tiistai 22. tammikuuta 2013

Wagner: Orkesterimusiikkia

Arvatkaapa, mitä erikoista on vuodessa 2013. Tietysti se, että tuolloin vietetään Richard Wagnerin 200-vuotisjuhlaa. On tosiaan kulunut (22.5.) kaksi täyttä vuosisataa tämän säveltäjäneron, musiikki- ja draamateoreetikon, modernin musiikin kehittäjän, 1800-luvun suurimman taiteellisen visionäärin, järkijättöisen antisemiitin ja pukeutumistaidottoman sekopäisen paskiaisen syntymästä. Ja 130 vuotta saman miehen kuolemasta (13.2.). Joten muistetaanpa sitä. Koska kulttuurissamme on tapana tehdä niin aina, kun jostain on kulunut nollaan päättyvällä luvulla ilmaistava määrä vuosia. Tänä vuonna siis tulen omistamaan useita artikkeleita tälle vaateliaalle saksalaiselle, joka sävelsi tulevaisuutta varten ja pukeutui 1500-lukulaisesti.
Eivätkö hansakauppiaat muka ole aina muodissa?
Olen jo jankuttanut varsin pitkät pölinät Richard Wagnerin suurenmoisuudesta ja vastenmielisestä hulluudesta. Tiivistelmänä vielä, että Wagner on yleensä naurettava, inhottava ja häijy tehdessään mitä tahansa muuta kuin musiikki(draama)a. Tämä pätee varsinkin hänen kulttuuri- ja kansallisuuspolitiikkaansa, rahankäyttöönsä ja pukeutumiseensa. Voinkin onneksi siis tänä juhlavuonna keskittyä yhä enemmän hänen taiteelliseen puoleensa. Tulenkin käymään läpi myös hänen kokonaisia oopperoitaan, mutta tällä kertaa on vielä tyytyminen alku- ja välisoittoihin. Niissä on tosin se hyvä puoli, että niitä voi tämän oopperasäveltäjän kohdalla kuunnella aivan itsenäisinä teoksina, vaikkei edes pitäisi oopperasta. Wagner sävelsi vain yhden kokonaisen sinfonian (jota ei esitetä juuri koskaan), mutta hänen oopperansa sisältävät rutkasti musiikkia, jota voi hyvin luonnehtia sinfoniseksi. Onhan hänen musiikkidraamojensa sävelaineksesta sittemmin muokattu noin tunnin pituisia sinfonisia orkesterisarjoja sinfoniaorkesterille ilman rooleja ja solisteja.

Tänään ei kuitenkaan vielä lähdetä moisiin kokeiluihin, vaan pysytellään Wagner-orkesterikappaleiden traditiossa. Wagner omisti paljon aikaa ja ajatusta oopperoidensa alkusoitoille, joista Tannhäuser on kunnianhimoisin tapaus. Säveltäjällä ei ollut mitään sitä vastaan, että näitä alkusoittoja esitettiin konserteissa irrallaan itse oopperoista - toihan se hänen kroonisen vajaaseen kukkaroonsa aina lisää täytettä. Toisin kuin Rossini, Wagner ei ole alkusoitoissaan eikä yleensäkään tippaakaan humoristinen säveltäjä. Hän keskittyy vakavaan dramatiikkaan olematta kuitenkaan kuiva.

Aloitetaan Wagnerin juhlavuosi ottamalla käsittelyyn levyllinen tunnetuimpiin kuuluvan Wagner-tulkitsijan johtamaa Bayreuthin pöpipään orkesterimusiikkia viidenkymmenen vuoden takaa.


Wagner: Orkesterimusiikkia.

Rienzi - Alkusoitto
Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen) - Alkusoitto
Tannhäuser - Alkusoitto ja Bakkanaali
Siegfried-idylli

Wiener Philharmoniker, Sir Georg Solti.
Decca, äänitetty Wienissä 1961 ja 1965 (Siegfried-idylli).

Unkarilaissyntyinen Sir Georg Solti (1912 - 1997) johti ensimmäisen Niebelungin sormuksen kokonaisen kaupallisen levytyksen (1958 - 1965), joka tehtiin saman orkesterin ja samojen laulajien kanssa. Lisäksi ko. levytys oli ennennäkemätön kaupallinen menestys. Tetralogian ensimmäinen markkinoille laskettu osa, Das Rheingold (Reininkulta), kilpaili vuonna 1958 Elvis Presleyn kanssa myyntilistojen kärkipaikoista. Solti on historiallisen ja yhä äärimmäisen tasokkaana pidettävän Ringin ansiosta 1900-luvun huomattavimpia Wagnerin tulkitsijoita, ja tämä remasteroitu uudelleenjulkaisu tarjoaa näyttävän - tai pikemminkin kuuluvan - valikoiman kapellimestarin kyvyistä.

Viime vuonna kehuin suurin piirtein maasta taivaisiin Herbert von Karajanin Wagner-orkesteripalojen EMI-levytyksen. Tämä Decca-albumi ei uhkaa tuon suosituksen asemaa eikä jää tasossa juuri siitä jälkeen. Karajanilla ja Soltilla on vain hieman erilaiset tyylit, ja molemmilla syntyy mielekästä, vaikuttavaa Wagneria. Soltin valikoima saa lisäarvoa monipuolisuudestaan, sillä vakio-ohjelmistoon kuuluvien oopperasta ongitun orkesterimusiikin ohella mukaan on mahdutettu myös hieman harvemmin kuultu Siegfried-idylli. Tämä sävelrunon ja serenadin välimaastoon sijoittuva noin 20-minuuttinen sävellys sai ensiesityksensä joulupäivänä 1870 Luzernissa Wagnerin huvilalla. Se oli säveltäjän rakastava joulu- ja syntymäpäivätervehdys hänen vaimolleen Cosimalle (os. Liszt, s. 24.12.1837). Kamariorkesterille tarkoitettu ja yksityisluontoiseksi perheteokseksi sävelletty teos päädyttiin lopulta julkaisemaan säveltäjän taloustilanteen kohentamiseksi. Samalla kertaa Wagner työsti teoksesta uuden version mittavammalle orkesterille. Julkaisupäätös oli perusteltu sikälikin, että eräät Idyllin teemoista päätyivät eri muodoissa Nibelungen-tetralogiaan kolmanteen osaan, Siegfriediin.
Cosima (1837 - 1930) ja Richard Wagner. Lienee selvää, kuka ihailee palavasti ja ketä. Molemmat. Richardia.
Siegfried-idylli tuokin ohjelmaan miellyttävää tasapainoa, sillä Rienzin ja Lentävän hollantilaisen alkusoitot ovat välistä sangen myrskyisää pauhaamista, ja Solti korostaa niiden dramatiikkaa äärimmilleen. Hän johtaa suuremmilla showmiehen elkeillä kuin Karajan, joka taas tuntuu hakevan laajaa sinfonista kaarta keskittyen samanaikaisesti hyvin intensiivisesti lähes jokaiseen nuottiin. Solti on huomattavasti teatraalisempi, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettäkö hänen johtaminaan teokset kuulostaisivat jotenkin ulkokohtaisemmilta tai keinotekoisemmilta. Kyseessä on pelkästään toisenlainen lähestymistapa, joka korostaa räjähtävää energiaa. Se toimii juuri varhaisempien alkusoittojen kohdalla aivan erityisen hyvin. Lentävä hollantilainen pärskii Pohjanmeren suolaisia hyökyjä niin hurjasti ja huimasti, että harvoinpa olen vastaavaa kuullut. Minunkaltaiseni merikelvottoman maakravun mielessä tämä musiikin merellisistä myllerryksistä musertavin aiheuttaa tyrskyineen ja viimoineen kevyttä ja mukavaa huimausta kotiolosuhteissa.

Solti malttaa silti luoda myös herkempiä hetkiä. Esimerkiksi varhaisen Rienzi-oopperan alkusoitto lähtee muutaman minuutin lämmittelyn jälkeen käyntiin kauniisti leijailevalla melodialla, jonka aihe on oopperan rukousaariasta, ja kapellimestari paneutuu tähän teemaan, joka voi innottomasti toteutettuna kuulostaa rutinoituneen romanttisen draamakomedian lentokenttäerokohtauksen taustamusiikilta, ja nostaa sen paljon korkeammalle tasolle. Teoksen loppuosa, grand opéraan oleellisesti kuuluvan ylimitoitetun, fanfaarimaisen juhlamarssin pidäkkeetön orgia, on napakan energisesti toteutettu, ja Wienin filharmonikoiden upea sointi tekee kuuntelukokemuksesta erittäin innostavan.

Tannhäuser-osuudessa Solti häviää niukasti Karajanin häpeämättömän, mausteisen sensuaaliselle tulkinnalle. Wieniläisorkesteri saa tunnelman ihailtavasti kohdilleen, mitä alkusoiton juhlallisiin ja hartaisiin paloihin tulee, mutta menevämmissä ja uskaliaammissa kohdissa esitys ei aivan vedä vertoja Karajanin hallitulle hekumalle. Älkää sitten vain pitäkö tätä arviotani väitteenä taltioinnin heikkoudesta. Heiveröisyydestä ei ole näet jälkeäkään, vaan tämän levyn Tannhäuser on alusta loppuun itsevarman mestarin painokasta ja vivahteikasta työtä. Vertailukohta on vain niin ainutlaatuinen tapaus, että erinomainenkin tulkinta jää kunniakkaasti kakkoseksi. Karajan tekee Wagner-levytyksessään sinfonista monumenttia, Solti taas revittelee orkestraalisella spektaakkelipotentiaalilla. Molemmille on sijansa, ja Solti lienee näistä johdonmukaisimmin viihdyttävä.
(Ilmainen protip: Tannhäuser ääntyy jotakuinkin "tanhoiser". Kannattaa muistaa. Tosin jos et muista, voi sinusta silti tulla urheilutoimittaja. Heidän ei tarvitse osata ääntää mitään vierasperäistä erisnimeä. Eikä vaivautua ottamaan selvää.)


Jos etsii napakkaa, energistä ja täyteläisesti soitettua ei-Nibelungilaista orkesteri-Wagneria, on tämä klassinen levytys mainio valinta, jossa hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan. 68 minuutin kesto tosin antaisi tilaa vielä ainakin yhdelle alkusoitolle/preludille, kuten Nürnbergin mestarilaulajille tai Lohengrin-otoksille. Toisaalta suhteellisen harvakseltaan levytetty Siegfried-idylli on houkutteleva lisä ja tarjoaa onnistuneen, intimiteettinsä säilyttävän kontrastin ekstroverttia lajia oleville alkusoitoille.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Rossini: Alkusoittoja

Uusi vuosi sopii aloittaa toiveikkaissa ja hauskoissa merkeissä ainakin musiikin puolella. Humoristista musiikkia on sävelletty melkoisesti, mutta suuri osa siitä tapaa olla ns. lastenmusiikkia. On silti sinfoniakirjallisuudessakin huumorinpilkahduksia, kuten Beethovenin sinfonioissa 6-8 ja Mahlerin astetta sardonisemmissa abstraktin musiikillisen komedian ja tragedian välillä seilaavissa monumenteissa.

Johdonmukaisimmin eloisan humoristista musiikkia, jossa tarttuva rytmi yhdistyy nokkelaan orkestraatioon ja vastustamattomiin melodioihin, on minusta säveltänyt pirteä ja pyöreä pesarolainen, Gioachino Rossini (1792 - 1868). Kaikkien aikojen menestyneimpiin opperasäveltäjiin kuuluva gourmet-ruuan ystävä on päässyt hieman haihtumaan oopperatalojen kalentereista, mutta hänen tunnetuin draamansa Sevillan parturi on pysynyt esitetyimpien listalla ja on suurin piirtein pomminvarma salintäyttäjä, mikäli produktio on mistään kotoisin. Konserttisalissa Rossini on pitänyt otteensa alkusoittojen lajityypistä. Hänen oopperoidensa alkusoitot ovat lyömättömiä ja teräviä ilotteluja, joita parempaa tapaa avata sinfoniakonsertti ei ole vielä keksitty. Juuri Rossinin riemukkaat alkusoitot todennäköisesti innoittivat säveltäjän ranskalaista aikalaista piirtämään oheisen karikatyyrin:
Tulta munille! Vasemmalla putto valmistautuu antamaan säveltäjälle nuottiperäruiskeen.
Rossinin alkusoitoista on saatavilla lukemattomia levytyksiä useissa kokoelmissa. Useimmat levytykset kokoavat yhteen parhaat ja tunnetuimmat. Sellainen kokoonpano on myös tämä montrealilaislevytys noin 20 vuoden takaa.

Rossini: Alkusoittoja. La scala di seta (Silkkitikapuut); Semiramide (Semiramis); La gazza ladra (Varasteleva harakka); Guillaume Tell (Vilhelm Tell); Il barbiere di Siviglia (Sevillan parturi); L'italiana in Algeri (Italiatar Alger'ssa); Il Signor Bruschino (Herra Bruschino); La Cenerentola (Tuhkimo).
Orchestre symphonique de Montréal, Charles Dutoit.
Decca, äänitetty Montrealissa 1992. 

Tämän edullisen kokoelman valttina on kepeästi pirskahteleva äänitys ja hienostuneesti virnuileva tulkinta. Yhdessä ne tekevät tästä varsin vaatimattoman näköisestä julkaisusta erään parhaista kuulemistani Rossinin alkusoittojen kokoelmasta. Vaikka onkin ehkä hieman pöhköä luokitella orkestereja soinnin perusteella tiettyyn maahan, on sveitsiläisen Charles Dutoit'n (s. 1936) johtaman kanadanranskalaisen orkesterin tulkinnoissa vastaansanomatonta hyvin kasvatettua keveyttä, mikä suo alkusoitoille mukavan operettimaisen tunnun, jopa dramaattisen Vilhelm Tellin kohdalla. 

Operettimaisuus on edellä adjektiivi, jolla haluan välittää tällä kertaa vain positiivisia konnotaatioita. Se ei tarkoita, etteikö soitossa olisi substanssia ja että kokoelma kuulostaisi paremman väen hengettömältä kulissi-ilonpidolta muodon vuoksi. Se tarkoittaa, että tunnelma on hyvin kutsuva ja riemukas ja että mukana on ehkä hieman vino suhtautuminen itse taiteenlajiin, mikä soveltuu näihin erikoisiin teoksiin, jotka ovat jonkinlainen makean cocktailin ja musiikillisen slapstickin elegantinrempseä yhdistelmä. Dutoit painottaa eleganssia ja teräviä siitymiä, mikä toimii tässä musiikissa erittäin hyvin, ainakin omasta mielestäni paremmin kuin esimerkiksi Sir Neville Marrinerin Lontoossa tekemä Rossinin alkusoittojen kokonaislevytys, joka on kyllä tarkka ja hyvin soitettu, mutta makuuni vähän turhan analyyttinen.

Kokoelma alkaa hengästyttävästi La scala di seta -alkusoitolla, joka ei tarkoita seksuaalisen yhdenvertaisuuden mittakaavaa, kuten vaillinaisella italian tuntemuksella voisi erehtyä luulemaan, vaan silkkitikkaita - joka on paljon mielettömämpi konsepti. Mutta mitä siitä, kun musiikki säkenöi ja kapellimestari orkestereineen suorastaan loistaa. La scala di setan alkusoitto levytetään yllättävänkin usein, ja tämä on kiistatta rakastettavin kuulemani esitys. Kun kuusiminuuttinen alkusoitto päättyy, on olo kevyen autuas kuin ihmisellä, joka on kumonnut sangen nopeasti lasillisen makeanpuoleista kuohuviiniä. Mitä suurimmassa määrin ns. hyvän mielen ja riemukkaan oivalluksen musiikkia.

Kuuluisan Sevillan parturin vieläkin kuuluisampi alkusoitto (jota Rossini oli käyttänyt jo erinäisiä kertoja ennen Parturia, johon se tosin parhaiten sopii) saa hienostuneelta orkesterilta yllättävänkin paljon rytmiä mukaansatempaaviin tanssiosiinsa, jotka ovat tuttuja aivan kaikille riippumatta siitä, tietävätkö Rossinista yhtikäs mitään. Pikkurummun suuriin orkesterihetkiin kuuluva La gazza ladra on niin koomisesti ylivirittynyt, että jo aivan alun mahtipontinen ja paatoksellinen marssiteema tuntuu olevan purskahtamaisillaan nauruun. Vastustamaton esitys.

Rossini ei armoitettuna, lahjakkaana ja luontevana musiikillisena koomikkona kykene pakenemaan vaistojaan edes kirjoittaessaan vakavaa oopperaa traagisista ja ylevistä aiheista. Vilhelm Tellin hupaisasti torkahteleva pastoraali ja hengästyttävä laukkafinaali pitävät otteessaan erityisesti upealla lyömä- ja rytmi-instrumenttityöllään, josta Montrealin sinfoniaorkesteri ansaitsee tämän levyn perusteella yleisemmänkin kiitoksen, kun taas Voltairen mesopotamialaiseen tragediaan pohjaava Semiramide kuulostaa pikemminkin korkealuokkaiselta italialaiselta kupletilta kuin iättömän traagisen draaman johdannolta. Nämä kaksi alkusoittoa ovat kokoelman dramaattisimmat, mutta ne sulautuvat lopulta varsin aurinkoisen yleisilmeensä ansiosta saumattomasti ympäristöönsä, eikä Dutoit yritä rakentaa niihin mitään keinotekoista vakavuutta, mikä olisikin tuhoon tuomittu yritys.

Omimmillaan Rossini silti on kirjoittaessaan johdantoja koomisiin ja jopa farssimaisiin teoksiin. Sellaisia ovat Il Signor Bruschino, La Cenerentola ja juonenkuljetukseltaan ilmeisesti jotakuinkin vanhoja Suomi-Filmin romanttisia komedioita muistuttava pähkähullu draama beyn haaremihuolista nimeltään L'italiana in Algeri. Viimeksi mainittu on mainitsemisen arvoinen melodisesti nerokkaan aineksensa ja hieman salaperäisestä kontrabassojen näppäilystä alkunsa saavan johdannon ansiosta.

Tämän albumin parissa minulla on aina hauskaa. 68 minuuttia kuluu erittäin mukavasti tyylikkäässä ja musiikillisesti konstailemattoman huumorintajuisessa seurassa. Ainoat moitteet siitä, että lehtisen tarjoama dokumentaatio on olematonta ja että mukaan olisi vielä mahtunut hyvin vielä yksi alkusoitto, esimerkiksi Matka Reimsiin tai Korintin piiritys.