tiistai 15. tammikuuta 2013

Rossini: Alkusoittoja

Uusi vuosi sopii aloittaa toiveikkaissa ja hauskoissa merkeissä ainakin musiikin puolella. Humoristista musiikkia on sävelletty melkoisesti, mutta suuri osa siitä tapaa olla ns. lastenmusiikkia. On silti sinfoniakirjallisuudessakin huumorinpilkahduksia, kuten Beethovenin sinfonioissa 6-8 ja Mahlerin astetta sardonisemmissa abstraktin musiikillisen komedian ja tragedian välillä seilaavissa monumenteissa.

Johdonmukaisimmin eloisan humoristista musiikkia, jossa tarttuva rytmi yhdistyy nokkelaan orkestraatioon ja vastustamattomiin melodioihin, on minusta säveltänyt pirteä ja pyöreä pesarolainen, Gioachino Rossini (1792 - 1868). Kaikkien aikojen menestyneimpiin opperasäveltäjiin kuuluva gourmet-ruuan ystävä on päässyt hieman haihtumaan oopperatalojen kalentereista, mutta hänen tunnetuin draamansa Sevillan parturi on pysynyt esitetyimpien listalla ja on suurin piirtein pomminvarma salintäyttäjä, mikäli produktio on mistään kotoisin. Konserttisalissa Rossini on pitänyt otteensa alkusoittojen lajityypistä. Hänen oopperoidensa alkusoitot ovat lyömättömiä ja teräviä ilotteluja, joita parempaa tapaa avata sinfoniakonsertti ei ole vielä keksitty. Juuri Rossinin riemukkaat alkusoitot todennäköisesti innoittivat säveltäjän ranskalaista aikalaista piirtämään oheisen karikatyyrin:
Tulta munille! Vasemmalla putto valmistautuu antamaan säveltäjälle nuottiperäruiskeen.
Rossinin alkusoitoista on saatavilla lukemattomia levytyksiä useissa kokoelmissa. Useimmat levytykset kokoavat yhteen parhaat ja tunnetuimmat. Sellainen kokoonpano on myös tämä montrealilaislevytys noin 20 vuoden takaa.

Rossini: Alkusoittoja. La scala di seta (Silkkitikapuut); Semiramide (Semiramis); La gazza ladra (Varasteleva harakka); Guillaume Tell (Vilhelm Tell); Il barbiere di Siviglia (Sevillan parturi); L'italiana in Algeri (Italiatar Alger'ssa); Il Signor Bruschino (Herra Bruschino); La Cenerentola (Tuhkimo).
Orchestre symphonique de Montréal, Charles Dutoit.
Decca, äänitetty Montrealissa 1992. 

Tämän edullisen kokoelman valttina on kepeästi pirskahteleva äänitys ja hienostuneesti virnuileva tulkinta. Yhdessä ne tekevät tästä varsin vaatimattoman näköisestä julkaisusta erään parhaista kuulemistani Rossinin alkusoittojen kokoelmasta. Vaikka onkin ehkä hieman pöhköä luokitella orkestereja soinnin perusteella tiettyyn maahan, on sveitsiläisen Charles Dutoit'n (s. 1936) johtaman kanadanranskalaisen orkesterin tulkinnoissa vastaansanomatonta hyvin kasvatettua keveyttä, mikä suo alkusoitoille mukavan operettimaisen tunnun, jopa dramaattisen Vilhelm Tellin kohdalla. 

Operettimaisuus on edellä adjektiivi, jolla haluan välittää tällä kertaa vain positiivisia konnotaatioita. Se ei tarkoita, etteikö soitossa olisi substanssia ja että kokoelma kuulostaisi paremman väen hengettömältä kulissi-ilonpidolta muodon vuoksi. Se tarkoittaa, että tunnelma on hyvin kutsuva ja riemukas ja että mukana on ehkä hieman vino suhtautuminen itse taiteenlajiin, mikä soveltuu näihin erikoisiin teoksiin, jotka ovat jonkinlainen makean cocktailin ja musiikillisen slapstickin elegantinrempseä yhdistelmä. Dutoit painottaa eleganssia ja teräviä siitymiä, mikä toimii tässä musiikissa erittäin hyvin, ainakin omasta mielestäni paremmin kuin esimerkiksi Sir Neville Marrinerin Lontoossa tekemä Rossinin alkusoittojen kokonaislevytys, joka on kyllä tarkka ja hyvin soitettu, mutta makuuni vähän turhan analyyttinen.

