Grieg: Peer Gynt, Sigurd Jorsalfar ym.

Edvard Grieg (1843 - 1907) ei kuulu suosikkisäveltäjiini. Hänen tuotantonsa on minusta lähinnä heppoisia tunnelmakuvia. Koska hän kuitenkin sävelsi nuoruudessaan yhden kokonaisen sinfonian sekä pianokonserton (mielestäni hänen paras teoksensa), voinee häntä pitää ainakin jokseenkin vakavana säveltäjänä. Vakavuuden puolesta puhuu myös hänen kykynsä olla näyttämättä miltään muulta kuin itsemurha-aikeita hautovalta Einsteinilta joka ainoassa hänestä otetussa, piirretyssä tai maalatussa muotokuvassa.

Mikä hemmoa oikein vaivaa? Ei hän säveltänyt mitään massiivisia kohtalonsinfonioita, jotka rakentavat sisuksiinsa kokonaisia maailmoja. Miten hän siis voi vetää tämän maailmantuskaisen taiteilijan kliseen jokaisessa kuvassa, johon eksyy? Mikä on niin ahdistavaa siinä, että lurittelee kansantanssimelodioita neljän minuutin edestä ja antaa sille jonkin kanervikkoon viittavan nimen?

Myönnetään, että ehkä hiukan yksinkertaistan tässä, mutta Grieg on minusta silti heppoisimpia tapauksia, jotka luetaan länsimaisen taidemusiikin kaanonissa Suuriin Säveltäjiin. Pohjoismaisista kansallissäveltäjistä hän on sekä tuotannoltaan että tuotantonsa olemukselta kaikkein kevein. Sibelius muistuttaa Griegiä lähinnä hätäisimmissä kamarimusiikkiluomuksissaan, ja myös Tanskan Carl Nielsen päihittää epätasaisella sinfoniasarjallaan Griegin mennen tullen. Jopa Ruotsi, joka ei jostain syystä ole koskaan tuottanut kanonista säveltäjää, on kasvattanut Hugo Alfvénin, joka ei tosin ole omaperäinen, mutta onpahan kuitenkin vakavammin otettava säveltäjä kuin Grieg. Ja onhan ruotsalaisilla toki myös Wilhelm Stenhammar, joka teki mittavamman ja vakavammin otettavan tuotannon kuin E. G.

Griegin historiallisuuden toki ymmärtää. Hän on norjalaisille pitkälti sitä, mitä Sibelius on suomalaisille. Hän oli maan merkittävin muusikko niinä aikoina, kun Norjan kansallinen identiteetti ja kulttuuri elpyivät ja saivat sekä romantisoidun että modernisoidun ilmauksen. Norjalla oli takanaan mahtava varhaiskeskiaikainen kirjallinen kulttuuri saagoineen, mutta norjalainen kulttuuri tanskalaistui keskiajalla, ja koko maa pysyi periferiana vailla juuri muuta kuin kalataloudellista merkitystä. Napoleonin sotien aikaisten kähmintöjen seurauksena Norja siirtyi Ruotsin hallintaan - muodollisesti unionina, mutta Ruotsin dominoimana sellaisena.

Vaikka unionin lippu onkin aivan täsmälleen femtio-femti.

Romanttinen kansallismielisyys levisi 1800-luvun kuluessa Pohjoismaihin Saksasta, ja se ilmeni kiinnostuksena kielen historiaa ja kielellistä kulttuuria kohtaan. Germaanisissa pohjoismaissa huomio kääntyi saagaperinteeseen, kun taas Suomessa Lönnrot lähti liikkeelle. Kaikissa Pohjoismaissa nationalismi oli kuitenkin nimenomaisesti oppineen ja nuorehkon eliitin projekti, jossa pyrittiin saavuttamaan "aidompi" menneisyys, nousemaan muiden kansakuntien rinnalle ja määrittelemään kansakunta historiallisesti, jotta sitä voitaisiin kehittää kohti tulevaisuutta. Kaikki tämä ei välttämättä ole erityisen johdonmukaista, mutta siinä oli tunteen paloa ja kaikki elementit, joista on hyvät narratiivit tehty. Unioni Ruotsin kanssa purettiin 1905, jolloin Norja saavutti itsenäisyyden, kun Ruotsin kuningas luopui Norjan valtaistuimesta - jolle nostettiin Tanskan prinssi. No, ajatus on tärkein.

Grieg osui siis erittäin hyvään saumaan ja ymmärsi paitsi sen, millaiselle musiikille oli tilaus, niin myös sen, millaisella musiikilla tehdään rahaa. Hän sävelsi kansanomaista ja varsin pienimuotoista musiikkia - sellaista, jota saattoi myydä sinfoniaorkesteria pienempien kokoonpanojen esitettäväksi. Tähän vaikutti varmasti myös se, että Norjassa oli melko vähän sinfoniaorkestereita. Lyhyitä, runollisia ja atmosfäärisiä teoksia pianolle (kaksi- tai nelikätisesti) ja lyhyitä, serenadimaisia kipaleita erilaisille jousikokoonpanoille - sekä tietysti runsaasti lauluja. Se toimi. Griegiä rakastettiin ja rakastetaan. Hyvä vertailukohta on Frédéric Chopin (1810 - 1849), jonka liki koko tuotanto on soolopianolle, mitä nyt kaksi konserttoa ja jokunen sellohommeli pääsi mukaan. Chopin oli runollisuuden ja pienimuotoisten sävellysten mestari. En pidä hänestäkään hirmuisesti, mutta hän otti omana aikanaan tietoisia riskejä introverteillä kappaleillaan. Grieg ei ole missään mielessä riskinottaja, ja ehkä siksi hän jättää minut kylmäksi. Arvostan kyllä hänen korvaansa tunnelmalle, mutta minua harmittaa, että tämä taito ei hänen sävellyksissään useinkaan johda mihinkään. Se on minulle kuin tuijottaisi kolme minuuttia norjalaista villapaitaa: mukavia yksityiskohtia, nättejä värejä ja huolellista käsityötä, mutta entä sitten? Ehkä Grieg on liian zen minulle.

Joka tapauksessa Grieg teki jotain oikein, sillä hänen musiikkinsa on nykyään kaikkialla. Se vetoaa ihmisiin eri puolilla maailmaa nähtävästi kulttuuritaustasta riippumatta. Leimallisen norjalainen säveltäjä on ilmeisen universaali. Konsertit ja resitaalit vetävät väkeä, kun esitetään Griegiä. Piirrosfilmit, mainokset ja elokuvat hyödyntävät hänen musiikkiaan todennäköisesti enemmän kuin kenenkään muun säveltäjän. Hänen musiikissaan näet on kiistatta eräs mielenkiintoinen ja kehuttava piirre: se jättää selvän ja pysyvän muistijäljen. Grieg osaa tehdä teeman ja melodian, joka jää mieleen. Jos Grieg eläisi, hänellä olisi hyvät mahdollisuudet menestyä euroviisuissa ja pop-musiikkibisneksessä yleensäkin.

Tällä kertaa otankin tarkasteluun taltioinnin Griegin epäilemättä kuuluisimmasta ja suosituimmasta teoksesta, jossa mielenkiintoisinta minulle on se, miten se liittyy Norjan laajempaan kansallisen heräämisen ja kulttuurisen murroksen projektiin. Vuonna 1874 maailman kuuluisin norjalainen lähestyi maailman toiseksi kuuluisinta norjalaista pyytäen tätä kirjoittamaan musiikin näytelmäänsä, jotta siitä voitaisiin viimeinkin tehdä näyttämöproduktio. Musiikista tuli lopulta suositumpi kuin itse näytelmästä. Ja se maailman kuuluisin norjalainen oli tietysti tämä tyyppi:

Henrik Ibsen (1828 - 1909), modernin draaman ja muinaisen karvan ruhtinas.

Peer Gynt, Ibsenin viimeinen runomuotoinen näytelmä, on sekava synteesi kansantarina-aiheita, satiirista kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikkiä sekä modernismiin viittaavaa tajunnan tasojen, ajan ja paikan luovaa sekoittamista. Eräs satiirin kärjistä kohdistuu Ibseniä iän kaiken inhottaneeseen norjalaiseen nurkkakuntaisuuteen - piirre, joka ei hänestä sopinut nykyaikaiselle ja oman arvonsa todella tuntevalle kansakunnalle. Draama ei siis ole vain norjalaisten kansallisia tuntoja hivelevä, mutta Griegin näyttämömusiikista on siitä huolimatta tullut Norjan tehokkain musiikillinen käyntikortti.

Grieg ei nauttinut Peer Gyntin säveltämisestä. Touhu tuntui pakkopullalta, vaikka näyttämömusiikista erotetut kaksi orkesterisarjaa nousivatkin itsenäisiksi menestyksiksi jo säveltäjän elinaikana. Grieg sävelsi muutakin näyttämömusiikkia osoittaen tietä muille pohjoismaisille säveltäjille. 1800-1900-lukujen taitteessa pohjoismainen teatteri oli kehityksen kärjessä ja sillä oli erittäin merkittävä yhteiskunnallinen asema, minkä vuoksi tuon ajanjakson pohjoismaisten säveltäjien tuotannossa on liki poikkeuksetta näyttämömusiikki hyvin edustettuna. Käsittelyyn tulevalla tallenteella Peer Gynt -sarjat on luontevasti yhdistetty otteisiin toisen näytelmän näyttämömusiikista. Bjørnstjerne Bjørnson (1832 - 1910), toinen norjalainen kirjallinen monumentti, maan kansallislaulun runoilija sekä nobelisti (1903), laati 1870-luvulla kotimaansa muinaisuuteen sijoittuvan historiallisen draaman Sigurd Jerusaleminkävijä (Sigurd Jorsalfar), joka perustuu keskiaikaisen kuninkaan Sigurðr Jórsalafarin (1090 - 1130) elämänvaiheisiin.

Nähtävästi norjalaisuuden ja näytelmien kirjoittamisen yhdistelmä voimistaa karvoituksen kasvua.

Grieg sävelsi siihenkin näyttämömusiikin, josta on kirjoituksen perimmäisenä aiheena olevalle levylle otettu normaalit ohjelmanumerot: Johdanto valtaistuinsalissa, Borghildin uni ja Kunniamarssi. Sigurd Jorsalfar on Peer Gyntiä perinteisempi draama, ja niinpä musiikkikin on vähemmän vaihtelevaa ja yhtenäisempää.

Grieg: Peer Gynt -sarjat 1 & 2; Lyyrisiä kappaleita op. 68 nrot 4 & 5 (Ilta vuorilla & Kehtolaulu) & Hääpäivä Troldhaugenissa op. 65 nro 6; Kolme orkesterikappaletta Sigurd Jorsalfarista op. 56.
BBC Scottish Symphony Orchestra, Jerzy Maksymiuk.
Naxos, äänitetty "Skotlannissa" (jep, älkää toki kertoko kaupunkia, Naxoksen jätkät) 1993.

Peer Gynt -sarjat ovat minulle hieman vaikeita arvioitavia. Minun on hyvin vaikeata nauttia niistä täysin rinnoin; ne on ryöstöviljelty nautinnon ulottumattomiin samaan tapaan kuin Vivaldin Neljä vuodenaikaa tai Mozartin Eine kleine Nachtmusik. Aamutunnelma, Åsen kuolema, Anitran tanssi, Vuorenkuninkaan luolassa, Ingridin valitus, Arabialainen tanssi, Peerin kotiinpaluu ja Solveigin laulu ovat niin tuttuja alakoulun musiikkitunneilta ja sen jälkeen näille sävelmille on altistunut toinen toistaan tökerömmissä mainoksissa, joten tunnelmaan virittäytyminen on sangen haasteellista.

Ainakaan kapellimestari Jerzy Maksymiuk ei kykene havahduttamaan minua eikä tekemään minua juuri vastaanottavaisemmaksi tälle tuttuakin tutummalle musiikille, jonka joka ainoan nuotin muistan ulkoa. Kaiken kaikkiaan tulkinta on luotettavaa standardia. Tästä musiikista tuskin enää helpolla löytää mitään uutta, ja kuulijalle tarjotaan erittäin kelvollinen esitys. Orkesteri ei tosin ole kaikkein täyteläisin - esimerkiksi Deutsche Grammophonilla Karajan hyödyntää tässä teoksessa Berliinin filharmonikkojen upeaa, mehevää ja syvää sointia, ja sellaista tällä skottilaisella orkesterilla ei ole tarjota. Lisäksi Maksymiukin tulkinnasta puuttuu hieman ytyä ja energiaa. Hän on tosin herkkä Solveigin laulussa - joka on ehkä näiden sarjojen onnistunein tulkinta - mutta Anitran tanssi, Arabialainen tanssi ja varsinkin Vuorenkuninkaan luolassa kuulostavat jokseenkin varovaisilta. Viimeksi mainitussa ei ainakaan kannattaisi pidätellä. Kappale on nerokas musiikillinen erikoistehoste, ei se tarvitse understatementiä, vaikka kuinka Brittein saarilla soitetaankin.

Levyn jälkimmäinen puolisko on vähemmän puhkikulutettua Griegiä, ja sen parissa kapellimestarikin tuntuu olevan paremmin kotonaan. Etenkin Sigurd Jorsalfar tekee hyvin myönteisen vaikutuksen. Poiminnat Lyyrisistä kappaleista ovat varsin onnistuneita, ja Ilta vuorilla sujuu oikein mukavasti melankolisen fagotin ryydittämänä. Kehtolaulukin on sievä. Ei näillä kappaleilla sinänsä ihmeitä saavuteta, mutta soitanto on herkkää ja huolellista ja lopputulos hyvin tunnelmallinen.

Norjalainen klassinen musiikki tuntuu olevan tulvillaan hääaiheisia teoksia. Ne ovat kaikki keskenään melko samanlaisia, hieman maalaismaisia ja raukeita tapauksia, eikä Hääpäivä Troldhaugenissa (Bryllupsdag på Troldhaugen) ole poikkeus. Se on mukava ja harmiton kuusiminuuttinen, joka kuvaa säveltäjän perhe-elämää: Troldhaugen on Bergenissä sijaitseva Griegin asunto. Hyvin herttaista, mutta minun on aina ollut vaikea syttyä tällaiselle söpöilylle. Maksymiukin tulkinta on tosin hyvin vilpitön ja välittää kotiin liittyvän kiintymyksen melko vakuuttavasti.

Sigurd Jorsalfar on minulle levyn kohokohta, kahdeksantoista minuuttia hyvin koossa pysyvää ja seremonialliseen suuntaan vivahtavaa musiikkia. Mitään erityisen keskiaikaista siinä ei ole, mutta avausosa on Griegiä mahtipontisimmillaan - ja mahtipontisuudesta ei tätä säveltäjää voi usein syyttää. Onkin hauska kuulla, miten hänen pömpööseinkin kappaleensa kuulostaa hellyttävän vaatimattomalta. Kunniamarssissa taas on raukeaa tunnelmaa, joka välistä kuulostaa lähes juopuneelta. Erittäin hauskaa ja kiintoisaa kuunneltavaa, ja kapellimestarista löytyy varsinkin verraten pitkään (11 minuuttia, se on Griegin kohdalla pitkä aika) kunniamarssiin hyvin notkeutta.

Kaiken kaikkiaan CD:llä on runsas tunti enimmäkseen yhdentekevää, mutta kohtalaisen viihdyttävää Griegiä vähintään kelvollisesti esitettynä. Orkesteri ei ole kaikkein täyteläisimpiä, mutta tietty pienimuotoisuus sopiikin näyttämömusiikkiin.