Sibelius: Lemminkäinen, Karelia-sarja & Finlandia

Itsenäisyyspäivä ja Jean Sibeliuksen sekä suomalaisen musiikin päivä olivat ja menivät, mutta otetaanpa nyt silti käsittelyyn näiden merkkipäivien kunniaksi valikoima Sibeliuksen (1865 - 1957)  kansallisromanttista (ja suosituinta) tuotantoa. Myöhässähän ei varsinaisesti olla, sillä hyvä musiikki on ajatonta eikä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn teemapäivään.

Antaa siis teosten puhua puolestaan, joten paneudutaan saman tien itse asiaan. Vuorossa siis Sibeliuksen kolme tunnetuinta ja rakastetuinta puhdasta orkesteriteosta: Lemminkäissarja, Karelia-sarja ja säveltäjän ehdottomasti kuuluisin hitti, sävelruno Finlandia.

Sibelius: Finlandia op. 26; Karelia-sarja op. 11; Lemminkäissarja op. 22.
Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.
Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 1997.

Sibelius oli hengessä voimakkaasti mukana Suomen itsenäisyysliikkeessä 1800-1900-lukujen taiteessa. Tämän liikehdinnän voimakkain tunnusmerkki on tietysti Finlandia, tuo jykevä ja koskettava sävelruno, jonka hymnimelodia on levinnyt laajalle erilaisina virsiplagiaatteina. Ehtipä lyhytikäinen Biafran valtio käyttää Finlandia-hymniin pohjaavaa sävelmää kansallislaulunaankin. Finlandian syntyhistoria liittyy läheisesti Suomen valtio- ja vapaustaisteluun. Sävelrunon alkuperäinen versio, joka poikkeaa nykyisin kuultavasta vain hitusen viimeisten sekuntien osalta, kuultiin vuonna 1899 osana suurta suomalaista protestitapahtumaa. 

1899 Venäjän sensuuri kuritti ankaralla kädellä suomalaista lehdistöä. Mm. Helsingin Sanomain edeltäjä Päivälehti pantiin jäihin moneksi kuukaudeksi. Suomen kulttuurielämän kirkkaimmat tähdet, mm. Eino Leino, panivat hynttyyt yhteen ja organisoivat Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa isänmaallisen juhlatilaisuuden Sanomalehdistön päivät, jonka tarkoituksena oli virallisesti kerätä rahaa johonkin hyvään ja epäpoliittiseen journalistien eläköitymis- tms. rahastoon. 

Kyseessä ei ollut ainoa eikä virallisin kerta, kun Suomen taiteen eliitti kokoontui yhteen. (Gallen-Kallelan Symposion; maalauksessa vasemmalta taiteilija itse, Oskar Merikanto(?), Robert Kajanus ja Jean Sibelius valottamassa universumin saloja erinäisten substanssien voimalla.

Tosiasiassa kyseessä oli kuitenkin kulttuurinen protestitapahtuma Venäjän sensuuria vastaan. Illan huipensi kuvaelmasarja Suomen historiasta. Tässä sarjassa esitettiin historiantulkinta, jossa Suomi esitettiin urheana koettelemusten uhrina, joka kytkeytyi kulttuurisesti ja valtiomuodoltaan länteen. Sibelius sävelsi kuvaelmaan n. 35 minuuttia kuvailevaa musiikkia erilaisista historiallisista aiheista. Finlandia oli alkuperäisessä muodossaan kuvaelman viimeinen osio, Suomi herää, joka näyttämöllepanonsa osalta keskittyi 1800-luvun suomalaisiin suurmiehiin - Runebergiin, Lönnrotiin, Snellmaniin, Cygnaeukseen - ja tieteellis-teknisiin edistysaskeleisiin, kuten rautatiehen.

Myöhemmin samana vuonna Sibelius laati sarjan finaalista uuden, hieman muokatun version, joka sai nimen Finlandia. Teoksesta tuli menestys, mutta nimensä vuoksi se joutui myös toisinaan sensuurin hampaisiin. Venäjän viranomaiset mielsivät - sinänsä aivan oikein - teoksen protestiksi Venäjän politiikalle Suomessa. Ennakkosensuuria pystyttiin kuitenkin kiertämään keksimällä sävellykselle koko joukko peitenimiä, niiden joukossa Isänmaa ja Kevät. (Mainittakoon, että Timo Koivusalon kehnossa Sibelius-elokuvassa nähty pateettinen kohtaus, jossa venäläiset sotilaat keskeyttävät Finlandian esityksen, on kahdellakin tavalla virheellinen. Ensinnäkään moista ei koskaan tapahtunut. Toiseksi kohtauksessa Finlandiasta esitetään versio kuorolle ja orkesterille - siis sellainen, jossa kuoro laulaa hymniosan. Siinä missä ehkä mahdollisuuksien rajoissa olisi, että keisarillisen Venäjän viranomaiset olisivat saattaneet keskeyttää käynnissä olleen musiikkiteoksen, on elokuvassa nähtävä ja kuultava versio tyystin mahdoton. V. A. Koskenniemi näet laati hymnimäiseen osioon sanat vasta talvisodan aikana vuonna 1940.)

Finlandian voittokulkua ei tämän jälkeen ole voinut pysäyttää. Suomessa sävelruno kietoutuu tietysti niin syvästi meikäläiseen koruttomaan ja hartaaseen isänmaallisuuteen, että sen suosiota ei tarvitse erikseen selitellä. Mutta on kiistatta totta myös se, että Finlandia on kansainvälisesti Sibeliuksen suosituin ja esitetyin teos - Viulukonserton ohella. Finlandia on yksinkertaisesti hyvä sävellys, joka vetoaa yli kansallisten rajojen. Suomalaisille sävellyksessä on aina selvä poliittinen konteksti, mutta ulkomailla se vetoaa vähemmän eriytyneistä syistä. Finlandia on tehokas abstrakti teos. Siinä missä monet Sibeliuksen sävelrunot kertovat tai implikoivat esim. jonkin tietyn kalevalaisen tarinan, on Finlandia luonteeltaan alkusoittomaisempi. Otsikkona on pelkästään Suomen latinalainen nimi (joskin oikeampi latinalainen muoto olisi Finnia), ja assosiaatiot ovat näin ollen vapaita. Meidän ei tarvitse tietää mitään mistään määritellystä taustatarinasta - toisin kuin vaikkapa Pohjolan tyttären tai Lemminkäisen kohdalla - vaan musiikin tunnelmat luovat kuuntelijain päässä tyystin omaehtoiset narratiivit. Alakulon, koettelemusten, kamppailun, seestymisen ja voiton tematiikka on sävelrunossa tehokkaasti läsnä, ja sen voi tulkita kansallis-historiallisena allegoriana yhtä hyvin kuin puhtaasti yksilöllisenä inhimillisenä sävelkertomuksena. Ainoa ongelma Finlandian suhteen - ainakin näin suomalaisena - on se, miten välttää tottumasta tähän erittäin, erittäin usein esitettyyn ja usein levytettyyn ja usein kuultuun teokseen. Miten säilyttää siinä teokseen oleellisesti kuuluva vahva paatos, mukaansatempaavat nousut ja vilpitön koskettavuus?

Suomalainen Petri Sakari (s. 1958) on tehnyt 1990- ja 2000-luvuilla hyvää ja ahkeraa levytystyötä Islannissa. Tuloksena on mm. Sibeliuksen keskeinen orkesterituotanto Naxokselle ja Alfvénin orkesterimusiikkia Chandos-yhtiölle. Sakari vastaa erittäin hyvin Finlandian suomalaisille kapellimestareille esittämään haasteeseen. Hänen käsissään Sibeliuksen tuttuakin tutumpi sävelruno pysyy eloisana ja jännittävänä aina alun raa'asta, lannistumattomasta uhmasta lopun hektisen riemullisiin päristyksiin. Sakarin Finlandia ei ole jäykkä monumentti, joka nyt vaan täytyy aina soittaa, vaan huolellisesti punnittu ja elävä esitys, joka tempaa kuulijan mukaan, saa kuulijan hengittämään samaan tahtiin itsensä kanssa. Tempovalinnat ovat erinomaiset, ja hymniosuus on upotettu onnistuneesti osaksi kokonaisuutta - ja silti se pysäyttää kuulijan hyvin tehokkaasti. Islannin sinfoniaorkesteri seuraa kapellimestaria hyvin ja on selvästi juonessa mukana. Orkesterin soinnissa tosin ei ole suurempien kokoonpanojen hioutunutta eleganssia eikä myöskään tuuheaa massaa, mutta omassa kokoluokassaan se suoriutuu tehtävästä kiitettävästi. Varsinkin vaskien raaka sointi sopii teoksen alkuun kuin nakutettu.

Seuraavana ohjelmassa on noin vartin mittainen Karelia-sarja. Sekin on Sibeliuksen isommasta kokonaisuudesta muokkaama. Vuonna 1893 Sibelius sävelsi n. 40-minuuttisen historiallisen kuvaelmasarjan Karjalan menneisyydestä viipurilaisiin hyväntekeväisyysarpajaisiin. Alkuperäinen sarja oli pitkään ensiesityksen jälkeen pöytälaatikossa. Sibelius esti itse sen esitykset ja jopa tuhosi muutamia osia - hän tunnetusti oli hyvin itsekriittinen varhaistuotantoaan kohtaan. Onneksi sarja on kokonaisuudessaan rekonstruoitu ja sitä on nyttemmin myös levytetty kokonaisena. Pitkään kuitenkin oltiin vain Sibeliuksen itse kuvaelman osista koostaman kolmiosaisen Karelia-sarjan varassa. Ja parempihan sekin on kuin ei mitään. Musiikki näet on rakastettavinta ja helposti lähestyttävintä kansallisromanttista Sibeliusta. 

Sarjan keskukseksi sijoitettu herkkä ja hypnoottinen Balladi saa kehyksikseen kaksi menevää kappaletta, joiden rytmi ja jotensakin tervehenkisen maskuliininen iloisuus on vastustamattoman mukaansatempaavaa. Etenkin teoksen avaava Intermezzo sisältää hämäävän yksinkertaisen ja tanssimaisen melodian, jota on melkoisen mahdoton unohtaa. Finaaliosa Alla marcia ("Marssin tapaan") on säveltäjän tuotannon iloisimpia neliminuuttisia. Sakari korostaa alku- ja loppuosissa viisaasti rytmillistä dynamiikkaa, mikä tekee kokonaisuudesta jämäkällä tavalla hyvin viehättävän. Balladi on myös kapellimestarin vapautuneemman ilmaisun ansiosta erittäin onnistunut, ja ainoa moite tätä rakastettavaa kokonaisuutta vastaan on, että islantilaisorkesterin vasket kuulostavat välillä turhan heiveröisiltä ja kaukaisilta. Ehkä kyse on taas siitä, että ideaaliesityksessä orkesterilla olisi soinnissaan hieman enemmän massaa, mutta esimerkiksi Finlandian kohdalla vastaavaa pulmaa en vaskissa havainnut.

Finlandia ja Karelia-sarja olivat tällä levyllä kuitenkin lopultakin vain maittavia alkupaloja, ja varsinainen pääateria on Lemminkäissarja, joka tunnetaan myös nimillä Lemminkäinen ja Neljä legendaa Kalevalasta. Lemminkäisen synty- ja esityshistoria on kiintoisa. Sibeliuksen ensimmäinen suuri menestys oli massiivinen Kullervo-sinfonia, sävelrunon ja kalevalaisen oratorion synteesi, joka sai innostuneen vastaanoton vuonna 1893. Kalevala tarjosi säveltäjälle lisää innoitusta, ja hän alkoi valmistella oopperaa kansalliseepoksen teksteistä. Nimeksi kaavailtiin Veneen luomista. Kalevalasta ei vain ihan vaivatta saa aikaiseksi suoraa oopperalibrettoa. Lisäksi Sibelius alkoi etääntyä häneen aiemmin suuren vaikutuksen tehneestä Richard Wagnerin oopperatyylistä. Lopulta hankkeesta ei tullut mitään. Sibelius kuitenkin muokkasi oopperaa varten säveltämästään aineksesta neliosaisen sarjan, jonka hän asetti Lemminkäisen ympärille. Lemminkäinen oli toki nuorelle säveltäjälle ehkä parempi valinta kuin tahattoman insestin jälkeen itsemurhaan päätyvä Kullervo. Lemminkäinenhän on Kalevalassa tuo uhmakas ja piittaamaton wannabe-sankari, jonka vastustamaton elinvoima on mukaansatempaavaa, mutta jonka harkinnan puute tuottaa ongelmia. Lemminkäisen takiahan sampo lopulta tuhoutuu, kun tämä typerällä ja kovaäänisellä joikaamisellaan hälyttää Pohjolan väen kalevalaisten kannoille.

