sunnuntai 26. elokuuta 2012

Holst et al: Avaruusmusiikkia

Ensimmäinen kahdestatoista Kuun kamaralla moonwalkia harjoittaneesta ihmisolennosta, Neil Armstrong, poistui keskuudestamme 82 vuoden iässä eilen, 25.8.2012. Ensimmäinen kuukävely kesäkuun 21. päivänä 1969 (maan aikaa) ei välttämättä ollut sinänsä suuri tieteellinen läpimurto, mutta sen symbolinen merkitys oli suunnaton. Ihmiskunta ottaa astronautin välityksellä pari askelta lähimmällä taivaankappaleella, jättää sinne lipun ja laskeutumisroinan ja tuo mukanaan ämpärillisen kivenmurikoita - ja ihmiskunta kutsuu sitä avaruuden valloitukseksi. Mutta tämäkin epäsuhta onnistuu hyvin havainnollistamaan suunnatonta pienuuttamme maailmankaikkeudessa ja symboloimaan vaatimattomia lähtökohtiamme universumin ymmärtämiseen. Kuulennot saattoivat olla vähintään yhtä paljon julkisuustemppua kuin tiedettä, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Tietysti Heikki Harma ja muut hipit ilkkuivat, että Kuuhun kyllä voidaan lähettää ilmailuinsinöörejä, mutta nälkäongelmaa ja kaikkia muitakaan maailman lukemattomista pulmista ei saada ratkaistua. Myönnetään, että se golfinpeluu kiertolaisellamme sitten 70-luvulla oli hiukkasen mautonta, mutta eipä olisi vissiin kannattanut puustakaan laskeutua, kun ei se ratkaissut kirppuongelmaa. Kumma kyllä, toisen avaruuden sankarin, ensimmäisenä avaruudessa (1961) käyneen neuvostoliittolaisen Juri Gagarinin, kohdalla moista nulikkamaista nälväilyä ei tapahtunut. Gagarin sai surmansa lento-onnettomuudessa vuonna 1968, n. puolitoista vuotta ennen amerikkalaisten miehitettyä kuulentoa.

Armstrong oli sittemmin hyvin kriittinen NASAn hallintoa kohtaan. Hän kritisoi miehitettyjen kuulentojen lakkauttamista ja vastusti NASAn budjetin leikkauksia. Astronautti oli huolissaan siitä, että miehitetyt lennot muille taivaankappaleille palaavat scifiutopioiden materiaaliksi ja että seurauksena koko avaruustutkimus kärsii. Sitä ei voikaan kiistää, että ihmiskunnan (ja tietääksemme kaiken elämän) päivät ovat luetut, jos vain tällä pallolla olla köllötellään. Armstrongin mukaan avaruustutkimuksen saavutuksia ja pyrkimyksiä tulisi tarkastella useampien satojen vuosien mittakaavassa. Sitä voi toki olla hankalaa perustella liittovaltion byrokraateille ja veronmaksajille, mutta toisaalta Yhdysvalloilla saattaisi olla nipistämisen varaa vaikkapa sotilasbudjetissaan...

Armstrongin muistolle ja hänen ainakin symbolisella tasolla edustamiensa asioiden kunniaksi otan käsittelyyn kaksoislevyllisen avaruusaiheista musiikkia. Luvassa on tutun Holstin Planeetat-sarjan lisäksi joukko pienimuotoisempia nykysäveltäjien avaruusaiheisia teoksia. Rattle tilasi ne asianosaisilta säveltäjiltä tätä Ad Astraksi nimeämäänsä hanketta varten.

Gustav Holst: Planeetat
Colin Matthews: Pluto, the Renewer (lisä Planeetat-sarjaan)
Kaija Saariaho: Asteroid 4179: Toutatis
Matthias Pintscher: towards Osiris
Mark-Anthony Turnage: Ceres
Brett Dean: Komarov's Fall
Berliner Philharmoniker, Sir Simon Rattle. EMI (2CD), äänitetty konsertissa Berliinin Philharmoniessa 2006.

Lyhyessä esipuheessaan kapellimestari Sir Simon Rattle (s. 1955) kiinnittää (ansaittua) huomiota siihen, miten eurooppalainen ja juurikin mannereurooppalainen teos Gustav Holstin (1874-1934) peribrittiläiseksi määritelty Planeetat onkaan. Ennakkoluulottomana kapellimestarina Rattle myös tietoisesti irrottaa sarjan siitä brittien määrittämästä esitystraditiosta, joka sen ylle on vuosikymmenten saatossa kertynyt. Hän on sikäli oikeassa, että Holstin nerokas musiikki on syvästi universaalia eikä suinkaan mikään Nelsonin lippulaiva avaruudessa, kuten joistain esityksistä voisi kuvitella. Lopputuloksena on varmasti 2000-luvun palkitsevimpiin ja tuoreimpiin kuuluva Planeetat

Tämän esityksen osat eivät ole niitä tuttuja ja turvallisia Holst-lurituksia, jotka rullaavat enimmäkseen omalla painollaan muutamin elgariaanisin korostuksin; tämä musiikki on jännittävää ja kuulostaa uudelta äärimmäisen kiintoisalla tavalla. Siten se vertautuu aiemmin arvioimaani (ja kovasti pitämääni) Karajaniin. Esimerkiksi Saturnus on todella armoton ja musertava vääjäämättömästä kuolemasta muistuttavine iskuineen, suorastaan pysäyttävä. Teos on kautta linjan esimerkillisen vaikuttava olematta ilmeisen pinnallinen ja viihteellinen. Tähän vaikuttaa Rattlen raikkaan tulkinnan tai peräti tulkintafilosofian lisäksi myös hänen silmänsä yksityiskohdille, joita maailman tasokkain orkesteri pystyy korostamaan vaivattoman kuuloisesti. Venus ja Neptunus ovat ehdottomasti kauneimmat kuulemani tulkinnat - joskus sitä unohtaa, miten liikuttavalta jousiorkesteri voi parhaimmillaan hellissä pianissimoissa kuulostaa. Kaupan päälle äänitys on konserttitaltioinniksi lähes käsittämättömän hyvä - ensi kertaa kuunneltuani pidin itsestään selvänä, että kyseessä on hyvin tasokas studioäänitys. Mutta uskottava se vain on: näin luonnollinen, yksityiskohtainen ja täydellisen häiriötön voi livetaltiointikin huipputasolla olla. Ainoa äänityksellinen ongelma on tietty epäjohdonmukaisuus volyymitasossa: jos haluaa kuulla fortissimot tasoilla, jotka eivät vaikuta epäsuosiollisesti naapurisuhteisiin, ei todennäköisesti kuule pianissimoista juuri mitään.

Planeetat on täysin ylilevytetty teos, mutta tämä tulkinta puolustaa ansiokkaasti paikkaansa yhtenä kaikkein jännittävimmistä, tuoreimmista ja vangitsevimmista kuulemistani versioista. Lisäviehätystä tuo se, että yleisösuosikin seuraksi on asetettu liuta yleisön usein kammoamien elävien säveltäjien (hui kauhistus!) teoksia. Ne jatkavat ohjelman avaruusaihetta (ja kuten tunnettua, häröilyyn taipuvaisella Holstilla saattoi olla planeettojen suhteen mielessä pikemminkin niiden vaikutus horoskooppeihin kuin niiden varsinaiset tähtitieteelliset ominaisuudet) suunnaten musiikillisen teleskoopin eräisiin planeettoja pienempiin kohteisiin.

Ensimmäisenä, Planeettojen jatkona, on luvassa Pluto, joka menetti planeettastatuksensa joitakin vuosia sitten, mutta voi ehkä saada sen takaisin, koska sillä on esim. enemmän kiertolaisia kuin vaikkapa jollain surkealla Maalla. Pluto löydettiin vasta 1930 eli yli kymmenen vuotta Planeettojen säveltämisen jälkeen eikä se luonnollisestikaan päässyt Holstin sarjaan mukaan (tietysti kaikki horoskoopit ovat väistämättä paskaa, kun Plutoa ei niissä huomioida: kappaleen ei tarvitse näkyä paljaalla silmällä, että se voisi mystillis-puutaheinää-vaikuttaa puutaheinää-kohtaloon).*
Brittiläinen Colin Matthews (s. 1949) korjasi tämän "puutteen" Holstin sarjassa. Pluto on yllättävän nopea ja kiivasrytminen teos, joka rakentuu kontrastien varaan. Musiikissa on silti mietteliäisyyttä ja epämääräistä tragiikkaa, joka, kuten ohjelmalehtisessä aivan oikein huomautetaan, on löytänyt tiensä lähes kaikkiin uusiin teoksiin, jotka levylle ovat päässeet. Pluto on hyvä olla olemassa, mutta Holstin sarja ei sitä missään nimessä tarvitse. Hyvää musiikkia kaiken kaikkiaan.

*En usko horoskooppeihin, enkä myöskään arvosta tai kunnioita niitä, saati niitä ihmisiä, jotka moiseen kuikanpieruun panevat uskonsa. Varsinkaan en kunnioita astrologeja, etenkään moderneja astrologeja, jotka ovat minusta poikkeuksetta kaikki moraalittomia huijareita ja läpeensä paskoja ihmisiä - tai sitten yksinkertaisesti hulluja. Että semmoista.

Toisen levyn aloittaa ikioman Kaija Saariahomme (s. 1952) Toutatis. Gallialaisen heimojumala Teutateksen (esiintyy usein Asterix-sarjakuvissa manauksena Kautta Teutateksen!) mukaan nimetty erikoinen, muhkuraista perunaa muistuttava pikkuplaneetta löydettiin vuonna 1989. Se kiertää aurinkoa omituisella ja monimutkaisesti vaihtelevalla radalla. Toutatis on sivilisaatiomme kannalta potentiaalisesti vaarallinen kappale, sillä se vierailee toisinaan melko lähellä Maata. Nykysäveltäjiä pelkäävien ei kannata pelätä, sillä itse asiassa tällainen lyhyiden teosten ohjelmallinen rykelmä, kutsuttakoon sitä nyt vaikka musiikilliseksi asteroidiparveksi, on varsin vaivaton ja mutkaton tapa tutustua vaikka vieraampaankin uuteen musiikkiin. Saariaho on perinnetietoinen, eikä Toutatis ole laisinkaan yhteensopimaton Holstin tyylin kanssa. Puupuhaltimet viehättävät minua eniten tässä hieman arvoituksellisessa kappaleessa.

Mystiikkaan sukeltaa myös saksalaisen Matthias Pintscherin (s. 1971) towards Osiris (tosiaan pienellä alkukirjaimella) eli kohti Osirista. Osiris on vuonna 1999 löydetty eksoplaneetta, jolla ilmeisesti tavataan myös vettä. Pintscher tosin keskittyy enemmän planeetalle nimensä antaneeseen egyptiläiseen kuolleiden jumalaan kuin 150 valovuoden päässä pyörähtelevään saavuttamattomaan planeettaan. Siten nimenkin voi mieltää pikemmin elämänmatkan vertauskuvaksi. Trumpettia käytetään erittäin tehokkaasti, ja olen alkanut pitää tästä kappaleesta varsin paljon.

Jazziin kallellaan oleva brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnage (s. 1960; ajattelin kirjoittaa tähän jotain vanhemmista, jotka antavat pojalleen nimeksi "Markus-Anthonius", mutta en vaivautunut, sillä päivän Hesarin ao. palsta paljasti runsaasti vielä teennäisempää ja typerämpää erikoisuudentavoittelua) on hakenut innoitusta kääpiöplaneetasta nimeltään Ceres. Roomalaisen maatalousjumalattaren (kreikkalainen vastine Demeter) mukaan nimetty asteroidi löydettiin 1801, ja tämä pienin tunnetuista kääpiöplaneetoista muodostaa noin kolmanneksen Asteroidivyöhykkeen massasta. Turnagen Ceres on varsin jazzahtava ja rasittava tapaus.

Viimeisenä kappaleena on australialaisen Brett Deanin (s. 1961) Komarov's Fall eli Komarovin putoaminen (tai tuho). Komarov on vuonna 1971 löydetty asteroidi, mutta mielenkiintoisempi on kosmonautti, Neuvostoliiton sankari Vladimir Komarovin (1927-1967) tapaus. Avaruustutkimus ei ole riskitöntä, ja avaruuteen menijä asettaa itsensä alttiiksi monille vaaroille. Komarov oli kunnianhimoinen ja peräänantamaton kosmonautti, joka alun perin hylättiin koulutusohjelmasta terveydellisin perustein, mutta joka tarmokkuudellaan pääsi sittenkin mukaan. Teknisten ongelmien riivaama Sojuz 1 -alus tuhoutui yrittäessään palata Maahan 24.4.1967. Vladimir Komarov oli ensimmäinen avaruudessa kuollut henkilö. 
Odotetusti ja oikeutetusti Deanin sävellys keskittyy Komarovin inhimilliseen puoleen, ja teoksesta kasvaa luonteva kunnianosoitus avaruustutkimuksen riskeille ja niille altistuville ihmisille. Teoksen lyhyt suvantovaihe kuvaa Komarovin - joka pystyi pitämään yhteyttä komentokeskukseen lähes loppuun asti - jäähyväisiä vaimolleen.

Tämä kaksoislevy on hyvin mielenkiintoinen ja yllättävänkin hyvin määrittelemässään teemassa pysyvä julkaisu. Planeetat on selvästi ja itseoikeutetusti pääosassa, ja se on sanalla sanoen loistava. Muut kappaleet ovat mielenkiintoisia näytteitä nykymusiikista, ja niidenkin pariin kelpaa palata.

maanantai 13. elokuuta 2012

Stokowskin rapsodiointia

Viidenkymmennen julkaistun tekstin kunniaksi jotakin erityistä: Stokowskin ns. rapsodia-albumi 1960-luvulta, sittemmin pariinkin otteeseen eri formaateissa uudelleenjulkaistu. Tässä mukaan on otettu myös toiselta LP:ltä kaksi mittavaa Wagner-numeroa.

"Stokowski - Rhapsodies". 
Franz Liszt: Unkarilainen rapsodia nro 2
George Enescu: Romanialainen rapsodia nro 1
Bedřich Smetana: Moldau (Vltava); Alkusoitto oopperasta Myyty morsian
Richard Wagner: III näytöksen preludi oopperasta Tristan ja Isolde; Alkusoitto ja Bakkanaali oopperasta Tannhäuser
RCA Victor Symphony Orchestra; Symphony of the Air (Wagner). Leopold Stokowski. RCA, äänitetty New Yorkissa 1960.

Leopold Stokowski (1882-1977) oli brittiläinen kapellimestari, joka tunnetaan myös tavastaan tehdä uusia orkesteritranskriptioita mm. Bachin ja Musorgskin teoksista. Hänet muistetaan tänä päivänä parhaiten siitä, että hän johti Philadelphia Orchestran kanssa Disneyn Fantasia-animaatioelokuvan musiikin (Bachin Toccata ja fuuga oli hänen oma transkriptionsa sinfoniaorkesterille, samoin lopun Musorgski-Schubert-yhdistelmä). Stokowskista tuli viimeistään tämän vuonna 1940 valmistuneen elokuvan myötä amerikkalainen julkkis, joka sai toisinaan osakseen myös parodista käsittelyä.
Väiski Vemmelsääri ilmeisenä Stokowski-parodiana lyhytanimaatiossa Long-Haired Hare (1949).
Stokowski ei kuitenkaan ollut pelkkä showmies, vaikka viljelikin ahkerasti itse itselleen rakentamaansa imagoa. Stokowski oli hyvin tuottelias ja ahkera kapellimestari, joka halusi tuoda klassiselle musiikille uutta yleisöä ja tehdä aikalaismusiikkia tunnetuksi. Stokowski teki uransa Yhdysvalloissa, missä hän ensiesitti suuren joukon mm. Schönbergin, Skrjabinin, Sibeliuksen, Hindemithin ja Šostakovitšin merkittävimpiä teoksia. Hyvin kiistelty oli Stokowskin tapa tehdä hienoisia muutoksia vakiorepertoaariin kuuluviin teoksiin: hän saattoi tehdä muutoksia partituuriin, mitä voidaan pitää jonkinmoisena pyhäinhäväistyksenä - tosin tapa ei ollut mitenkään erikoinen 1800-luvulla, jolloin orkesterien kokoonpanotkin saattoivat vaihdella enemmän.

Nyt käsittelyssä olevalla albumilla on neljä liki ainutlaatuisen loistavaa esitystä ja lisäksi kaksi hyvää. Pidän tätä levyä yhtenä oman kokoelmani johdonmukaisimmin viihdyttävistä ja nautittavista. Sen parissa ei varmasti käy aika pitkäksi.

Franz Liszt (1811-1886) sävelsi sarjan Unkarilaisia rapsodioita voidakseen esitellä pianovirtuoosin taitojaan. Rapsodioissa hyödynnetään vaikutteita unkarilaisesta ja romanien kansanmusiikista, mutta mitään autenttisia kansatieteellisiä musiikkitutkimuksia ne eivät ole - lähinnä menevää viihdeklassista. Liszt ja kapellimestari Franz Doppler orkestroivat rapsodiat täysimittaiselle sinfoniaorkesterille, ja tällaisissa asioissa (joskaan ei muuten) vaatimattomana miehenä Liszt antoi sittemmin täyden kunnian orkestraatioista Dopplerille. 
Rapsodioiden orkesteriversioista esitetyimmät ovat nrot 2 ja 6 (alk. nro 9). Tällä levyllä kuullaan nro 2, jonka osia monet varmasti tunnistavat esim. vanhojen piirrettyjen taustamusiikista. Se alkaa hieman pahaenteisesti, jopa alakuloiseksi, mutta kääntyy pian iloisemmaksi ja rauhoittuu hetkeksi ennen häkellyttävän energistä ja hulvatonta loppuhuipennusta.

Tämä sävellys ei kaipaa varovaisuutta, punnittua pidättyväisyyttä eikä varsinkaan kapellimestaria, jolla on jotain inhibitioita ilmaisun tai teoksen taiteellisen arvon suhteen. Stokowski osoittaa olevansa tunnelman mestari: esitys on tarttuva ja huikaisevan jännittävä. Autenttista unkarilaisuutta tästä on turha etsiä, mutta ei sellaista kuitenkaan löytyisi, ja meno on aivan verratonta siitä huolimatta. Mikä säkenöivä avausnumero albumille. Tästä on vaikeata enää parantaa.

Ja silti Stokowski onnistuu parantamaan. George Enescun (1881-1955) Romanialainen rapsodia nro 1 on koko albumin kohokohta: paljon tätä hauskempaa voi puhtaan orkesterimusiikin parissa tuskin olla. Enescun aines on hieman autenttisempaa kuin Lisztillä, ja hän hyödyntää enemmän kotimaansa kansanmusiikille tyypillisiä piirteitä, kuten esim. jousien erikoisia liukuja, jotka vetävät kuulijan suoraan moldavialaisen sadonkorjuujuhlan pyörteisiin. Stokowski hyödyntää musiikin luontaista värikkyyttä ja eksotiikkaa maksimaalisesti. Jos Liszt oli tarttuva esitys, niin Enescu alkaa mennä lähes epidemian puolelle, niin kuumeisen intoutunutta musisointi on. Jännitettä on kosolti mukana: paikoitellen kapellimestarin ote tuntuu uskaliaan holtittomalta - mitä ilmeisimmin sadonkorjuujuhlassa ei ole juomisesta puutetta. Mutta orkesteri johtajineen hallitsee kuitenkin tilanteen täysin - itse asiassa soitto on upeaa ja äänitys erinomaisen välitön. Kyseessä ei ehkä ole suuri sinfonia, mutta lajityyppinsä ehdoton mestariteos, ja esityksen omistautuminen, tarttuvuus ja kaikinpuolinen ylisanaisuus kelpaa nostaa säkenöiväksi esimerkiksi kaikilla tasoilla suurenmoisesti onnistuneesta musisoinnista.

Unkarin ja Romanian jälkeen poiketaan slaavilaisessakin repertoaarissa. Böömiläinen Bedřich Smetana (1824-1884) oli tšekkiläisen musiikin isähahmo, joka toimi esikuvana Dvořákille. Hän oli ensimmäisiä nationalistisia säveltäjiä, joka pyrki luomaan uudenlaista musiikki kansallisista aiheista ja melodioista. Hänen laajasta sinfonisten runojen sarjastaan nimeltä Kotimaani (Má vlast) kuullaan tunnettu toinen osa, Moldau eli Vltava. Tämä sinfoninen runo kuvaa ko. joen virtaamista aina vuoristolähteestä halki Böömin maaseudun linnojen, laaksojen ja koskien aina Prahaan asti. Päämelodialle on sittemmin perustettu myös Israelin kansallislaulu, puhtaasti esteettisistä syistä - Smetana ei ollut juutalainen.

Lisztin ja varsinkin Enescun villien energiatynnyrien jäljiltä Moldau kuulostaa paluulta normaaliin päiväjärjestykseen. Esitys on hyvin viehättävä - kappaleesta olisi vaikeata luotaantyöntävää saadakaan. Stokowskin tempo on sagen rauhallinen, ja kuuluisasta suuresta melodiasta otetaan tietysti kaikki irti. Hienolta se toki kuulostaakin. Esitys on hieno, mutta koska tämä kappale on kuultu moneen kertaan, kaipaa se myös jännitettä huipennuksiin, ja niiden suhteen Stokowski on minun makuuni tällä kertaa hieman turhan varovainen. Mutta kaikin puolin hyvä tulkinta, ja orkesteri tuntuu koostuvan enkeleistä.

Smetanan koomisen Myyty morsian -oopperan (Prodaná nevěsta) alkusoitto jatkaa selvemmin kansantanssiteeman jalanjäljissä. Siinä on konstailematonta talonpoikaista henkeä ja tunnelmaa. Kapellimestari hallitsee hienosti jousiston krhittelyjaksot, ja purkauksista ei energiaa puutu. Äänitys on myös hyvin selkeä, eikä yksityiskohtia jää pimentoon. Tämän alkusoiton kohdalla se on mainitsemisen arvoista, sillä eri soitinryhmien tekstuurien paneminen tasapainoon ei ole Smetanassa aina aivan yksinkertainen homma.

Ja näin päättyi albumin nationalistinen osuus, jossa vierailtiin kolmessa maassa. Värikäs, omaperäinen ja kiintoisa klassinen musiikki onkin minusta paras asia, mitä nationalismi on Euroopassa saanut aikaan.

Loput n. 35 minuuttia levystä on Wagneria, ja siinä soittaa lakkautetun NBC Symphony Orchestran jäsenistä muodostettu Symphony of the Air. Ohjelmassa on Tristanin ja Isolden III näytöksen alkusoitto ja mittava Alkusoitto ja Venusvuoren Bakkanaali Tannhäuserista. Tristan soi odotetun upeasti, vaikka välillä jousisointi tahtookin karata kuuluvuusalueen alimmille pykälille. Englannintorvi tekee esimerkillistä työtä. Ylevää ja ekstaattista. Loistava levy saa arvoisensa päätöksen 25-minuuttisessa Tannhäuser-pätkässä. Tämän kehtaisi vaivatta nostaa ylistämäni Karajanin rinnalle.

Varsinaista yhtenäistä tekijää ei levyn kappaleille oikein muodostu - ellei sellaiseksi laske sitä, että kaikki ovat erinomaisia näytteitä orkesterin kokonaisvaltaisesta hyödyntämisestä ja innoittuneesta musisoinnista. Yksinkertaisesti upeata. 

torstai 9. elokuuta 2012

Saint-Saëns: Sinfonia nro 3; Dukas: Noidan oppipoika

Kun äskettäin Saint-Saënsin suurimpien hittien tupla-albumia katsastaessani tulin pitäneeksi suurin piirtein kaikesta muusta tarjolla olleesta paitsi kolmannen sinfonian kokonaistulkinnasta, päätin ottaa käsittelyyn sellaisen SS3:n, joka kokonaisuutena tyydyttää moninaisia tarpeitani. Tässäpä siis Urkusinfonia - ja kaupan päälle vielä hilpeä pikku sävelrunokin.

Saint-Saëns: Sinfonia nro 3 C-molli op. 78 "Urkusinfonia" ("avec orgue"). 
Dukas: Noidan oppipoika (L'Appreti sorcièr), Sinfoninen scherzo Goethen balladin mukaan.
Simon Preston, urut. Berliner Philharmoniker, James Levine. Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinissä 1986.

Camille Saint-Saëns (1835-1921) sävelsi kolmannen numeroidun sinfoniansa vuonna 1886, jolloin hän oli uransa, maineensa ja menestyksensä huipulla. Hän johti maailmanensi-illan itse Lontoossa, jonka Philharmonic Society sinfonian tilasi. Tapaus oli valtava menestys. Teos on pysynyt siitä saakka sinfoniaorkesterien ohjelmistossa, ja se levytetään huomattavan usein - suorastaan suhteettoman usein, kun ottaa huomioon, miten vähäisesti edustettuna Saint-Saëns tapaa muutoin levytyksissä olla. Levytystiheys ei valitettavasti johtune sinfonian musiikillisista ansioista, vaikka se taitavaa tekoa onkin - tämä teos on akustista karkkia, jonka äänittäminen mahdollisimman vakuuttavasti ja vaikuttavasti on aina uusi sulka levy-yhtiön hattuun. Osittain on ymmärrettävää ja jopa oikeutettua suhtautua Saint-Saënsin tunnetuimpaan orkesteriteokseen orkestraalisena efekti-ilotulituksena ja huumaavana akustisena haasteena: säveltäjä käyttää tehokeinoja nimenomaan tehokeinoina, tehden sen toki mestarillisesti. Tämä sinfonia ei ehkä ole beethoveniaaninen tai bruckneriaaninen mestariteos. Se on ehkä hieman turhan mahtipontinen tullakseen otetuksi täysin vakavasti. Mutta vaikka se ei ehkä olisi mestariteos, on se mestarin tuotantoa ja hyvää musiikkia, jota ei kannattaisi typistää pelkkään fysikaalisen äänentoiston demonstraatiotarkoitusten kategoriaan. Liian monta kertaa olen kuitenkin kuullut Urkusinfonian, jossa kaikki - kapellimestari ja minä mukaan lukien - vain odottavat pääsyä finaalin suurenmoiseen, kohottavaan pauhuun. Ikään kuin kolme neljäsosaa sinfoniasta olisi tyhjänpäiväistä täytemateriaalia, joka on käytävä läpi pelkän rituaalin takia. Jos tähän teokseen ei usko kokonaisuutena, en ymmärrä, miksi sitä vaivautuu levyttämään. Jos haluaa pelkän äänentoistollisen vautsivau-efektikäyntikortin, on varmasti täysin mahdollista äänittää pelkkä finaali ja yhdistää se muihin vastaaviin karkkeihin levyllä. 

Yhdysvaltalainen James Levine (s. 1943) onnistuu tekemään tästä erikoisesti suositusta ja samalla laiminlyödystä sinfoniasta läpeensä mielenkiintoisen, toimivan ja palkitsevan kuunteluelämyksen. Levinen Saint-Saënsia kuunnellessaan uskoo kuulevansa mestariteosta. Asiaa auttaa se, että käytössä on Berliinin filharmonikot, orkesteri, joka soittaa vaivattomasti ja äärimäisen kauniisti. Lisäetua saadaan siitä, että äänitys on ensiluokkainen - todentuntuinen ja finaalissa aidosti vapisuttava kokemus.

Saint-Saëns on Berlioz'n ohella huomattavin ranskalainen romantikkosäveltäjä, ja häntä on tapana soittaa stereotyyppisen ranskalaisesti - korostaen musiikin keveyttä ja pirskahtelevaa eleganssia, vältellen raskassoutuisuutta ja mieluummin mahdollisimman ilmavasti, ettei peräti hattaraisen nasaalisesti. Levine erkanee tällaisesta nationalistisesta determinismistä ja ottaa Saint-Saënsin merkkiteokseen hieman "saksalaisemman" otteen. Vaikka sinfonian kesto ei juuri näytä poikkeavan valtavirrasta, ja tempot ovat jopa kohtalaisen ripeitä - turhaa viipyilyä ei ole ohjelmassa - on Levinen tulkinnassa suurempaa tilan ja niin sanoakseni arkkitehtonisen monumentaalisuuden tuntua kuin useimmissa muissa kuulemissani esityksissä - efekti on hieman kuin Anton Bruckner olisi samppanjahuppelissa. Tämä on mielenkiintoista ja jopa paradoksaalista, sillä toisaalta sointi on hyvin ilmava, eikä esityksessä ole mitään raskasta. Jos kokee tarvetta kategorisoida säveltäjiä ja tyylillisiä traditoita kansallisuuden mukaan (ja tiettyyn rajaan asti siinä on järkeä) - saattaa tämä levy edustaa ranskalaisen ja saksalaisen tyylin erinomaista tasapainoa. Niitä ei varmasti kannatakaan nähdä vastakohtina: vaikka Saint-Saëns katastrofaalisen Ranskan-Preussin sodan jälkeen liputti juuri ranskalaisen musiikin puolesta, oli hän keskeinen hahmo saksalaisten innovaatioiden, kuten sävelrunon (hänen hyvän ystävänsä, syntyjään unkarilaisen mutta kulttuurisesti käytännössä täysin saksalaisen Franz Lisztin keksintö), tuomisessa Ranskaan. Levine ei liimaa berliiniläiseen sointiin pinnallisia ranskalaisuuksia - ei nasaalisia vaskia, ei laskelmoitua kepeyttä, joka vaikuttaisikin yhtä luontevalta kuin debytantin kumarrus ensitanssiaisissa. Se toimii, ja teoksesta pääsee nauttimaan ilman pakotetun esitystradition turhaa painolastia. Saint-Saënsissa on viehätysvoimaa aivan tarpeeksi omasta takaa - sitä ei tarvitse keinotekoisesti lisätä. Kun leikataan pala täytekakkua, ei päälle enää sirotella sokeria.

Mitään pakotettua hartautta ei Levinen astetta painokkaammassa lähestymistavassa ole - itse asiassa kapelliestari hyödyntää sinfonian draamaa niin nautinnollisesti ja tehokkaasti kuin se lienee mahdollista. Avauksen Adagiossa, joka voi olla vaikea esittää vakuuttavasti, saavutetaan tehokkain ja vihjailevin kliimaksi, jonka olen tässä teoksessa kuullut. Huipennus on luonteeltaan peittelemättömän eroottinen. (Les français!) Toisena osana oleva ongelmallinen Poco adagiokin tuntuu tarkoituksenmukaiselta, ja urkumusiikki tarjoaa nautinnollisen pehmeän vuoteen, jolla jouset saavat lekotella melodisesti.
Syklinen kolmas osa, joka voi joskus olla hieman junnaava, rakentaa erinomaisesti jännitystä finaalin räjähdystä kohden. Teoksen erikoislaatuisuuden ja finaalin suhteettoman suosion huomioon ottaen on melkoinen tunnustus tälle taltioinnille myöntää, että Levinen johtamana sinfonian jokaista osaa kuuntelee mielellään vaikkapa aivan erillisenä teoksena. Finaali tosin pysyy yhä oikeutetusti teoksen huipentumana: se on edelleen selvästi vahvin osa, ja vaikka efekti onkin loistavan äänityksen ja loistavan orkesterin ansiosta huumaava, ei kyseessä ole pelkkä tehostekikkailu. Urkuri Simon Preston soittaa kautta linjan hyvin älykkäästi ja herkästi, ja ennen kaikkea musiikillisesti palkitsevasti: finaalissakin urut soittavat hänen käsissään juuri musiikkia - eivät siis törise vain ukkosenjyrinää jäljittelevää tehostemölyä, kuten voi joskus käydä. Finaalin päätyttyä olen yhä kuin ällikällä lyöty, vaikka tunnen teoksen ennalta ja tiedän, millaisilla kikoilla se viettelee pauloihinsa. Upea esitys, ei voi muuta sanoa.

Täytteenä levylle on päätynyt myös Paul Dukas'n (1865-1935) tunnetuin sävellys, lyhyt orkesterischerzo Noidan oppipoika (L'Apprenti sorcièr). Dukas sävelsi tämän kymmenminuuttisen sinfonisen runon vuonna 1897, melko täsmälleen sata vuotta sen jälkeen, kun Johann Wolfgang von Goethe oli julkaissut säveltäjää työhönsä inspiroineen runon Der Zauberlehrling. Kulttuurimme kannalta on paljonpuhuvaa, että sekä Goethen runo että Dukas'n sävellys ovat nykyisin lähes tuntemattomia itsessään, mutta paljon useammat tunnistavat tämän:

Eikä se välttämättä ole sittenkään vain nolo asia. Disneyn ansiokkaan Fantasia-animaatioelokuvan (1940) episodi on itse asiassa Disneylle epätavallisen uskollinen kuvaus Goethen balladista, ja Dukas'n musiikki on kuin tehty animaatiota varten - se on luonnostaan koomisen kineettistä. Kertomus apulaisvelhosta, joka käyttää vaillinaisia taitojaan noituakseen luudat hoitamaan vedenkantourakan puolestaan - ja aiheuttaa katastrofin, josta vain oppimestari voi niskuroivan oppilaansa pelastaa - on Dukas'n nerokkaan orkestraation ansiosta teos, joka suurin piirtein soittaa itse itsensä, ensiluokkainen ja valtavan hauska sinfoninen runo. On hyvä, että siitä on olemassa Berliinin filharmonikkojen upeasti soittama esitys, jossa Levine vielä vahvistaa nokkelan pikkuteoksen vahvuuksia: humoristinen musiikki tempaa mukaansa, ja samanaikaisesti se on myös muodollisesti moitteeton scherzo, jossa on mukaansatempaava draivi ja ilahduttavaa, ilmeikästä keveyttä. Sitä ei tosin ehkä kannata kuunnella samalla kertaa sinfonian kanssa.

Onpa siis kaiken kaikkiaan loistava levy, erinomaiset tulkinnat, esitykset ja äänitykset molemmista teoksista. Palkitseva albumi, jonka pariin on aina hauska palata. Tarjoaa elämyksiä niin aloittelijoille (nähdäkseni ihan vaikkapa musiikkikasvatuksellisiinkin tarkoituksiin) kuin kokeneillekin ranskalaisen musiikin ystäville. Mutta: levyn kesto on törkeän lyhyt. CD-levylle mahtuu 80 minuuttia musiikkia, ja Deutsche Grammophon on saanut tätä varten kasaan vähän päälle 47 minuuttia. Tämä on lähestulkoon törkeää. Kun kerran kaikki meni näin hyvin, olisiko yhtiö mennyt nurin, jos samaan hintaan olisi tarjottu vielä jokin Saint-Saënsin sinfonisista runoista, jolloin oltaisiin päästy edes tunnin pintaan? Sietäisivät huutia, vaikka tekevätkin muuten ihan loistavia tallenteita.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Schumann: Sellokonsertto, Pianokonsertto ym.

Robert Schumann (1810 - 1856) oli arkkiromantikko jos kuka. Hän viimeisteli itsensä romanttisen taiteilijan arkkityyppinä kärsittyään sarjan rajuja hermoromahduksia, jotka veivät hänet itsemurhayritysten myötä elämänsä viime vuosiksi hermoparantolaan. Schumann korosti sävellyksissään yksilöllisyyttä, tunteellisuutta ja tunnelmaa. Hän halusi olla itsenäinen, kuvia kumartamaton taiteilija, joka kanavoisi omat välittömät tuntemuksensa ja kokemuksensa uudenlaiseksi persoonalliseksi musiikiksi. Hän oli myös merkittävä kriittikko ja musiikkijournalisti, joka omisti elämänsä taistelulle itsetarkoituksellisia, luovuutta tukahduttavia traditioita, tyhjää virtuoosisuutta ja poroporvarillisena pitämäänsä salonkimusiikkia vastaan. Schumannin tuotanto on sangen rajallinen, mutta historiallisesti sitäkin huomattavampi. Hänen kaikessa sävellystyössään on havaittavissa kaksi rinnan kulkevaa linjaa: persoonallisen, rehellisen emotionaalisen ilmaisun viljely ja uuden ajan musiikin luominen. Kaikilla teoksillaan hän pyrki samanaikaisesti tekemään jotain uutta ja ilmaisemaan itseään mahdollisimman aidosti. Monella tavoin ahdistuneella ja herkällä Schumannilla olikin paljon ilmaistavaa, ja juuri tunteellisuus on hänelle ominaista. Kyse ei ole mistään nyyhkylässytyksestä, vaan Schumann pysyttelee hyvin uskollisena rehellisyyden ja vilpittömyyden vaatimuksille.

Jos haluat olla menestyksekäs pianisti ja säveltäjä, älä (1) tuhoa sormiesi liikkuvuutta typerillä omatekoisilla venytysvirityksillä äläkä (2) hanki hurjassa nuoruudessasi kuppaa, joka vie sinulta ensin järjen ja sitten hengen. Ihan vain meille myöhemmille polville neuvoksi - Schumannille tämä on liian myöhäistä.


Schumann: Sellokonsertto op. 129; Pianokonsertto op. 54; Johdanto ja Allegro appassionato. Jacqueline du Pré, sello; New Philharmonia Orchestra (Sellokonsertto); London Philharmonic Orchestra. Daniel Barenboim, kapellimestari (Sellokonsertto), piano; Dietrich Fischer-Dieskau, kapellimestari (Pianokonsertto, Johdanto & Allegro). EMI, äänitetty Lontoossa 1968 & 1974.

Jacqueline du Pré (1945-1987) oli joskus raastavankin romanttinen brittiläinen sellisti, jonka tulkinnat edustavat tyypillisesti teknistä huippua ja voimakasta emotionaalista myötäelämistä. MS-tauti pakotti hänet lopettamaan mahtavaan nousuun lähteneen uransa 70-luvulla, ja hän kuoli tähän rappeumasairauteen vuonna 1987 42 vuoden iässä.
Du Pré avioitui vuonna 1967 argentiinalaissyntyisen Daniel Barenboimin (s. 1942) kanssa. Barenboim on tehnyt mittavan ja näkyvän konsertti- ja levytysuran sekä pianistina että kapellimestarina. Hänellä on Argentiinan, Israelin, Espanjan ja Palestiinan kansalaisuus, ja hän on viime vuosikymmenet ollut näkyvästi edistämässä musiikkikulttuurista yhteistyötä Lähi-idässä. 

Schumann sävelsi sellokonserttonsa inspiraation puuskassa, joka seurasi hänen muuttoaan Saksista Reinin rannalle Düsseldorfiin. Se on puhtaan romanttinen, tunteellinen ja runollinen teos, jota jostakin käsittämättömästä syystä hyljeksittiin aina 1900-luvulle saakka. Sen jälkeen se onkin ansaitusti päässyt suosituimpien sellokonserttojen joukkoon - ei siis vain siksi, että sellkonsertot ovat niitä harvoja asioita, joita ei voi koskaan olla liikaa.

Tämän sellokonserton romantiikka sopii du Prén heittäytymistä pelkäämättömälle sellismille erinomaisesti, ja lopputulos on sanalla sanoen huikea. Du Prén tapa tulkita teoksia jakaa aivan perustellusti mielipiteet, sillä tällainen lähestymistapa voi teoksesta riippuen vaikuttaa myös hakemalla haetulta melodramatiikalta, jota voi olla tuskaistakin kuunnella. Schumannin konsertossa se on ainakin minusta täysin paikallaan, enkä muutenkaan pidä pahana persoonallista ja poikkeavaa tulkintaa, jos se on mielestäni toimiva. Toimivuus ei välttämättä aina edellytä täyttä uskollisuutta säveltäjän luulotelluille alkuperäistarkoituksille ja -preferensseille, vaan niistä erkaantuvakin tulkinta voi hyvin saavuttaa jotakin kuulemisen, taltioimisen ja sanomisen arvoista. 
Du Prén käsissä Schumannin konsertto saavuttaa paikoin lähes repivän intensiteetin, joka ei kuitenkaan ole millään muotoa luotaantyöntävää. Hidas osa on sanomattoman liikuttava, ja tämä tulkinta ottaa valtaansa niin, että tätä musiikkia on vaikeata kuvitella esitettävän millään muulla tavalla sitä kuunnellessaan. Jos se ei ole mieleenpainuvan ja ansiokkaan tulkinnan merkki, niin en tiedä mikä olisi.

Lopultakin du Prén tulkinta vaikuttaa tekevän oikeutta Schumannin konsertolle ja säveltäjälle. Tämä on persoonallisen, jopa intiimin persoonallisen, säveltäjän persoonallista musiikkia persoonallisesti esitettynä. Jos kontrastit voivatkin vaikuttaa välillä äärimmäisiltä, on niille keksittävissä ainakin biografinen oikeutus: Schumannin hermot prakasivat melko pahasti - tai sitten etenevä kuppa teki hänestä hiljalleen mielenvikaisen - ja onnelliset päivät Düsseldorfissa päättyivät itsemurhayritykseen. Kalastusalus onki säveltäjän Reinistä, ja hän pelastui, mutta hakeutui lopulta suljettuun parantolaan, jossa vietti viimeiset vuotensa säveltämättä mitään.

Allegro appassionato on alle 20 minuutin pituinen teos pianolle ja orkesterille.Tämä on enemmänkin miellyttävää päiväunta, ei suurta romanttista unelmointia, joka haaveilee maailman muuttamisesta ja muista suurista asioista. Orkesterissa ilmenee paikoin miellyttävää huminaa, mutta muuten tulkinnasta puuttuu persoona, omistautuminen ja romanttinen vetovoima. Dramatiikkaa mahtuisi mukaan paljon enemmänkin ilman, että teos siitä ainakaan kärsisi.

Samoja ongelmia on tällä levyllä Schumannin pianokonsertossa. Esityksen kunniaksi voidaan sanoa, että se on sangen selkeä ja johdonmukainen. Ikävä kyllä nämä eivät ole niitä osa-aluieta, joilla Schumannille olennainen haaveksiva viehätys tulisi hyvin esille. Barenboimin soito ei kuulosta järin eläytyvältä, voimaa siitä tuntuu puuttuvan ja salaperäisyyttä on tuskin lainkaan. Itse odotan Schumannilta hieman muita asioita kuin selkeyttä ja loogista esitystapaa. Ne olisivat toki ansioita (varsinkin orkesteriteoksissa, sillä Schumannilla on hieman paha maine läpitunkemattomien orkesteritekstuurien suoltajana) sellaisessa tulkinnassa, joka tavoittaisi tyydyttävällä tavalla Schumannille niin oleellisen tunteikkuuden ja jopa arvaamattomuuden. Minusta Schumannissa on parasta ja omaperäisintä juuri hänen peittelemätön tunteellisuutensa, joka kannattelee käänteitä valahtamatta sentimentaalisuuteen. 
Joitakin kiinnostanee pianokonserton kapellimestarin nimi. Dietrich Fischer-Dieskau (1925-2012) tunnetaan parhaiten 1900-luvun loistavimpana Lied-laulajana, jonka baritoni oli vertaansa vailla. Hän toimi myös kapellimestarina, eikä häneltä siinä ainakaan kunnianhimoa puuttunut: hän tarttui Wagnerin, Richard Straussin ja Berlioz'n teoksiin myös tahtipuikon kautta. Tämän levyn tarjonnan suhteen Fischer-Dieskau vaikuttaa olleen korkeintaan kelvollinen kapellimestari. Hän ei mokaa, mutta ei tuo musiikista esiin mitään omaperäistä. Oivallukset puuttuvat. Sitä tosin tusin huomaisi, ellei Barenboimin solistiosuus olisi mielestäni hieman ilmaisullisesti puutteellinen ja alivirittynyt. On tosin myönnettävä, että tämä hieman persoonaton yhteistyö toimii sikäli hyvin, että sointi ja ääni on kautta linjan hyvin eleganttia ja kaunista.
Barenboim ei ole missään nimessä huono tai taitamaton pianisti, mutta tämä pianokonsertto on lopulta epätyydyttävä ja kuulostaa minusta turhan varautuneelta, kylmältä ja suoraviivaiselta. Välillä tosin päästään pehmeän runouden äärelle, mutta ilman dramatiikkaa sekin kuulostaa hieman yhdentekevältä.

Kokonaisuutena levy on ihan kelpo esitys Schumannin kahdesta tunnetuimmasta konsertosta (lisäksi on muutama tuntemattomapi viulukonsertto). Sellokonsertto on ainutlaatuinen, emotionaalisesti latautunut ja erittäin palkitseva, yksilöllinen esitys. Teokset pianolle ja orkesterille ovat ihan kelvollisia esityksiä, mutta minusta ne eivät ole ihanteellisessa tasapainossa ilmaisun ja jännitteen suhteen.