Kokoelma alkaa hengästyttävästi La scala di seta -alkusoitolla, joka ei tarkoita seksuaalisen yhdenvertaisuuden mittakaavaa, kuten vaillinaisella italian tuntemuksella voisi erehtyä luulemaan, vaan silkkitikkaita - joka on paljon mielettömämpi konsepti. Mutta mitä siitä, kun musiikki säkenöi ja kapellimestari orkestereineen suorastaan loistaa. La scala di setan alkusoitto levytetään yllättävänkin usein, ja tämä on kiistatta rakastettavin kuulemani esitys. Kun kuusiminuuttinen alkusoitto päättyy, on olo kevyen autuas kuin ihmisellä, joka on kumonnut sangen nopeasti lasillisen makeanpuoleista kuohuviiniä. Mitä suurimmassa määrin ns. hyvän mielen ja riemukkaan oivalluksen musiikkia.

Kuuluisan Sevillan parturin vieläkin kuuluisampi alkusoitto (jota Rossini oli käyttänyt jo erinäisiä kertoja ennen Parturia, johon se tosin parhaiten sopii) saa hienostuneelta orkesterilta yllättävänkin paljon rytmiä mukaansatempaaviin tanssiosiinsa, jotka ovat tuttuja aivan kaikille riippumatta siitä, tietävätkö Rossinista yhtikäs mitään. Pikkurummun suuriin orkesterihetkiin kuuluva La gazza ladra on niin koomisesti ylivirittynyt, että jo aivan alun mahtipontinen ja paatoksellinen marssiteema tuntuu olevan purskahtamaisillaan nauruun. Vastustamaton esitys.

Rossini ei armoitettuna, lahjakkaana ja luontevana musiikillisena koomikkona kykene pakenemaan vaistojaan edes kirjoittaessaan vakavaa oopperaa traagisista ja ylevistä aiheista. Vilhelm Tellin hupaisasti torkahteleva pastoraali ja hengästyttävä laukkafinaali pitävät otteessaan erityisesti upealla lyömä- ja rytmi-instrumenttityöllään, josta Montrealin sinfoniaorkesteri ansaitsee tämän levyn perusteella yleisemmänkin kiitoksen, kun taas Voltairen mesopotamialaiseen tragediaan pohjaava Semiramide kuulostaa pikemminkin korkealuokkaiselta italialaiselta kupletilta kuin iättömän traagisen draaman johdannolta. Nämä kaksi alkusoittoa ovat kokoelman dramaattisimmat, mutta ne sulautuvat lopulta varsin aurinkoisen yleisilmeensä ansiosta saumattomasti ympäristöönsä, eikä Dutoit yritä rakentaa niihin mitään keinotekoista vakavuutta, mikä olisikin tuhoon tuomittu yritys.

Omimmillaan Rossini silti on kirjoittaessaan johdantoja koomisiin ja jopa farssimaisiin teoksiin. Sellaisia ovat Il Signor Bruschino, La Cenerentola ja juonenkuljetukseltaan ilmeisesti jotakuinkin vanhoja Suomi-Filmin romanttisia komedioita muistuttava pähkähullu draama beyn haaremihuolista nimeltään L'italiana in Algeri. Viimeksi mainittu on mainitsemisen arvoinen melodisesti nerokkaan aineksensa ja hieman salaperäisestä kontrabassojen näppäilystä alkunsa saavan johdannon ansiosta.

Tämän albumin parissa minulla on aina hauskaa. 68 minuuttia kuluu erittäin mukavasti tyylikkäässä ja musiikillisesti konstailemattoman huumorintajuisessa seurassa. Ainoat moitteet siitä, että lehtisen tarjoama dokumentaatio on olematonta ja että mukaan olisi vielä mahtunut hyvin vielä yksi alkusoitto, esimerkiksi Matka Reimsiin tai Korintin piiritys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti