(Ehkäpä juuri hieman sarkastinen terävyys on osaltaan HIP-suuntauksen suosion taustalla klassismin ja varhaisromantiikan repertoaarissa: sen usein tuottama kirpeähkö ja terävä sointi saa ainakin minusta toisinaan jopa sardonisia sävyjä, vaikka tietysti lähestymistapa on taiteellisesti täysin legitiimi.)
Suhtautuipa asiaan ironisesti tai ei, on Mozartin parissa helppo pitää hauskaa. Joku teos tai säveltäjä voi herättää kunnioitusta, mutta Mozart nostaa usein pintaan puhtaan ilon ja riemun. Parhaimmillaan syntyy kuva, että nokkelalla säveltäjällä on itselläänkin ollut verrattoman hauskaa säveltäessään. Tämä muistuttaa meitä lohdulliseti siitä, että W. A.:kin oli sentään ihminen. Hänen musiikissaan soi elämänilo ja huumorintaju hauskalla ja älykkäällä tavalla.
Jos minulta kysytään Mozartin suurinta mestariteosta, sanoisin sen varmaankin olevan Sinfonia nro 41. Mutta jos tiedustellaan näkemystäni Mozartin ihanimmista ja hauskimmista teoksista, vievät käyrätorvikonsertot voiton. Ne ovat nauravan neron kynästä. Mozart sävelsi ne uransa huipulla vuodesta 1783 alkaen; viimeinen valmistui säveltäjän kuolinvuonna 1791. Kaikki konsertot sävellettiin Joseph Ignaz Leutgebille (1732-1811). Leutgeb oli ylistetty käyrätorvensoittaja, joka piti Wienissä myös sukunsa makkara- ja juustokauppaa. Leutgeb ja Mozart olivat hyviä ystäviä, ja säveltäjän huumorintaju näyttäytyy käyrätorvikonsertoissa kahdella tavalla. Niistä hienostuneempi käy ilmi itse musiikista, sen vaihteluista ja hupaisista käännöksistä. Tuttavallisempi osa käy ilmi alkuperäisten partituurien marginaaleista, joihin Mozart tapasi kirjoitella toverillisia solvauksia Leutgebille. Konsertto K 417 on jopa varustettu Mozartin pilkkaavalla omistuskirjoituksella: "Wolfgang Amadé Mozart tuntee sääliä Leutgebia, tuota aasia, härkää, tylsimystä, kohtaan".
Mozart: Käyrätorvikonsertot K 412, K 417, K 447, K 495. Rondot K 371, K 514.
Lowell Greer, luonnontorvi. Philharmonia Baroque Orchestra, Nicholas McGegan. Harmonia mundi, äänitetty San Franciscossa 1988.
Tämän levytyksen mielenkiintoisimpia piirteitä on, että solisti Lowell Greer esittää teokset itse rakentamallaan luonnontorvella. Luonnontorvi ei nyt sitten tarkoita sitä, että näitä kasvaisi valmiina puissa. Käyrätorvi oli alun perin metsästyksessä käytetty merkinantoistrumentti, jota alettiin käyttää 1600-luvulla, ilmeisesti ensimmäisenä Ranskassa - ja siksi monella kielellä tämä instrumentti tunnetaankin "ranskalaisena torvena". Tämä instrumentti siirtyi 1700-luvun aikana hieman muunneltuna eurooppalaisiin orkestereihin. Mozart eli vielä alkuperäismallia lähellä olevien luonnontorvien aikaa. Venttiilit tulivat käyrätorveen vasta 1810-luvulla. Venttiilit toivat käyrätorvelle lisää teknistä ilmaisuvaraa ja sointiin varmuutta. Toisaalta se toi mukaan venttiilien käsittelystä aiheutuvat äänet. Lisäksi ainakin minun on myönnettävä, että luonnontorvessa on hitusen kauniimpi ääni, vaikka tietysti se vaatii suunnatonta taitoa. Kaiken kaikkiaan luonnontorvi kuulostaa venttiilitorvea pehmeämmältä ja tarvittaessa myös jylhemmältä. Mutta pystyn aivan hyvin nauttimaan myös modernista käyrätorvesta, ja monelle merkittävin ero lieneekin lähinnä venttiliäänissä. Äänitteissä nämä voivat olla joidenkin mielestä häiritseviä, ja siksi on hyvä, että keskeisestä käyrätorvirepertoaarista on saatavilla myös korkeatasoisia luonnontorviversioita.
Ja nämä levytykset ovat erittäin korkeatasoisia. Greer soittaa täysin puhtaasti, vuoroin pehmeästi ja herkästi, vuoroin terävästi ja näpsäkästi. Venttiilien puuttuessa solistin on tehtävä kaikki puhallusvoimalla, huulien puristuksella ja käden asentoa säätelemällä. Se vaatii äärimmäisen kurinalaista harjoittelua, ja sitäkin kunnioitettavampaa on, että lopputulos kuulostaa niin vapautuneelta kuin tällä levyllä. Greerin syvästä ymmärryksestä tätä musiikkia kohtaan kertoo se, että hän sekä esittää teokset ihanteellisesti että on itse rakentanut instrumentin, joka tuntuu olevan ihanteellinen. Näin saumattoman nautinnollista, luontevaa ja napakkaa Mozartia kuulee harvoin. Sitä kuunnellessaan melkein täytyy muistuttaa itselleen, että tässä sitä nyt kuunnellaan tallennetta. Kokemus on näet muutoin niin "luonnollinen": ei äänitystekniikan ansiosta (vaikka ääni hyvä onkin), vaan siksi, että tässä musiikissa kaikki loksahtaa niin loistavasti paikoilleen.
Solisti hallitsee hypnoottisella suvereniteetillaan, mutta orkesterin osuus on myös oleellinen ja erinomaisesti toteutettu. Nicholas McGeganin tulkinta sopii erinomaisesti näihin kepeisiin teoksiin, ja hänen orkesterinsa tukee vilpittömän herkästi lyyrisiä romansseja ja andanteja - ja osaa ottaa terävän humoristisen asenteen menevämmissä allegroissa. Lopputuloksena on yksi parhaista kuulemistani Mozart-taltioinneista ja oman Mozart-kokoelmani ehdoton suosikkilevy. Olen kuullut vain kaksi muuta taltiointia, jotka pääsevät lähelle Greerin ja McGeganin liki-ideaalia. Ne ovat Dennis Brain ja Herbert von Karajan sekä Radovan Vlatković ja Jeffrey Tate.
Tunti parasta saatavilla olevaa Mozartia. Ilahduttaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti