maanantai 26. marraskuuta 2012

Rimski-Korsakov: Šeherazade & Borodin: Sinfonia nro 2

Tällä kertaa on vuorossa venäläistä eksotiikkaa ja eksotiikkaa venäläisin korvin. Kaksi viidesosaa Viisikosta pääsee parrasvaloihin.


Ei tästä Viisikosta! (© Tammi)

Viisikko tai Mahtava kourallinen, kuten joukkoa myös kutsutaan, tai hieman muodollisemmin nuorvenäläinen koulukunta, (ven. Могучая кучка) oli pieni ja löyhä kansallismielisten venäläisten säveltäjien ryhmä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ryhmän alkuperäinen johtaja ja primus motor oli Mili Balakirev (1837 - 1910), joka keräsi 1850-60-luvuilla yhteen joukon vähemmän akateemisia venäläisiä säveltäjiä, joita yhdisti halu yhdistää länsimainen orkesteriperinne venäläiseen musiikki- ja kansankulttuuriin luontevammin sopivaan ilmaisutapaan. Ryhmään liittyivät ranskalais-liettualainen César Cui (1835 - 1918) ja Modest Musorgski (1839 - 1881) sekä tässä artikkelissa tarkempaan syyniin pääsevät Nikolai Rimski-Korsakov ja Aleksandr Borodin. 

Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakov (1844 - 1908) oli Viisikon tuottelian ja taiturillisin jäsen.


Viisikon parrankasvatus sälytettiin lähinnä Rimski-Korsakovin vastuulle.
Rimski-Korsakov syntyi vanhalla vepsäläisalueella Tihvinässä 1844 ja lähti seikkailukirjallisuuden innostamana laivastouralle. Hänestä tuli laivastoupseeri, mutta musiikki vei miehen mukanaan niin täydellisesti, että 27-vuotiaana hänestä tuli Pietarin konservatorion sävellyksen professori. 
Rimski-Korsakov oli Viisikosta kaikkein avoimin läntisille vaikutteille ja paneutui vakavasti musiikkiopintoihin hallitakseen täydellisesti akateemisen eurooppalaisen sävellystekniikan pystyäkseen paremmin tekemään siitä toimivan ja kestävän venäläisen synteesin. Hän oli ryhmän jäsenistä myös kaikkein tuotteliain, ja hänen teoksensa ovat esitystiheydestä päätellen kestäneet aikaa parhaiten. Tämä johtuu ehkä juuri hänen paremmasta ja tietoisesta klassillisten muotojen hallinnastaan, mutta myös varmasti hänen mestarillisesta orkestraatiostaan. Rimski-Korsakov on näet eräs musiikin historian lahjakkaimmista ja nerokkaimmista orkestroijista. Hänellä oli apunaan ilmeisesti jonkinlainen synestesian lahja: hän yhdisti musiikin erittäin vahvasti ja spesifisesti väreihin siten, että esim. tietty sävellaji vastasi karmiininpunaista jne. (Sibeliuksella oli tiettävästi samaa omituisuutta synapseissaan.) Värikäs ja värikylläinen ovat tosin hiomattomalle maallikollekin niitä adjektiiveja, jotka yleensä pulpahtavat mieleen Rimski-Korsakovin musiikkia kuullessa. Minä pidän venäläisestä musiikista ylipäänsä ja Rimski-Korsakovista aivan erityisesti, joten kaikki 1,5 satunnaista lukijaani saavat varautua siihen, että häneen tullaan täällä törmäämään vastakin.

(Ai niin, Rimski-Korsakovilla on ehkä kaikkien aikojen naurettavimmin venäläinen nimi, jonka erikoisuus on tosin välimerellisen tangentin varassa. Hän oli ylimystösukua, jonka nimi oli alun perin ollut vain yksinkertaisesti Korsakov, mutta sitten joku suvun päämies oli joskus käynyt pyhiinvaellusmatkalla Roomassa (ven. Рим, Rim), ja tämän jälkeen hänestä oli alettu puhua "Rooman-Korsakovina". Kas siitä nimi Rimski-Korsakov.)

Jos ei lasketa oopperavälisoittoa Kimalaisen lento, on Rimski-Korsakovin tunnetuin, esitetyin ja rakastetuin teos ehdottomasti Šeherazade, sinfoninen sarja Tuhannen ja yhden yön mukaan vuodelta 1888. Säveltäjä oli jo nuorena kiinnostunut itämaisesta eksotiikasta, ja Venäjän keisarikunnan vallan sekä vaikutuspiirin laajetessa Keski-Aasian, Kaukasuksen ja myös Balkanin islamilaisilla alueilla kasvoi myös venäläisen yleisön kiinnostus itämaista kulttuuria kohtaan.

Rimski-Korsakov sävelsi neliosaisen sinfonisen sarjan yhdessä kesässä. Teoksen kategorisointi oli nähtävästi säveltäjälle itselleenkin perin hankalaa. Sinfoninen sarja on hyvin väljä teostyyppi. Käytännössä kyseessä on täysimittainen sinfonia, jonka osissa kehitellään yhtenäistä temaattista materiaalia. Toisaalta jokainen osa ja teos itse on laajahko sinfoninen runo, jolla on väljä kuvauksellinen ohjelma. 
Koko teos on täynnä muhkeaa orientalistista eksotiikkaa, juuri sitä ainesta, josta rakentuu länsimainen kuva islamilaisen kulttuurin menneestä kulta-ajasta.
Jep, justiinsa jotain tällaista. Ruikuta siitä, Edward Said!

Kokonaisuudelle muodostuu kehys Tuhannen ja yhden yön kehyskertomuksesta. Säveltäjän itse kirjoittaman johdannon mukaan musiikissa kuvataan sulttaanin ja tämän puolison tarinahetkiä. Sulttaani on kuin liukuhihnajärjestelmään siirtynyt Henrik VIII - teloittaa jokaisen puolisonsa heti hääyön jälkeen. Vaikuttaa sekä taloudellisesti että dynastisesti äärimmäisen typerältä toimintatavalta, mutta kun en ole koskaan ollut itämainen tyranni, niin en voi ehkä tietää. Joka tapauksessa sulttaanin viimeisin vaimo, Šeherazade, on päättänyt pysytellä hengissä kertomalla sulttaanille niin kiehtovia ja niin taajaan cliffhangereillä rytmitettyjä fantastisia tarinoita, ettei hallitsija malta teloittaa vaimoaan tietämättä, miten Sindbad McGyver selviytyy bandiittien kynsistä.

Neljästä osasta ensimmäinen alkaa vaskien esittelemällä ankaran pahaenteisellä sulttaanin teemalla, johon palataan teoksessa tuon tuosta. Šeherazaden teema taas on hellä, laulava ja hieman salaperäinen, ja sen esittelevät sooloviulu sekä harppu. Osien nimet säveltäjä jätti tarkoituksella väljiksi. Niiden ei voi osoittaa viittaavaan mihinkään tiettyyn ja nimenomaiseen tarinaan Tuhannen ja yhden yön satujen kokoelmassa, vaan Rimski-Korsakov tavoittelee suoran ohjelmallisuuden asemesta tunnelmallisempaa otetta.

Ensimmäinen osa on nimeltään Meri ja Sindbadin laiva. Ehkä Rimski-Korsakovin laivastokokemus intoutti häntä vivahteikkaiseen meren kuvaukseen. Musiikista välittyy meren valtava voima, mutta mistään myrskystä ei ole kyse, vaan vain uhkeasta vellonnasta.
Toinen osa on nimeltään Kalenteriprinssin tarina, eikä se ilmeisesti kerro almanakanlaatijoiden ruhtinaasta. Se on varmaankin osista musiikillisesti orientalistisin ja alkaa tanssina, mutta johtaa liki oopperamaisten käänteiden - ja tuttujen teemojen paluun - myötä perinteisemmän sinfoniseen scherzo-osioon. 
Kolmas osa, nimeltään Nuori prinssi ja prinsessa, on romanttinen kohtaus, jonka voi mainiosti kuvitella itämaisen sitadellin harjalle kuunvalossa ja...
Perhanan Disney, häivy assosiaatioistani heti!
Khrm. Sarjan päätösosa on monivaiheinen huipennus, mitä heijastelee moniosainen nimikin: Bagdadin juhlat - Meri - Laiva murskautuu kallioon. Nyt merikin jo myrskyää, kun sulttaani lopulta heltyy ja päättää säästää Šeherazaden hengen sekä luopua ylipäänsä misogyynisestä murhanhimostaan. Lopuksi kuulemmekin sulttaanin teeman, joka on menettänyt roimasti uhkaavuuttaan ja pehmentynyt. Teoksen päättää sooloviulu, joka kuvastaa tarinankertojan vapautumista sekä toisaalta satujen maailman loputonta lumoa tai jotain sellaista. Tässä vaiheessa ensikertalaiskuulija on kuitenkin yleensä niin ällikällä lyöty, ettei temaattisiin analyyseihin enää juuri kapasiteettia riitä. Joka tapauksessa on helppo ymmärtää, että tämä on klassisen musiikin suosituimpia yksittäisiä teoksia, joka tapaa kiskoa konserttisalit täyteen. Mitään muuta huonoa teoksessa ei ole kuin se, että se dominoi liiaksi Rimski-Korsakovin laajaa tuotantoa jättäen monia hienoja teoksia varjoonsa.

Aleksandr Porfirevitš Borodin (1833 - 1887) oli Viisikon jäsenistä kaikkein selvimmin mukana puhtaasti harrastelijapohjalta. Omana elinaikanaan hän oli kuuluisin saavutuksistaan analyyttisen kemian alalla. Hän teki uraauurtavaa työtä orgaanisten yhdisteiden ja kemiallisten sidosten parissa. Samaan aikaan hän kampanjoi naisten yhdenvertaisuuden puolesta perustaen Pietariin naisille tarkoiteun lääketieteellisen oppilaitoksen - sangen radikaalia 1800-luvun Venäjällä. Balakirevin innostama Borodin oli sävellystensä suhteen hyvin nöyrä ja vaatimaton. Häneltä jäi kuollessaan keskeneräiseksi kolmas sinfonia ja suurtyö, ooppera Ruhtinas Igor, jonka saattoivat esityskuntoon Rimski-Korsakov ja Aleksandr Glazunov. Oopperan ja sinfonioiden lisäksi Borodinin suppeahko tuotanto käsittää pienimuotoisempien laulujen lisäksi kaksi jousikvartettoa sekä taajaan esitetyn sävelrunon Keski-Aasian aroilla.
Mutta viimeinen julkaistu työni käsitteli eläinten virtsaa! (Totta.)
Säveltäjän suosituin ja mittavin hänen itsensä loppuun saattama orkesteriteos on Sinfonia nro 2 B-molli, jota hän sävelsi muiden töidensä ohessa vuosina 1869 - 76. Ensiesityksensä tämä n. 25-minuuttinen sinfonia sai vuonna 1879 Rimski-Korsakovin johtamana.

Borodinin toinen sinfonia on erikoinen ja uskalias retki venäläisen orkesterimusiikin maailmaan. Se on harrastelijasäveltäjältä melkoinen voimainponnistus ja osoittaa huomattavaa suhteellista taituruutta henkilöltä, joka sai hyvin vähän muodollista musiikkiopetusta. Sinfonian harvoin käytetty lisänimi on Sankarillinen. Tämän voi jossain määrin nähdä sopivan teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan, mutta nykyaikainen kuuntelija havaitsee varsinkin jälkimmäisessä lähinnä ilahduttavaa vapautuneisuutta ja riemua kuin varsinaista sankarillista uhrautumista. Joka tapauksessa kyseessä on omalaatuinen ja vahvasti venäläinen sinfonia, jota on hauska kuunnella. Siinä on muutamia Borodinin upeimmista melodioista: erityishuomiota ansaitsee kolmanneksi osaksi sijoitetun hitaan Andanten liki mystisen kaunis, melankolinen avaussävelmä. Vaikka Borodin ilmeisesti tarkoitti sinfoniansa mahtavaksi ja isänmaalliseksi musiikilliseksi kunnianosoitukseksi, kuuluu se tänä päivänä ehdottomasti kevyempiin klassisiin, jonka aseistariisuva elämänilo tartuu helposti.

Borodinin toista sinfoniaa voi jopa pitää amatööritaiteilijoiden havainnollisena puolustuspuheena. Kemia oli Borodinin ominta alaa ja musiikki vain vakavasti otettu ja kunnianhimoinen harrastus. Siten säveltäjän tuotanto on verraten suppea, eikä se yllä teknisessä sofistikoituneisuudessa esimerkiksi Rimski-Korsakovin tasolle. Mutta, mikäli kuuntelija on valmis jättämään nämä seikat huomiotta, on Borodinin teoksissa valloittavaa, ennakkoluulotonta energiaa ja viehätystä. Hänen kehittelyjaksonsa eivät ehkä ole erityisen vahvoja ja raaka äänenvoimakkuus on hänen pääasiallinen tehokeinonsa, mutta hänen melodiansa ja rytmiikkansa ovat omaperäisiä ja hänen muotoratkaisunsa virkistävän ennakkoluulottomia. Vain hyvä harrastelija säveltäisi tällaisen teoksen, ja on kiistatta hyvä ja ilahduttava asia, että tällainen elähdyttävä ja perinpohjaisen hauska sinfonia on olemassa.

Ja nyt viimein tähän äänitteeseen, joka sisältää molemmat edellä käsitellyt teokset:


Rimski-Korsakov: Šeherazade. Sinfoninen sarja Tuhannen ja yhden yön mukaan.
Borodin: Sinfonia nro 2 B-molli.
Concertgebouw-orkesteri, Kirill Kondrašin.
Philips, äänitetty Amsterdamin Concertgebouw'ssa 1979 (Rimski-Korsakov) ja 1980 (Borodin).

Amsterdamin Concertgebouworkest on perustettu vuonna 1888, ja satavuotisjuhliensa kunniaksi 1988 se sai Alankomaiden kuningattarelta kuninkaallisen (koninklijk) orkesterin arvon. Kyseessä on Euroopan ja koko maailman arvostetuimpiin kuuluva sinfoniaorkesteri, joka tunnetaan sulavan selkeästä jousisoinnistaan sekä hienostuneista puhaltimistaan. Valittiinpa se vuonna 2008 maailman parhaaksi sinfoniaorkesteriksi sellaisten musiikkikriitikoiden toimesta, jotka eivät tuolloin sattuneet pitämään tällaisten tittelien heittelyä jokseenkin naurettavana.

Kirill Kondrašin (1914 - 1981) oli 1900-luvun maineikkaimpia Neuvostoliittolaisia säveltäjiä, Stalin-mitalilla (1948) ja Neuvostoliiton kansantaiteilijan (1972) tittelillä palkittu Dmitri Šostakovitšin luotettu ystävä, joka teki ylistettyjä ulkomaankiertueita myös lännessä. Neuvostoliitossa häntä pidettiin suurenmoisena kulttuurilähettiläänä...

...kunnes hän joulukuussa 1978 loikkasi kiertueella ja anoi turvapaikkaa Alankomaista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa todettiinkin äkkiä hänen levytyksensä taiteellisesti ala-arvoisiksi ja niiden esittäminen kiellettiin. Marxilais-leniniläinen estetiikka on monimutkaista.
Kirill Kondrašin vuonna 1979. Alankomaiden kansallisarkiston valokuvakokoelma.
Ikävä kyllä Kondrašin ehti esiintyä vain muutamia vuosia vapaasti yhteistyössä Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Wienin filharmonikkojen ja länsisaksalaisten sinfoniaorkesterien kanssa. Hän kuoli sydänkohtaukseen maaliskuussa 1981 johdettuaan vielä samana päivänä Mahlerin ensimmäisen sinfonian.

Tämä loikkauksenjälkeisiä taltiointeja yhdistävä levy pitää kapellimestarin musiikillisesti omalla maaperällään, venäläisten klassikoiden parissa, ja lopputulokset ovat vakuuttavia. Mitä Šeherazadeen tulee, on tämä levytys erittäin hyvä tutustumiskierros rakastettuun klassikkoteokseen. Concertgebouw-orkesteri on poikkeuksetta upeaa kuunneltavaa samoin kuin soolo-osuudet mahtavan sujuvasti hallitseva ensiviulisti Herman Krebbers. Kondrašinin tulkinta on suoraviivainen ja konstailematon. Dramatiikkaa on kosolti - esimerkiksi viimeisen osan haaksirikkokohtaus on melkoisen pauhaavaa pyörrettä - mutta kapellimestarille tärkein arvo lienee hallittu musikaalinen kokonaisuus. Teoksesta on lukemattomia levytyksiä, ja mukana on laajemminkin irroittelevia tulkintoja, mutta Kondrašinin sujuvan hallittu ja luonteva esitys on ihanteellinen ensikertalaiselle. Vahvuudeksi on laskettava, että tämän pseudosinfonian kantavien teemojen kehyskertomus sulttaanista ja tämän vaimosta pysyy jatkuvasti mukana tavalla, joka toimii niin ohjelmallisesti kuin aivan abstraktin sinfonisen musiikinkin osalta. Tulkinta kestää myös aina uusia kuuntelukertoja. Kondrašinin puhdaslinjainen, selkeä ja valloittava sekä hyvin äänitetty Šeherazade ansaitsee tulla suositelluksi varsinkin lähtöpisteeksi uudemmille tulokkaille, mutta se on kuulemisen arvoinen myös niille, jotka ovat jo ennestään teoksen ihailijoita.

Borodinin toinen sinfonia on varmasti hauskimpia romanttisia sinfonioita ja hulvattomimpia mollisinfonioita. Se alkaa erikoisesti pahaenteisillä tehostetauoilla ja päättyy riemastuttavan hälläväliä-vimmaiseen Allegroon, jonka jälkeen tekee mieli heitellä rahaa ja muita mukana mahdollisesti olevia pikkuesineitä ympäriinsä. Siksi konserttitaltioinnin yleisön antamat suosionosoitukset kuulostavatkin aivan liian sivistyneiltä ja muodostavat hienoisen antikliimaksin finaalin jälkeen. Kyseessä on siis livetaltiointi, ja tämä tarkoittaa sitä, että hiljaisissa osissa kuuluu jonkin verran hollantilaisyleisön köhimistä (sen siitä saa, kun tunkee kieleensä niin omituisia kurnutusäänteitä). Siinä olivatkin esityksen pääasialliset miinukset. Kondrašin ohjailee sinfonian taidokkaasti ja joustavasti halki vaihtelevien tempojen ja monimutkaisten rytmien. Orkesteri soittaa suorastaan mestarillisesti, ja tulkinnassa on juuri oikea annos Borodinin visionääristä ylettömyyttä. Lopputulos on ihastuttavan eloisa ja täynnä mukaansatempaavaa, myönteistä voimaa. Erityisesti finaali on täysin vastustamaton. Erinomainen esitys, joka kaikkien Borodinin ystävien kannattaa kuulla.

Tšaikovski: Sinfonia nro 4

Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840 - 1896) saavutti kolmessa viimeisessä numeroidussa sinfoniassaan (nrot 4 - 6) sinfoniakirjallisuuden huiput ainakin jos yleisösuosio näistä asioista mitään kertoo. Ne ovat kaikki myös hyvin henkilökohtaisia, lähes tunnustuksellisia, teoksia. Vaikka niissä onkin riemukkaita triumfeja, viipyilee likellä aina vahvoja traagisia sävyjä. Nämä sinfoniat on tavattu lukea osittain säveltäjän omaelämäkerrallisiksi vuodatuksiksi. Vaikka biografinen teostulkinta on aina riskialtista puuhaa, on siihen näiden teosten kohdalla hyvät perusteet, sillä käsikirjoituksissaan, päiväkirjamerkinnöissään ja kirjeissään Tšaikovski kuvaa usein välittävänsä omaa elämäntarinaansa musiikin keinoin juuri näissä teoksissa. Sinfonioissa on synkkäsävyistä fatalismia: homoseksuaalisuutensa kanssa painiskellut säveltäjä käsitteli kohtalonomaisuuden kautta kaksoiselämäänsä ja sen tuottamaa ahdistusta, pelkoa sekä surua.
Jep, riittävän ahdistuneelta näyttää. Pidä ilme, nyt maalataan.
Viimeisissä sinfonioissaan Tšaikovski käänsi nämä taakat luovaksi energiaksi kirjoittaen syvästi omakohtaista, mutta silti universaalisesti vetoavaa musiikkia. Tšaikovskin neljäs sinfonia (1878) on sävelletty henkilökohtaisena kriisiaikana. Säveltäjä näet päätti vuonna 1877 mennä naimisiin. Naisen kanssa, tiedättehän. Tšaikovskin veli Modest, veljensä tavoin homo, varoitti Pjotria astumasta avioliiton satamaan. Säveltäjä kuitenkin katsoi tarvitsevansa avioliiton kulissiksi. Hän oli äskettäin päättänyt suhteensa musiikinopiskelija, viulisti Josif Kotekiin (1855 - 1885) petyttyään tämän biseksuaalin oppilaansa uskottomuuteen.
Kotek (vas.) ja Tšaikovski. Olemme vain hyviä ystäviä!
Kun vielä Tšaikovskin toinen pitkäaikainen rakastaja (toinen - onneksi olkoon siis vain, herra kumppanin uskottomuuteen pettynyt säveltäjä!) Vladimir Šilovski, meni naimisiin - naisen kanssa, tiedättehän - päätti säveltäjä itsekin purjehtia kulissiavioliiton käytännölliseen satamaan. Tšaikovski ajatteli avioitumalla ehkäisevänsä huhujen muodostumista ja leviämistä. Hän halusi todennäköisesti varjella sukunsa nimeä, mutta on muistettava, että Venäjän vuoden 1832 rikoslain nojalla miesten väliset homoseksuaaliset aktit - käytännössä tämä tapasi tarkoittaa toteen näytettyä penetraatiota - olivat rikoksia, joista rangaistiin kansalaisoikeuksien menettämisellä ja erinäisten vuosien Siperian-karkotuksella. Vaikka rikoksen todistaminen olikin käytännössä hankalaa, asetti homoseksuaalisuus tunnetut julkisuuden henkilöt alttiiksi myös kiristykselle. Tšaikovski uskoi avioitumalla saavansa suuremman vapauden harjoittaa miestenvälisiä aktiviteetteja. Joskus nero on nero vain omalla alallaan.

Kuten Tšaikovskin veli Modest ja sisar Saša olivat varoittaneet, oli säveltäjän avioliitto entisen oppilaansa Antonina Miljukovan kanssa lievästi sanoen epäonnistunut ratkaisu. Tšaikovski alkoi katua asiaa omien sanojensa mukaan jo hääseremonian aikana, eikä hän saanut vaimoaan ymmärtämään käsitystään seksuaalisesta vapaudesta. Olisi ehkä kannattanut sopia kulissiavioliiton pelisäännöistä ennen kulissiavioliiton solmimista. Tai ylipäänsä olisi ehkä reilua tehdä morsiamelle selväksi jo hyvissä ajoin, että kyseessä on kulissiavioliitto. Ihan vain tällaisina nopeina älynväläyksinä, jotka säveltäjä olisi itsekin voinut saada päähänsä, jos olisi asiaa miettinyt esim. 15 sekuntia.

Kaikkiaan Pjotr ja Antonina olivat häiden jälkeen yhdessä reilut kaksi kuukautta. Sen jälkeen Tšaikovski yritti itsemurhaa, sai hermoromahduksen ja häipyi Sveitsiin, missä toipui säveltämällä. Avioliittoa ei koskaan purettu, mutta herra ja rouva Tšaikovski eivät enää koskaan olleet yhdessä. Säveltäjä kuitenkin pelkäsi yhä, että Antonina saattaisi tahallaan tai vahingossa paljastaa hänen homoseksuaalisuutensa.

Tässä avioliittosekoilun jälkeisessä tilassa Tšaikovski sävelsi neljännen sinfoniansa. Kirjeissään hän valaisee ajatuksiaan sinfonian ohjelmasta. Neljäs sinfonia alkaa pitkähköllä ja sangen vapaamuotoisella osalla, joka muistuttaa enemmän sinfonista runoa kuin perinteistä sinfonian osaa. Tšaikovski kirjoittaa pyrkineensä tavoittamaan tässä osassa armottoman kohtalon, joka aina roikkuu ihmisen pään päällä kuin Damokleen miekka. Tšaikovskin omin sanoin asian ilmaisten. Damokles oli sisilialainen tyranni, joka demonstroi kateelliselle hovimiehelleen oman, ylelliseltä näyttävän asemansa vaarallisuutta istuttamalla tämän valtaistuimelle, jonka päällä riippui terävä miekka yhden ainokaisen hevosenjouhen varassa. Demonstraation aiheellisuus on makuasia, mutta joka tapauksessa Damokleen miekalla tarkoitetaan kohtalon ja/tai sattuman alituista mahdollisuutta romahduttaa koko vaivalla itsellemme rakentamamme elämä - ja meitä kalvavaa tietoisuutta tästä epävarmuudesta. Erityisesti havainnollistus koskee korkeissa ja vastuullisissa asemassa olevia tai erityislahjoilla siunattuja yksilöitä, mutta Tšaikovski selvästi ymmärtää sen koko ihmiskuntaa koskevana vertauksena.

Jumaliste, Damokles, eikö voitaisi pelata ennemmin vaikka Monopolia?
Tšaikovskin neljännen sinfonian taustalla on toinenkin ihmissuhde naispuoliseen henkilöön, laadultaan paljon parempi suhde kuin säveltäjällä avioliitossaan oli. Leskeksi jäänyt varakas mesenaatti Nadežda von Meck (1831 - 1894) tuki Tšaikovskia rahallisesti. Neljäs sinfonia on omistettu hänelle, ja säveltäjä kiittelee kirjeenvaihdossaan von Meckiä tämän tarjoamasta tuesta ja innoituksesta. Tuohon aikaan Venäjällä taiteentukijoilla oli niin paljon prestiisiä, että tavattiin usein pitää kanssataiteilijan asemassa. Vähän kuin meillä pidettäisiin Suomen valtiota taiteilijana sen jakamien taiteilija-apurahojen takia. 

Joka tapauksessa Tšaikovski paljasti von Meckille kirjeissään neljännen sinfoniansa tarkemman ohjelman. Säveltäjä vertaa teostaan Beethovenin viidenteen "Kohtalonsinfoniaan" ja vahvistaa, että kohtalon musertavaa voimaa edustava musiikillinen teema avaa neljännen sinfonian ja pysyy jatkuvasti taustalla putkahtaen aina silloin tällöin esiin uhkailemaan keveämpiä ja voitokkaampia sävyjä.

Aikalaisarvioissa Tšaikovskin neljättä moitittiin epätasapainoiseksi: sen ensimmäinen osa on kuin mittava sinfoninen runo itsessään ja kestää noin 20 minuuttia eli lähes yhtä pitkään kuin kolme muuta osaa yhteensä. Jos tästä teoksesta haluaa valittaa, onkin melkein pakko takertua muotoseikkoihin. Omaperäisyyden, kekseliäisyyden, vilpittömän ilmaisun ja kehittelyn puolesta tätä originellia ohjelmallisuuden ja sinfonisen abstraktion yhdistelmää on vaikeata teilata. Sinfonian toinen osa, Andantino, kuvaa säveltäjän mukaan onnellisia muistoja ja sen yleissävy on melankolinen. Oboe esittelee kauniin melodian, mutta muistelot päättyvät edellisen osan uhkaavien ja raastavien elementtien paluuseen. Kolmanneksi osaksi sijoitettu Scherzo on ilahduttavan kekseliäs, ja jousien pizzicato eli näppäily hallitsee hauskasti poukkoilevaa, hieman aiempaa kevyempää tunnelmaa. Finaali päättää teoksen mahtavaan tyyliin ja lainaa samalla venäläistä kansanlaulua. Sinfonia vaikuttaa päättyvän voittoisasti, mutta kaikkea edeltävää epävarmuutta ei suinkaan ole pyyhitty pois.

Tšaikovskin sinfonioita 4-6 levytetään usein, ja saatavilla on tästäkin sinfoniasta lukemattomia versioita. Vakiintuneimman klassikon asemassa lienevät Jevgeni Mravinskin tulkinnat Leningradin filharmonian kanssa 1960-luvulta, mutta tälle kerralle olen valinnut arvioitavaksi jotain uudempaa.

Tšaikovski: Sinfonia nro 4 F-molli; Vuodenajat (Les Saisons, osat VII-XII) op 37b. 
Philadelphia Orchestra, Christoph Eschenbach (kapellimestari & piano). 
Ondine, äänitetty Philadelphiassa 2006.

Saksalainen Christoph Eschenbach (s. 1940) on tehnyt ansiokkaan uran pianistina ja lähtenyt sittemmin Georg Szellin ja Herbert von Karajanin kannustamana kapellimestariksi. Hänen kapellimestariuransa ei ole ollut erityisen ruusuinen. Eschenbachin kausi Philadelphia Orchestran ylikapellimestarina ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, ja tämä levytys saattaa antaa osviittaa siitä, että ongelmat olivat pikemminkin musikaalisia ja taiteellisia kuin henkilökohtaisia.

Vaikka Philadelphia Orchestran aiemmin niin kuuluisa, ainutlaatuinen jousisointi ei olekaan aivan entisensä, on silti myönnettävä, että äänen laatu on tällä levyllä kiitettävä. Äänitys on suurenmoinen, mahtavan todentuntuinen ja finaalissa suorastaan räjähtävä. Ikävä kyllä juuri mikään muu asia tässä sinfoniassa ei räjähtele eikä edes oikein poksahtele. Eschenbach ei tunnu löytävän teoksesta paljoakaan energiaa, eikä hän tuo sitä itse juurikaan kuvaan. Kaunista soittoa hän kyllä saa orkesterista irti, mutta musiikkia ajava ja sitä kannatteleva voima, ns. draivi, puuttuu.

Eschenbachin tulkinnan ongelmat piinaavat pahiten sinfonian ensimmäistä osaa. Se on ikävä kyllä myös teoksen pisin ja tärkein. Kun siitä on riisuttu jännite, jää jäljelle vain pitkästys ja ylipitkä sinfoninen runoelma. Ei paljon kiinnosta.

Kapellimestari ottaa kautta linjan tempot varsin rauhallisesti. En kuuntele levytyksiä partituurin ja metronomin kera, eikä minulla ole mitään tempoltaan standardista poikkeavia tulkintoja vastaan edellyttäen, että todella saadaan aikaiseksi koherentti ja palkitseva tulkinta. Eschenbach ei sellaista ainakaan minulle kykene tarjoamaan. Hän on sanonut suosivansa hitaampia tempoja, koska hänestä nopeat tempot tapaavat johtaa pinnallisuuteen. Kummallista, sillä tätä versiota pinnallisempaa Tšaikovskin neljättä ei ole tullut vastaan. Tässä levytyksessä kaikki on pintaa: soitto on todella kaunista ja äänitys huippuluokkaa, mutta mitään sanottavaa teoksella ei tunnu olevan. Eshcenbachin kannattaisi ehkä lisätä tulkintafilosofiaansa varaus, joka muistuttaa, että hitaampi tempo yksin ei riitä tekemään tulkinnasta syvällistä. Siihen vaaditaan myös muuta näkemystä.

Levyn parasta antia on huippupianistina tunnetun Eschenbachin tulkinta Tšaikovskin lyhyistä kuukausien kuvauksista, Vuodenajat-sarjasta. Tässä saamme vuoden jälkipuoliskon heinäkuusta joulukuuhun. Alkuvuosi on saatavilla Tšaikovskin 5. sinfonian parina. En ole kuullut ko. levyä eikä minulla ole sitä kohtaan erityistä kiinnostustakaan. Pianosarja on miellyttävää ja sievää musiikkia, joka pelaa vuodenaikojen vaihtelua edustavilla tunnelmakuvilla. Eschenbach soittaa todella hienosti ja runollisesti. Äänitys on yhä erittäin todentuntuinen ja miellyttävä.

On sääli, että dramaattisesta ja omaperäisestä teoksesta on tehty tylsä ja yhdentekevä. On sääli, että hyvä orkesteri ja erinomainen äänitystekniikka hukataan tällaiseen. Ja on sääli, että Eschenbach, joka on lahjakas muusikko ja joka on johtanut mm. Rousselin musiikkia varsin hyvin, on haksahtanut tällaiseen innottomuuteen ja anemiaan luullen sitä ilmeisesti vieläpä syvälliseksi. Ei tätä pysty suosittelemaan kuin erinomaisesti esitetyn puolikkaan salonkipianosarjan osalta. Ja on myönnettävä, että esitys on varsin heikko, kun puolikas sieväpianoilu päihittää kevyesti yhden 1800-luvun suurista ja dramaattisista sinfonioista.

Jos on ensi kertaa tutustumassa Tšaikovskiin tai tähän nimenomaiseen sinfoniaan, on syytä välttää tätä levytystä. Aloittelijoita kovin paljon paremmin se ei tosin sovi kokeneimmillekaan harrastajille, kun tulkinta on turta. Eipä tätä julkaisua voi siis suositella oikein kenellekään.