rom). Stephen Hough, piano; Virgin (2 CD), äänitetty 1987 ja 1991.

Tämä kaksoislevy on hyvin edustava läpileikkaus Lisztin tuotannosta, ja sillä on puolellaan se etu, että monet mukaan päässeistä teoksista ovat sekä harvoin kuultuja että erittäin korkeatasoisia. Stephen Hough loistaa: hänen hienovaraiset tulkintansa ovat niin täydellisiä, että olisi vaikeata kuvitella parempia.
Upea kaksoislevy on täynnä mahtavia esityksiä, jotka vielä edustavat hienosti Lisztin eri puolia. Romantiikalle tyypillistä innoituksen hakemista kirjallisuudesta ja musiikin ohjelmallisuutta edustavat kappaleet, jotka ammentavat Goethen ja Danten tuotannosta. Lisztin uskonnollisuudesta todistavat kristillisen tematiikan innoittamat kappaleet, joista yksi viittaa suoraan säveltäjän omaan fransiskaani-innostukseen. Rytmillistä kansanmusiikkimukaelmaa horjumattomasti varioivaa rapsodiaa edustaa Espanjalainen rapsodia, ja myös Lisztiä kiehtonut kuolemateema on mukana. 

Valikoima alkaa Mefisto-valssilla, joka on hedelmiä Lisztin Faust-innostuksesta. Tämä teos - kokoelman useimmin esitettyjä - tapaa olla virtuoosisen tekniikan esittelyn välikappale, jossa on villihköjä tehokeinoja. Pianisti saisi tässä kappaleessa mielellään päästellä kunnolla, jos vain pysyy edes kyydissä. Hough tekee omintakeisen ratkaisun siinä, että hän ottaa tämän yleensä tehostekappaleena, encorena, pidetyn demonisen valssin ainakin puoliksi tosissaan. Tulkinta on sekä hienovarainen että tehosteista nautiskeleva, ja tuo esiin teoksen potentiaalin. Mefisto-valssista paljastuukin ylimääräisnumeron pinnan alta ovela ja aidosti demonista vimmaa henkivä taideteos. 

Espanjalainen rapsodia on hyvä valinta ottaa mukaan: se toimii hyvin samalla tavalla kuin Lisztin kuuluisat ja tarttuvat (ja pirullisen vaikeat) Unkarilaiset rapsodiat, mutta on harvemmin kuultu ja käyttää pohjanaan hieman erilaista ainesta. Innoitusta on haettu synnyinmaan asemesta Pyreneiden eteläpuolelta, mutta käsittely on aivan yhtä kekseliästä, notkeaa, luontevaa ja häikäisevää kuin tunnetummissakin teoksissa. Tämä lienee Mefisto-valssin ohella kokoelman helpoimmin lähestyttävä teos. Siinä on rajua rytmistä poljentoa ja herkkää liruttelua, ja Hough'n älykkäät sormet ovat kuin kotonaan viheliäisen vaikean rapsodian parissa.

Lisztin esi-impressionistiset matkamuistosävellykset Italiasta ja Sveitsistä muodostavat erään pianokirjallisuuden upeimmista ja monipuolisimmista kokonaisuuksista. Tästä Années de pèlerinage -teoksesta on tällä levyllä mukana mm. säveltäjän tulkintoja Villa d'Esten renessanssipuutarhasta Tivolista. Palatsin suihkulähteitä kuvaava Les jeux d'eau à la Villa d'Este on eräs hämmästyttävimmistä kappaleista, joita pianolla voi soittaa, ja Hough tietysti suoriutuu siitä niin huomaamatta, että olo on tosiaan vaivaton kuin musiikillisen suihkulähteen äärellä.

Liszt sävelsi useita hautajaismarsseja ja jäähyväistunnelmaisia kappaleita - aihepiiri ilmeisesti puhutteli häntä - ja niistä varmastikin upein on hänen viimeisiin teoksiinsa kuuluva La lugubre gondola. Venetsiassa 1882 sävelletty ja 1885 lopulliseen asuunsa saatettu teos oli säveltäjälleen hyvin merkityksellinen: Liszt alkoi pitää teosta ennakkoaavistuksenaan vävynsä Richard Wagnerin kuolemasta, joka tapahtui Venetsiassa helmikuussa 1883. Se on salaperäinen ja synkkäsävyinen teos, jolle Hough tekee oikeutta paremmin kuin uskoakseni kukaan koskaan, jos ei lasketa säveltäjää itseään. Synkeästi ja mystisesti soi myös Pensée des morts, joka on hieman lähempänä säveltäjälle tutumpaa rapsodista hautajaismarssia.

Kokoelmassa on Lisztin uskonnollisuus sangen vahvasti esillä. Tässä säveltäjän kaksinaisuus tulee hyvin esiin: toisaalta hänellä vaikuttaa olevan vilpitön halu lähestyä itselleen merkityksellisiä uskonnollisia aiheita musiikin keinoin, mutta lopputulos saattaa vaikuttaa syvällisyyteen tähtäilevältä virtuoosi-kitschiltä. Hough sen sijaan osoittaa, että Liszt on uskonnollisena säveltäjänä hyvin omaperäinen. Pitkät, 11- ja 17-minuuttiset uskonnolliset kappaleet, jotka kuvaavat Fransiskus Assisilaisen saarnaa linnuille ja Herran siunausta yksinäisyydessä, ovat kiehtovan atmosfäärisiä ja mystisiä. Ne pitävät otteessaan kosketinten viime hipaisuihin saakka. 

Après une lecture de Dante on leukojaloksauttavan upea 16-minuuttinen teos, joka edustaa minulle Lisztiä onnistuneimmillaan ja lisztmäisimmillään: teknisillä monimutkaisuuksilla mässäilevä kappale, joka on dramaattisesti äärimmäisen tehokas ja pysyy käsittämättömän hyvin koossa laajuudestaan huolimatta. Se todella kuvaa tunnetta, jossa uppoudutaan esim. kirjaan heittäytymistä lähentelevällä haltioitumisella.

Kun esitykset ovat näin upeita ja teosvalinnat muodostavat säveltäjää hyvin edustavan, jopa elämäkerrallisen, kokonaisuuden, on mainittava Virginin äärimmäisen kunnianhimoton tapa julkaista tämä kaksoislevy. Teosten kontekstista, syntyhistoriasta tai niiden säveltäjästä ei kerrota naurettavassa "info"lehtisessä juuri mitään.