sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Berlioz: Les nuits d'été; Chausson: Poème de l'amour et de la mer; Dukas: La péri

Heinäkuun kuudentena vietettiin runon ja suven päivää. On vaikeampaa löytää ainakin nimen puolesta teemaan paljon sopivampaa musiikkiteosta kuin Hector Berlioz'n laulusarja Les nuits d'été eli Kesäyöt. Ainoa puute on, että orkesterilauluja ei ole sävelletty Eino Leinon, vaan Théophile Gautier'n runoihin.

Berlioz: Les nuits d'été, op. 7. Chausson: Poème de l'amour et de la mer, op. 19. Dukas: La péri (poème pour orchestre). Elsa Maurus, mezzosopraano; Orchestre National de Lille-Région/Pas-de-Calais, Jean-Claude Casadesus. Naxos, äänitetty Lillessä 2003.

Berlioz (1803-1869) oli musiikissa romantiikan kumouksellisia jättiläisiä. Hänet muistetaan erityisesti räiskyvistä, massiivisista ja paikoitellen jopa brutaaleista teoksistaan. Berlioz oli ranskalaisen musiikin avant-gardea, jonka suuruudenhulluun tuotantoon ja tragikoomisen romanttiseen elämäkertaan tulen paneutumaan joskus myöhemmin - tämä laulusarja näyttää Berlioz'n lyyrisimmillään ja hellimmillään, joten pysytään siltäkin osin teemassa.


Berlioz saattoi laulusarjan ensimmäisen version loppuun vuonna 1841, mutta nykyisin esitetään yleensä hänen upeaa orkestraatiotaan vuodelta 1856. Sinfoniaorkesteri on vaikuttavuudeltaan aivan toista luokkaa kuin piano.
Berlioz oli useimpien muiden romantikkojen tapaan innokas lukija. Hän ahmi mm. Shakespearen ja Sir Walter Scottin teoksia imien niistä innoitusta musiikkiinsa. Les nuits d'étén kuusi laulua ovat kuitenkin kotimaista innoitusta: Berlioz vaikuttui syvästi ranskalaisen runoilija Théophile Gautier'n lyriikasta. Berlioz ei kuitenkaan kokonaan hylännyt kuolleita suuruuksia aikalaistensa eduksi, vaan laulusarjan nimeksi poimittiin Shakespearen komediaan viittaava Kesäyöt.
Théophile Gautier (1811-1872) naisia keräämässä. Mahd. kuppaa levittämässä myös.
Lauluissa ei kuitenkaan ole mitään erityisen koomista. Esitysjärjestys on vaihdellut, mutta nykyisin näyttää vakiintuneen varsin tehokas ja dramaattisesti toimiva järjestys, jota Naxoskin tällä albumilla käyttää. Se alkaa rakastavaisten kevätpuuhia (siivoja) käsittelevällä Villanellella ja päättyy L'Ile inconnue'hyn eli Tuntemattomaan saareen. Albumilehtisessä on runojen sanat englanninkielisine käännöksineen, kuten kuuluukin. Tekstit eivät ole samasta puusta veistetyt, vaan Gautier edustaa niissä niin perinteistä rakkauslyriikkaa kuin arvoituksellista symbolismiakin. Kiistatta parhaiten mieleen jäävä - ja makaaberein, ehkä koomisellakin tavalla - runoista on Au cimetière, claire de lune eli vapaasti suomentaen Kuutamo hautausmaalla. Siinä kyyhky istuksii sangen aavemaisesti hautakivellä. Itseäni miellyttää pelkän lyriikan kannalta eniten L'Ile inconnue, jonka sanoissa on häivähdys mystiikkaa.

Gautier'n runot eivät ole huonoja, vaikka joitakin niistä on hieman vaikeata ottaa vakavasti. L'Ile inconnue ansaitsee tulla luetuksi pelkkänä runonakin. Mutta ilman Berlioz'n myötävaikutusta on vaikeata kuvitella, että näitä teoksia juuri koskaan tulisi luettua. Säveltäjän melodiat ja orkestraatio ovat upeita. Runot sopivat hyvin musiikkiin, ja teosta voi kuunnella aivan hyvin sekä puhtaan musikaaliselta että runolliselta kannalta. Ranskantaito ei ole missään nimessä tarpeen, eikä siitä ole haittaakaan. Berlioz myös onnistuu luomaan laulusarjalle yhtenäisen sointimaailman - laulujen tunnistaa olevan samasta sarjasta, vaikka tunnelmat vaihtelevatkin niiden välillä.

Lauluista suoraviivaisin on avausnumero, kevättä odottava Villanelle. Se on tunnelmaltaan minusta hieman maalaismainen, vaikka heti alusta käy ilmi, että Berlioz ymmärtää aistillisen tunnelmallisuuden päälle. Myös Gautier on tässä runossa yksinkertaisimmillaan. Mezzosopraano Elsa Maurus ei avausnumerossa osoita erityistä eläytymistä, mutta seuraavissa lauluissa hänen laulunsa saa tulkinnallista syvyyttä. Sanoiltaan täysin hullu Le Spectre de la rose, joka käsittelee kukan hengen muisteluksia, kunnianhimoa ja kohtaloa, on esityksenä äärimmäisen vakuuttava ja koskettava. Sur les lagunes on asianmukaisen riipaiseva. Maurus'n tulkinta on vaikuttava, mutta luonteva: se ei kuulosta teatraaliselta, vaan hyvin vilpittömältä. Mezzosopraano on kautta linjan erinomainen Berlioz'n laulusarjassa. Absence on hellä ja syvä, Au cimetière ei runosta huolimatta ole aavemainen, vaan lähinnä hypnoottinen. Päätösnumero, L'Ile inconnue, vaatii tasapainoilua sentimentaalisuuden ja mahtipontisuuden välillä. Maurus ei anna periksi, vaan laulaa sarjalle hyvin vakuuttavan lopun. Laulaja on kaiken kaikkiaan mainio, luonteva ja välitön. Lillen orkesteri luo ansiokkaasti tunnelmaa, mutta sitä voisi yrittää vielä hieman rohkeammin ilman pelkoa siitä, että näin sinut teoksen kanssa oleva solisti hautautuisi orkesterin alle.

Ernest Chausson (1855-1899) jatkaa runoteemaa. Kolmiosainen Poème de l'amour et de la mer eli Rakkauden ja meren runo (1892) on Maurice Bouchorin (1855-1929) lyriikan innoittama. Chaussonia esitetään ja levytetään valitettavan harvoin, ja tämä esitys tuo esille hänen parhaat puolensa niin vastaansanomattomasti, että tekee mieli vaatia lisää niin konserttisaleihin kuin levyillekin. 25-minuuttinen Poème ei muistuta varsinaista laulusarjaa, vaan pikemminkin siitä muotoutuu sinfoninen kokonaisuus. Chaussonin äänimaailma on lumoava: kuulen siinä persoonallisen yhdistelmän César Franckia ja Richard Wagneria. Musiikki on silti selvästi ranskalaista, paikoin huumaavan aistillista, sellaista, mitä saattaisi nimittää impressionistiseksi. Halutessaan musiikissa pystyy kuulemaan merellistä henkeä tavalla, joka lähestyy sinfonista runoa ja Debussyä.

Kapellimestari Casadesus ja solisti Maurus saavat aikaan valloittavan esityksen. Soittajat herkuttelevat Chaussonin loisteliaalla orkestraatiolla. Runot eivät ole mitenkään erikoisen upeita, mutta laulu on mahtavaa, ja solistin ja orkesterin yhteispeli hyvin tasapainossa. Onnistunut ja vaikuttava esitys suotta puoliunohduksiin painuneesta mestariteoksesta.

Paul Dukas (1865-1935) saa ainoana edustaa puhdasta orkesterimusiikkia tällä albumilla, mutta La péri (Keiju/Haltia) on päivän teemaan sopivasti alaotsikoitu "runo orkesterille". Alun perin Dukas sävelsi tämän pienimuotoiseksi baletintapaiseksi koreografiseksi teokseksi (poème dansé), mutta se kuulostaa pikemminkin sinfoniseslta runolta, johon erillinen ja myöhemmin sävelletty alkufanfaari tuo hieman omituisen, teatterimaisen vaikutelman. Dukas sävelsi fanfaarin teoksen konserttiesityksiä varten - merkiksi yleisölle, että turvat olisi suotavaa tukkia. Joku saattaa ehkä aavistella pahaa, kun säveltäjä, jonka tunnetuin teos säestää Mikki Hiiren toilailuja Fantasia-animaatioelokuvassa, käsittelee keijuaihetta. Huoli on aiheeton: tämä musiikki ei tuo ensimmäisenä mieleen Disneyn keijukaissöpöilyjä. (Tosin jos Disney tekee vielä kolmannenkin Fantasian - ja kannattaisi, sillä kakkonen ei kokonaisuutena vakuuta - niin La péri voisi olla antoisakin aihe taiteellisesti korkeatasoiselle musiikkianimaatiolle.)

Ylipäänsä peri on sana, jonka voi kohdata romantiikan ajan eurooppalaisessa taiteessa. Usein se tarkoittaa jonkinlaista keijua, ja tässä on käännös-käsitysvirhe. Dukas'n péri on aitoa tavaraa, sillä sana ei alun perin tarkoittanut mitään keijua, vaan se merkitsee persialaista langennutta enkeliä, joka on paljon synkeämpi olento kuin eurooppalaisen kansanperinteen keiju. La périn aiheena on persialaisen ylimyksen matka kuolemattomuuden tarjoavan lootuskukan luo. Dukas'n teoksessa Iskender-ylimys löytää autioituneen zarathustralaisen temppelin, jota asuttava peri pitää hallussaan kuolemattomuuden lootusta. Ylimys varastaa kukan perin nukkuessa. Iskenderin käsissä lootus muuttuu kaikkien maallisten halujen ja himojen kohteiden ruumillistumaksi. Iskender ei ole kuolemattomuuden arvoinen, ja ylijumala Ahura Mazda lähettää perin riistämään lootuksen takaisin tältä. Peri lumoaa Iskenderin tanssillaan, sieppaa lootuksen ja pakenee paratiisiin. Iskender ymmärtää, että kuolema on ihmisen osa tässä maailmassa. Loppu.

Teoksen sointimaailma on runsas, ja siinä on sopivasti eksoottisia mausteita. Esitys on todella hyvä alkaen alkufanfaarista, jossa vasket tekevät hienoa työtä. Muutamassa hiljaisessa kohdassa äänitys on kadota kuuluvuuden rajoille, mutta käänteet ovat tehokkaan dramaattisia, sointivärit huumaavia ja kokonaisuus eksotiikasta huolimatta musiikilliselta kieleltään sopivan ajaton istuakseen kertomukseen. Nautinnollinen ja mielenkiinnon horjumatta ylläpitävä esitys taidokkaasta ja viehättävästä sävellyksestä.

Kaiken kaikkiaan tämä "runollinen" albumi on oivallinen pakkaus aistillista ja viehättävää ranskalaista romantiikkaa. Esitykset ja äänitys ovat kautta linjan erinomaisia, ja juuri runollisuus, herkkyys ja tarkkanäköisyys korostuvat tulkinnoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti