Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti 1979

Maailman tunnetuimpiin vuotuisiin musiikkitraditioihin kuuluu Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti, joka lähetetään 1. tammikuuta n. 50-60 miljoonalle katsojalle ja kuulijalle ympäri maailman. Se on hyvää mainosta Itävallan imagolle huolettoman eleganttina kulttuurimatkailukohteena ja tarjoaa pitkälle kevääseen riittävän annoksen Wienin suurimman viihdemusiikkidynastian, Straussien, tuotannosta. Vuoden vaihtuessa Straussit edustavat tuttua ja turvallista, mutta myös menevää ja miellyttävän itsevarmaa pysyvyyttä uuden kalenterin kynnyksellä. Ja mitä viihdesäveltäjiin tulee, ovat he alan ehdotonta huippua, samoin kuin Wienin filharmonikot omalla alallaan. On helppo ymmärtää vuotuisen ja ohjelmaltaan melko toisteisen konsertin vetovoima.

Wiener Musikverein, jonka pääsalissa uuden vuoden konsertti järjestetään, sijaitsee Wienin tiiviissä ja erittäin pittoreskissa ydinkeskustassa.

Johann Strauss vanhempi (1804 - 1849), tämän pojat Johann Strauss nuorempi (1825 - 1899), Josef Strauss (1827 - 1870) ja Eduard Strauss (1835 - 1916) nostivat wienervalssin valtaisaan suosioon ja tuottivat Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian populaarin soundtrackin. Isä-Straussin tarkoituksena ei ollut aloittaa musiikkidynastiaa ja hän joutui kilpailemaan viihdemusiikkimarkkinoilla poikiaan (joista toivoi juristeja, lääkäreitä ja virkamiehiä) vastaan. Straussin dynastia loisti aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jolloin eurooppalainen kulttuuri romahti musertavaan kriisiin. Dynastian viimeinen edustaja oli sangen vaatimatonta menestystä saanut Johann Strauss III (1866 - 1939). Mutta loistonsa päivinä Straussit olivat yleisesti rakastettuja koko Euroopassa. Heillä oli kaikki, mitä menestykseen tarvittiin: vastaanottavainen yleisö, joka kulutti paljon aikaa tanssiaisissa, lahja tuottaa vaivatonta melodiaa ja sulavaa orkestraatiota, hyvä huumorintaju ja mahtavat viikset.

Johann Strauss II

Josef Strauss

Eduard Strauss

On kuitenkin terveellistä muistaa, että Straussin dynastian ollessa voimissaan ei moisella populaarimusiikilla ollut asiaa vakaviin konserttisaleihin, joissa tehdiin Taidetta eikä viihdettä. Vakaviksi määritellyt säveltäjät eivät tosin olleet aivan yhtä yksioikoisia: taiteellisesti niinkin vastakkaisilla linjoilla olleet herrat kuin Johannes Brahms ja Richard Wagner löysivät yhteisen sävelen ihailustaan Straussin valssidynastiaa kohtaan. 
Straussit olivat viihdealan yrittäjiä, jotka ylläpitivät omaa orkesteria, jota tapasivat johtaa ensiviulistin roolissa.

Vasta vuonna 1939 - kun Strauss-dynastian viimeinen valtias Johann vieläkin nuorempi kuoli, pidettiin uudenvuodenaattona erikoiskonsertti, joka koostui pelkästään Johann nuoremman teoksista. Tämä kevyemmän sinfoniaorkesterimusiikin traditio siirtyi uudenvuodenpäivälle ja - hämmästyttävää kyllä - jatkui läpi sotavuosien.

Wienin uuden vuoden konsertissa on yleensä kaksi pakollista ohjelmanumeroa, jotka tosin tavataan soittaa encorena: Johann Strauss nuoremman valssi Tonava kaunoinen (An der schönen blauen Donau) ja Johann Strauss vanhemman Radetzky-marssi. Jälkimmäisen aikana yleisön odotetaan osallistuvan esitykseen lyömällä tahtia - tapa, jota ei muutoin pidetä suotavana käytöksenä konserttisalissa.

Näiden kappaleiden symbolinen arvo on Itävallassa ollut suunnaton. Radetzky-marssi on keisarikunnan viimeisiltä todellisen suuruuden päiviltä 1848, jolloin itävaltalaiset onnistuivat vielä kukistamaan kapinan Italian-alueillaan. Marssi on nimetty keisarillisia joukkoja Custozan taistelussa komentaneen böömiläiskenraali Joseph Radetzky von Radetzin (1766 - 1858) mukaan.

Haaveet vapaudesta ja kansallisesta ykseydestä on murskattu sotavoimin! Juhlikaamme tätä iloisella tivolimusiikilla!

Tonava kaunoinen on taas jo imperiumin loisteliaan alamäen ajoilta: se sävellettiin eräänlaisena kulttuurisena demonstraationa vuosi sen jälkeen, kun Itävalta oli kärsinyt ratkaisevan tappion Preussille 1866. Tämän valsseista loisteliaimman voi tulkita syntyaikansa taustaa vasten lohdulliseksi vetäytymiseksi ajatukseen kulttuurisesta suuruudesta, eurooppalaisen sivistyksen virrasta ja harmonian, melodian sekä itävaltalaisen viehätysvoiman lopullisesta voitosta. Valssi on sentimentaalinen mutta myös hyvin ja huolellisesti tehty sekä ennen kaikkea uskomattoman tarttuva.

Straussilaisen wienervalssin pelastus onkin ehkä ollut siinä, että Itävallan sotilasmahti ja sananvalta Euroopassa heikkeni, kun taas Preussin johdolla yhdistyvän Saksan kasvoi. (Harva muistaa, että ensimmäisen maailmansodan ensimmäisen sodanjulistuksen antoi juuri Itävalta.) Kun vielä ensimmäisen maailmansodan kulttuuri- ym. katastrofin päätteeksi Itävallasta jäi jäljelle vain tynkä, saattoi kulttuurinen nostalgia keskittyä 1800-luvun viimeiseen kolmannekseen ja 1900-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen. Ranskassa ajanjakso tunnetaan kauniina aikakautena, Belle époque, ja ehkä vielä paremmin kuvaus sopii saman ajan Wieniin, jonka kulttuurisesti itsevarmaa eleganssia Strauss-dynastian sävellykset henkivät. Poissa on suurten sosiaalierojen Wien, josta oli kehittymässä antisemitismin linnake. Poissa on puolilahjakas tekotaiteilija A. Hitler kaupungin kaduilta norkoilemasta. Poissa on pesäeroa vanhaan tekevä modernismi, jonka perustajiin on luettava wieniläinen psykoanalyytikko S. Freud. Valssien Wien on idealisoitu ja staattinen vanhan järjestyksen Euroopan tunnelmamuseo, jonka pimein puoli on se, ettei keisarinna Sissi jaksanut osallistua edustustehtäviin.

Uuden vuoden konsertti on siis kulttuurisena ilmiönä yllättävänkin monitahoinen ja kiintoisa, mutta pääpaino on tietysti annettava karamellimaiselle musiikille ja hyvälle yhdistelmälle vapautuneisuutta ja traditiota. Nykyisin konsertin kapellimestarit vaihtelevat vuosittain alan huippunimien kesken (vuonna 2013 vuorossa on toista kertaa Franz Welser-Möst), mutta vuodesta 1955 alkaen korokkeella oli 25 vuoden ajan filharmonikkojen konserttimestari Willi Boskovsky (1909 - 1991), ihastuttava itävaltalainen instituutio. Boskovsky muistetaan joviaalina Strauss-mestarina, joka yhdisti vaivattoman tuntuisesti valloittavan elämänilon hiottuun eleganssiin unohtamatta, että vanhan ajan Wienissä oli myös aimo annos rempseää hurvittelua. Uuden vuoden kunniaksi otan nyt käsittelyyn Boskovskyn viimeisen uuden vuoden konsertin vuodelta 1979.

Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti 1979:

Johann Strauss vanhempi: Loreley-Rhein-Klänge (valssi); Radetzky-marssi
Johann Strauss nuorempi: Bitte schön! (polkka); Wein, Weib und Gesang -valssi; Bei uns z'Haus -valssi; Tik-Tak-polkka; Auf der Jagd -polkka; Leichtes Blut -polkka; An der schönen blauen Donau -valssi (Tonava kaunoinen)
Eduard Strauss: Ohne Bremse -polkka
Josef Strauss: Die Emanzipierte -polkka; Moulinet-polkka; Rudolfsheimer -polkka
Johann Strauss nuor. & Josef Strauss: Pizzicato-polkka
Karl Michael Zieher: Hereinspaziert! (valssi)
Franz von Suppé: Die schöne Galathée (alkusoitto)
Wiener Philharmoniker, Willi Boskovsky.
Decca, äänitetty Wienin Musikvereinissa uuden vuoden konsertissa 1.1.1979.

Monipuolinen ohjelma pitää sisällään tavanomaisten numeroiden lisäksi muutamia harvemmin kuultuja paloja. Karl Michael Zieher (1843 - 1922) on lähes unohdettu, mutta aikanaan hän pyöräytteli valssia, polkkaa, katrillia ja galoppia siihen malliin, että kykeni kilpailemaan suosiossa Straussien kanssa. Turhan usein ei kuule myöskään Franz von Suppén (1819 - 1895) mainiota alkusoittoa operetista Kaunis Galatea. Ja mukaan on - peräti avausnumeroksi - päässyt Johann Strauss vanhemman kunnianhimoisimpiin teoksiin kuuluva Lorelei-valssi, joka on ottanut innoituksensa Reinin kallioilla miehiä turmioon houkuttelevalta seireeniltä.

Deccan taltiointi oli aikanaan ensimmäinen isoille markkinoille Euroopassa laskettu täysin digitaalinen levytys, ja se kuulostaa yhä mahtavan täyteläiseltä, selkeältä, muhkealta ja kirkkaalta. Musikverein on maailman parhaita konserttisaleja, ja se kuuluu myös levyllä.

Toki levyllä kuuluu myös aplodeja ja hieman yleisököhinää, mutta ne kuuluvat tilaisuuden luonteeseen eivätkä suuremmin häiritse. Yleisö lyö tahtia suurenmoisen eloisassa Radetzky-marssissa, ja Boskovsky lausuu sydämelliset hyvän uuden vuoden toivotukset.

Yleisesti ottaen kyseessä on kaikinpuolin parhaiten tyydyttävä, nautinnollisin, hyväntuulisin ja valloittavin kevyt wieniläiskonsertti, jonka olen kuullut. Pelkän taltioinninkin kuunteleminen on aito hyvän mielen kokemus, joka tapaa kohdallani kohentaa mielialaa. Esitykset ovat kauttaaltaan loistavia ja pirskahtelevat riemusta. Erityinen tunnustus on Boskovskylle ja orkesterille annettava tavasta, jolla he nostavat tuttuakin tutumman Tonava kaunoisen konsertin todelliseksi kohokohdaksi läpeensä harjoitellun pakko-ohjelmanumeron asemesta. Sinfonisiin mittoihin kasvavasta valssista muodostuu hellä ja iloinen rakkaudentunnustus koko sen edustamalle musiikkitraditiolle.

Valssi-Strausseihin minulla on sellainen suhde, että arvostan heidän melodisuuttaan ja orkesterinkäytöllistä nerokkuuttaan, mutta en juuri jaksaisi kuunnella heitä juuri yhden konsertin mittaa pidempään. Liian monet heidän rakastettavista tansseistaan kuulostavat pidemmän päälle identtisiltä, vaikka melodiat ovatkin loisteliaasti toteutettuja ja nokkelia. Ja kuten jo edellä vihjasin, tammikuun ensimmäisenä saatu annos kantaa ainakin minut pitkälle kevääseen. Mutta tämä kuuluisa ja historiallinen konserttitaltiointi on jotakin sellaista, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi vain "pelkkänä viihteenä". Siihen on valutettu niin paljon kokemusta ja rakkautta, että se nostaa pintaan hyväluontoista hellyyttä myös kuulijassa. En saata kuin suositella tätä levyä. Se on oikeastaan ainoa lajityyppinsä edustaja, jota katson kokoelmani tarvitsevan. On minulla hieman muutakin Straussin dynastian tuotantoa tallenteilla, mutta niiden pariin ei koskaan tule palattua sellaisella innostuksella kuin tämän loistavan levytyksen.