Tuttua. Olen yrittänyt nukkua ruotsinlaivalla. Eikä siellä ollut edes Keskustan vaaliristeilyä meneillään.

Sibeliuksen Lemminkäinen ei kuitenkaan keskity sampo-episodiin. (Ja muistutettakoon, että Kalevalan Lemminkäinen on Lönnrotin yhdistelmä useammalla eri nimellä tunnetuista samantyyppisistä hahmoista.) Ensimmäinen osa on nimeltään Lemminkäinen ja Saaren neidot. Siinä esitellään Lemminkäinen, tuo huikenteleva, itsekeskeinen ja vähäisestä syntyperästään kompleksin itselleen kehittänyt naistenmies. Saaren miesväki on poissa, ja lieto Lemminkäinen vetää siellä kalevalaista Don Juan -aktia ryöstäen vaimokseen ylhäisen Kyllikin.

Lemminkäinen ja Saaren neidot on liki 17-minuuttinen sinfoninen runo, joka pärjäisi mainiosti omillaankin. Se alkaa kuulailla torventörähdyksillä ja kehittyy tavalla, jota voi kuvata vain sibeliaaniseksi. Johdanto vaihtuu hilpeähköksi ja hieman tanssimaiseksi esittelyksi, jonka on ilmeisesti määrä kuvastaa Lemminkäistä ja tämän lystiä Saaren naisväen kanssa. Osa päättyy hyvin dramaattisesti, kun Saaren miehet tulevat kotiin. He eivät ole erityisen mielissään siitä, että joku nuorukainen on pyytettömästi viihdyttänyt heidän vaimojaan ja tyttäriään heidän poissaolonsa aikana. Lemminkäisen on siepattava Kyllikki ja karautettava ratsullaan melko pikaisesti tiehensä.

Tässä osassa Sibelius rakentaa musiikkiin paljon jännitteitä, joita ei ihan hetkessä ratkota. Sakari orkestereineen hyödyntää nämä jännitteet taidokkaasti, ja kuulija pysyy jännittyneessä tilassa aina loppuun asti. Soitto on Lemminkäisessä kauttaaltaan erittäin hyvää, selvästi parempaa kuin Karelia-sarjassa tai Finlandiassa, ja Sakarin viihdyttäviä ja älykkäitä tulkintoja on ilo kuunnella.

Yllättävää kyllä, väkisin vaimoksi pakotettu Kyllikki ei olekaan Lemminkäiselle erityisen uskollinen. Kyllikki lähtee "kylille" - voitte päätellä, mitä ilmaisu kalevalaisessa kielessä merkitsee - ja Lemminkäinen painuu tietysti saman tien Pohjolan neitoa riiaamaan. Hänen täytyykin neidon saadakseen suorittaa sarja herakleaanisia urotöitä. Lemminkäisen on mm. ammuttava Tuonelan joutsen. 
Tästä pääsemmekin seuraavaan osaan, joka on nimeltään Lemminkäinen Tuonelassa. Se on äärimmäisen tehokasta ja hyytävää kauhumusiikkia, jossa seikkaillaan kuoleman valtakunnassa. Lemminkäisellä ei tietystikään ole mitään mahdollisuuksia selvitä tehtävästä, sillä joutsen on pyhä lintu, jonka surmaajaa kohtaa tuho. Lemminkäisen aiemmin loukkaama märkähattuinen lappalainen onkin seurannut kosijaa Tuonelaan ja suistaa tämän Tuonen virtaan.

Siinähän tietysti kastuu litimäräksi Tuonen mustasta vedestä, mutta kaiken huipuksi Tuonen poika, Tuonelan portsari, saa Lemminkäisen verkkoonsa. Siinä ei enää pelkällä porttikiellolla pärjätäkään, vaan

Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa,

kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti

miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi;

heitti Tuonelan jokehen, Manalan alusvesille

Lemminkäisen äitiparka saa tiedon poikansa kuolemasta, kun harja alkaa vuotaa verta (voitte miettiä niitä mahdollisia eufemismeja ihan tykönänne, kiitos vaan). Ilmarinen takoo hänelle haravan, ja äitirukka lähtee naaraamaan poikansa kappaleita Tuonelan mustasta virrasta.

Ja enkö minä muka varoittanut lähtemästä seikkailemaan kuoleman valtakunnassa taruolentojen perässä, mitä? Nyt sitten on vaatteesikin ihan ryvettyneet. Se on nyt kyllä pitkä aresti tiedossa, nuori mies!

Poika saadaan lopulta kasaan erään ystävällisen mehiläisen avustuksella. Sibelius on kirjoittanut tähän erittäin kauniin kehtolaulun, ja kokonaisuudessaan tämä osa on erittäin tehokas ja mielestäni pahasti aliarvostettu Sibeliuksen tuotannossa. Sakari on ehkä parhaimmillaan juuri tässä osassa. Hän kiskoo orkesterista upeita ja hyytäviä efektejä, ja tunnelma on viimeisen päälle kohdallaan.

Kun Lemminkäinen on saatu pelastettua, on vuorossa kuuluisa ja verraton Tuonelan joutsen, jota Sibelius kaavaili valmistumattoman oopperansa alkusoitoksi. Se on ainutlaatuinen ja mestarillinen tunnelmateos, jonka suurenmoisesti hallittu kuulaus sekä musiikilliset valoefektit (minä "kuulen" tässä sellaisia) ja englannintorven upea osuus tekevät siitä ansaitusti erään säveltäjän kaikkein esitetyimmistä teoksista. Osa ei sinänsä esittelyjä kaipaa, ja orkesteri hoitaa sen mallikkaasti: etenkin englannintorvea soittavan Dao Kolbeinssonin suoritus on ylistettävän herkkä ja hallittu. Joskus varsinkin ulkomailla tulee vastaan Tuonelan joutsenesta turhan siirappisia versioita, jotka vesittävät teoksen tehon, mutta Sakarin ja islantilaisten käsissä musiikin mystinen kuulaus ja tietty lumoava, koruton autius pääsevät oikeuksiinsa. Tuonelan joutsenen kohdalla äänitemarkkinoilla on vain todella paljon kilpailua, eikä Islannin sinfoniaorkesteri voi soinnin uhkeuden ja linjakkuuden osalta kilpailla isompia ja menestyksekkäämpiä orkestereja vastaan, mutta näillä resursseilla lopputulos on erinomainen.

Sarjan päätösosa on uhmakas ja voittoisa Lemminkäisen paluu, joka kuulostaa pikemminkin elokuvan nimeltä. Palaava Lemminkäinen on joka tapauksessa nyt aito kalevalainen sankari kaikkine heikkouksineen, ja sankarina Sibelius hänet esittää. Musiikissa on dramatiikkaa, ja vaskia sekä varsinkin lyömä- ja rytmi-instrumentteja hyödynnetään kekseliäästi ja tehokkaasti. Sakari yltyy välillä hyvinkin villiksi, ja sarja saa arvoisensa päätöksen. Sakarin ansioksi on luettava myös se, että sarjan osat, jotka ovat tosiasiassa erillisiä sinfonisia runoja, tuntuvat aidosti muodostavan sinfonisen kokonaisuuden ja kehittyvän narratiivin. Teos esiintyy edukseen ja tekee peräti vaikutuksen. Sakari ja islantilainen orkesteri ovat mitä ilmeisimmin innoissaan tästä musiikista, ja kokonaisuutena esitys kuuluu onnistuneimpiin kuulemiini. Koko albumi on ehdottomasti kuulemisen arvoinen pelkästään Lemminkäisenkin ansiosta.