maanantai 24. joulukuuta 2012

Berlioz: Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) ym.

Joulu on eräältä merkitykseltään Jeesus Nasaretilaisen syntymäjuhla, joten tutustutaanpa ajankohtaan sopivaan musiikkiin.


Berlioz: Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) op. 25; katkelmia Romeosta ja Juliasta (Roméo et Juliette) op. 17.
Victoria de los Ángeles (sopraano), Nicolai Gedda, Rémy Corazza (tenori), Roger Soyer, Ernst Blanc (baritoni), Xavier Depras, Bernard Cottret (basso); Chœurs René Duclos, Jean Laforge; Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire, André Cluytens. Äänitetty Pariisissa 1965 - 66 (L'Enfance du Christ).
Chicago Symphony Orchestra, Carlo Maria Giulini. Äänitetty Chicagossa 1969 (Roméo et Juliette).
EMI (2CD).

Hector Berlioz (1803 - 1869), ranskalaisista romantikkosäveltäjistä suurin ja uraauurtavin, ei säveltänyt kovin paljon hengellistä musiikkia. Silloin, kun hän intoutui käyttämään uskonnollista teostyyppiä, oli takana yleensä muita vaikuttimia kuin hurskaus. Esimerkiksi Berlioz'n valtava Requiem on osin poliittinen kannanotto vuoden 1830 vallankumouksessa kuolleiden muistolle.

Kirjeenvaihdossaan avoimesti ateistiksi tunnustautuvaa säveltäjää kuitenkin kiehtoivat kirkollinen musiikkitraditio ja innostavat kertomukset, jotka ruokkivat hänen romanttista mielikuvitustaan. Erään itseään innoittavan tarinakokonaisuuden hän löysi evankeliumeista ja niiden ympärille aikojen saatossa kertyneestä apokryfisestä perinteestä.

Oratorioksi vaivattomimmin luokiteltava Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) on sataprosenttisesti säveltäjän omaa käsialaa. Kirjallisuutta ja teatteria intohimoisesti seurannut Berlioz laati korkeimman omakätisesti teoksen tekstin ja musiikin Matteuksen evankeliumin pohjalta. Säveltäjä jakoi teoksensa kolmeen näytökseen "pyhäksi trilogiaksi" (trilogie sacrée) - tai oikeastaan eräs hänen aiemmista teoksistaan laajeni lopulliseksi Kristuksen lapsuudeksi. Teoksen synty- ja kehityshistoria on sangen erikoinen, sillä oratorio sai alkunsa pilana.

Berlioz ei saanut elinaikanaan yleisön arvonantoa. Kollegat kyllä ihailivat ja arvostivat hänen originellia, voimakasta ja värikästä tyyliään, mutta yleisö, ja erityisesti muusikon uralle niin tärkeä Pariisin yleisö, piti hänen musiikkiaan luokattomana, hiomattomana ja epämiellyttävänä. Monet menivät jopa niin pitkälle, että väittivät, ettei Berlioz muka edes osannut säveltää. Kierolla tavalla moisista väitteistä suivaantuneena Berlioz muunteli erään julkaisemattoman yksinkertaisen ja ystävien huviksi laatimansa urkukappaleen kuoroteokseksi ja esitti sen konsertissa vuonna 1850 väittäen sitä aiemmin tuntemattoman 1600-luvulla eläneen Ducré-nimisen säveltäjän (joka on tietysti täysin keksitty) juuri löydetyksi teokseksi. Yleisö otti teoksen innostuneesti vastaan, ja sanoivatpa eräät, että ehkä Berliozkin pärjäisi paremmin, jos osaisi säveltää yhtä vaatimattoman yksinkertaisesti ja kauniisti.
Hahaa, mikä kepponen! Sain heidät pitämään edes yhdestä sävellyksestäni. Hii. Haa.
Kappaleen nimi oli Paimenten jäähyväiset (L'Adieu des bergers), ja Berlioz päätti laajentaa kokonaisuuden kolmeksi lyhyeksi kappaleeksi. Hän sävelsi samanlaiseen, itselleen epätyypillisen pienimuotoiseen tyyliin kappaleen, jossa tenori kuvaa Jeesuksen perheen lepotaukoa pakomatkalla Egyptiin - ja vielä erikseen alkusoiton. Tämä kokonaisuus sai nimen Pako Egyptiin (La fuite en Egypte). Sen ensiesitys Leipzigissa vuonna 1853 oli niin menestyksekäs, että säveltäjä rohkaistui kasvattamaan sitä vielä suuremmaksi. Hän sai aikaiseksi kokonaan uuden osion nimeltään Saapuminen Saisiin (L'Arrivé à Sais), joka kuvaa Jeesus-lapsen ja tämän vanhempien pakomatkan päättymistä Saisin satamakaupunkiin Niilin suistossa. Jopa Joosef pääsee ääneen, mikä on erittäin harvinaista.

Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta. Teatterihullun säveltäjän mielestä teoksen draama vaati toimiakseen myös esityksen siitä, mitä pyhä perhe oikein pakeni. Niinpä viimeisenä valmistui nykyisen teoksen ensimmänen osio, Herodeksen uni (Le songe d'Hérode). Siinä vallanhimon ja vainoharhaisuuden riivaama Herodes Suuri määrää surmattaviksi Betlehemin poikalapset.

Näin sen tulkitsi Rubens. Hyvää joulua!
Täydellisessä asussaan kolmiosainen oratorio esitettiin ensi kerran Pariisissa 10.12.1854. Teoksen innostunut vastaanotto oli Berlioz'n uran suurimpia menestyksiä, ja ehdottomasti hänen suurin ja selkein voittonsa nirson pariisilaisyleisön keskuudessa. Teoksen ääni- ja sointimaailma on huomattavasti konventionaalisempi kuin säveltäjällä yleensä, ja siinä on aiheeseen hyvin sopiva intiimi tunnelma. Berlioz osaa tarvittaessa kirjoittaa koko orkesterillekin hyvin kamarimusiikkimaisesti ja ilmavasti.

Aivan konventionaalinen tämä teos ei sentään ole. Se esimerkiksi alkaa ilman alkusoittoja tai johdantoja menemällä suoraan asiaan. Alkusoittohan kuullaan vasta toisen "näytöksen" alussa. Berlioz on tunnettu räiskähtelevänä, jopa räjähtävänä säveltäjänä, mutta hän ei ole koskaan suinkaan yksioikoinen palikka, vaan taitava draaman kehittelijä. Tässä teoksessa hän osoittaa monipuolisuutensa ja taituruutensa sekä tarkkanäköisyytensä. Musiikkissa on aiheeseen sopivaa arvoituksellisuutta ja kauneutta. Draamaa rakennetaan tunnelman eikä niinkään tapahtumisen kautta.

Tällä kaksoislevyllä on suurenmoinen ranskalainen tulkinta herkästä romanttisesta oratoriosta talvelta 1965-66. Belgialainen André Cluytens (1905 - 1967) johtaa musiikkia hyvin vastustamattomaan ja pehmeän tyylikkääseen ranskalaiseen tapaan yrittämättä kärjistää teoksen hienostunutta dramatiikkaa. Esitys ei ole makeileva tai imelä, vaan tekee vaikutuksen osin juuri välittömyydellään. Orkesterin musisointi on nautinnollista, kuoro loistava, ja huipulle taltioinnin nostaa lopullisesti aikakauden parhaimpien solistien ykköskaarti laulamassa ensimmäisen joulun tapahtumista. Katalaanisopraano Victoria de los Ángeles (1923 - 2005) on herkkä ja inhimillinen Maria, ja ruotsalaisen Nicolai Geddan (s. 1923) kertoja herättää lämminhenkisen musiikillisen kertomuksen elämään. Tarkkanäköinen sävellys ja ensiluokkainen toteutus ovat tehneet tästä levystä suosikkini jouluaiheisen klassisen musiikin parissa. Se on erittäin onnistunut lisä lajityyppiin, joka turhan usein päätyy tyhjään mahtipontisuuteen tai pitkästyttävään tekomietteliäisyyteen vain näön vuoksi. Berlioz'n käsittely ei ehkä ole konventionaalisen harras, mutta nautinollinen ja herkullinen se on ehdottomasti, ja erittäin charmatti.

Koska Kristuksen lapsuus ei mahdu yhdelle CD:lle ja toisaalta ei saa toista aivan täyteen, on albumia paranneltu entisestään lisäämällä kakkoslevylle orkesteriotteita Carlo Maria Giulinin Chicagossa vuonna 1969 levyttämästä erittäin hyvästä Romeo ja Julia -sinfoniasta. Ne ovat arvokas lisä, mutta eivät ehkä yksinään pelkkinä otteina peruste ennestäänkin hyvin edullisen albumin hankinnalle. Moitteena on mainittava, että ohjelmalehtinen ei sisällä oratorion sanoja, vaan pelkän ylimalkaisen synopsiksen tapahtumista, jotka lienevät suurin piirtein kaikille jo entuudestaan tutut. Säveltäjän oman tekstin painattaminen mukaan olisi ollut hyvin mielenkiintoinen lisä, mutta ehkä edullisesti ei voi aivan kaikkea saada.

 Koska nyt on joulu, keskityin vain jouluaiheiseen teokseen. Tulen palaamaan Berlioz'n erikoislaatuiseen romanttiseen draamasinfoniaan toiste laajemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti