torstai 25. huhtikuuta 2013

Schumann: Sinfonia 1, Piano- ja sellokonsertot, pianomusiikkia

Beethovenin (17701827) juurrutettua lopullisesti romantiikan saksalaisen kulttuurialueen musiikkiin, ei uudella säveltäjäsukupolvella ollut enää paluuta klassismin ihanteisiin. Sen oli relevanttina pysyäkseen keksittävä omat ratkaisunsa postbeethoveniaanisessa romantiikassa. (Jos haluaa monimutkaistaa tilannetta mielikuvituksessaan, kuten minua huvittaa, voi aina pohtia, miten musiikin historia olisi edennyt, jos Mozart (17561791) olisi elänyt isänsä tapaan 68-vuotiaaksi eli vuoteen 1824! Niinkin voi aikaansa kuluttaa, tämmöisiä miettimällä. Ja sitten ihmetellä, miksei tunnu saavan mitään aikaiseksi.) 
Robert Schumann (1810–1856) edusti 40 vuotta Beethovenia nuorempana selvästi romantiikkaan syntynyttä säveltäjäsukupolvea. Hänen mielenlaatunsa sopii myös säveltäjistä ehkä parhaiten ja kuvaavimmin 1800-luvun alkupuoliskon saksalaiseen romantiikkaan. Hän oli haaveksija, joka kiehtoivat syvästi luonto, unet ja runous.
Kuten kuvasta näkyy.
Schumannissa oli kuitenkin myös toinen, kunnianhimoinen, intohimoisen uudistusmielinen ja kärsimätön puoli. Hän oli tuottelias musiikkikriitikko, joka sieti huonosti puolivillaisuutta ja keskinkertaisuutta, mutta joka puolusti raivokkaasti taiteellista innovaatiota ja riskinottoa. Säveltäjänä Schumann oli tinkimätön ja ihanteilleen uskollinen, ja hänen sävellyksensä tarjoavat aitoromanttiseen tapaan ikkunan säveltäjän omaan sielunelämään.

Schumannin orkesteriteosten rungon muodostaa hänen neljän sinfonian sarjansa. Ne ovat hyvin persoonallisia teoksia, ja niitä voi tarkastella myös yrityksenä sopeutua Beethovenin jälkeiseen musiikkimaailmaan. Siinä missä Schumannia vuoden vanhempi Mendelssohn pyrki sinfonisessa tuotannossaan yhdistämään klassistiset mallit ja ilmavuuden romantiikan tunnelmiin ja tummempiin sävyihin, lähti Schumann täysromantiikan tielle. Hänen sinfonoissaan on usein paksuhkot orkesteritekstuurit, ja jälkiä klassismin ihanteista on vähänlaisesti. Schumannin sinfoniat ovat alusta asti saaneet jakautuneen vastaanoton. Toisten mielestä ne edustavat hienointa saksalaista sinfonista täysromantiikkaa, toisista taas ne ovat läpinäkymättymättömästi orkestroituja kömpelöitä kokonaisuuksia, joissa on hyviä kohtia seassa. Oma näkemykseni on lähempänä ensimmäistä kuin jälkimmäistä kantaa, mutta tietyin varauksin. Pidän Schumannin sinfonioista, mutta en tule kuunnelleeksi niitä kovin usein. Yleisemminkin olen sitä mieltä, että Mendelssohnin ja Schumannin sinfoniat ovat hyviä ja muutama niistä mainioita, mutta että ensimmäisen suuren postbeethovenilaisen sinfonian kuullakseen on odotettava Brahmsin ensimmäistä (1876).

Schumannin konsertot on yleensä otettu iloisemmin vastaan kuin hänen sinfoniansa. Pianokonsertto ja sellokonsertto ovat jatkuvasti suosiossa, ehkä siksi, että Schumann tuntuu olevan luontevimmillaan kirjoittaessaan sooloinstrumentille. Se tuntuu tarjoavan säveltäjälle enemmän mahdollisuuksia hallittuun runollisuuteen, ja orkesteri tuntuu vähemmän raskaalta. 
Piano oli se instrumentti, jonka parissa Schumann oli parhaiten kotonaan. Hänhän oli pianovirtuoosi, joka tuhosi konsertointikykynsä härömielisellä tekniikkaviritelmällään: huomattuaan, että nimettömän liikekapasiteetti on sormista pianismin ja muunkin toiminnan kannalta mitättömin, yritti hän teknisillä apuvälineillä venyttää sitä ja kasvattaa sen fleksibiliteettiä. Tulos: sormen entisestäänkin pieni liikkuvuus vaurioitui pysyvästi, ja pianovirtuoosin uran saattoi sitä myöten unohtaa.
Hmm... ei kannattane lähettää Niksi-Pirkkaan.
Schumannin tuotanto soolopianolle on mittava ja merkittävä. Schumannin puoliso Clara (os. Wieck, 1819–1896) oli lahjakas pianisti, joka ensiesitti eräitä miehensä teoksia sen jälkeen, kun tämä itse oli menettänyt konserttipianistin edellytykset. Suosituimpia Schumannin pianoteoksista on sarja Kinderszenen, joka kuvastaa säveltäjän muistumia lapsuuden ajoilta. Kyseessä on minuutin, parin pituisia herkkiä kuulokuvia, joista tunnetuin on Träumerei (Unelmointia). Schumannin pianotuotannon vakavaa päätä sopii hyvin edustamaan C-duurifantasia, joka kolmessa osassaan liikkuu jossakin sonaatin ja sinfonisempien rakenteiden välimaastossa.

Tänään käsiteltävä kaksoislevy kokoaa yhteen Schumannin tunnetuimpien teosten taltiointeja neljältä vuosikymmeneltä.


Robert Schumann:

Sinfonia nro 1, "Kevätsinfonia".
Wiener Philharmoniker, Leonard Bernstein, 1985.

Pianokonsertto.
Maurizio Pollini, piano; Berliner Philharmoniker, Claudio Abbado, 1990.

Sellokonsertto.
Mstislav Rostropovitš, sello; Leningradin filharmoninen orkesteri, Gennadi Roždestvenski, 1961.

Fantasia C-duuri op. 17; Arabeski op. 18.
Maurizio Pollini, piano, 1973 (op.17), 1984.

Kinderszenen (Kohtauksia lapsuudesta).
Wilhelm Kempff, piano, 1973.

Deutsche Grammophon (2CD).

Onpahan tasokas kokoonpano. Deutsche Grammophon on tehnyt melkoisen mainioita valintoja tätä säveltäjäkohtaisen Panorama-sarjansa tuplalevyä kootessaan. 
Amerikkalaisen kapellimestarilegenda Leonard Bernsteinin (1918–1990) myöhäisuralta oleva Wienin-levytys Kevätsinfoniasta on verrattoman energinen ja riemullisen elämäntäyteinen. Schumann sävelsi ja orkestroi teoksen noin yhden kuukauden sisään tammi-helmikuussa 1841 polttavan kevään kaipuun innoittamana. Se on aseistariisuva kuvaus kevään voitosta ja kukoistuksesta. Musiikki on erittäin ilmaisuvoimaista ja sopii hyvin kuvastamaan keväisiä maisemia ja ilmiöitä.
Kyseessä on hauska ja kekseliäs ohjelmallinen sinfonia, mutta Bernstein ottaa sen valloittavan vakavasti. Wienin filharmonikot esittää teoksen herkeämättömällä jännitteellä, jossa jokainen nuotti on elintärkeä; mutta myös joustavassa viipyilyssä ja tunnelmasta nauttimisessa orkesteri on loistelias. 
Sinfonian ensiosa on Bernsteinin käsissä pidäkkeetön kuvaus kevään triumfista. Sulamisvesien solinan voi kuulla hyvin elävästi, ja kukkien puhkeilu on niinikään elävästi aistittavissa. Energisyys, tarttuva voitonriemu ja aurinkoinen juhlallisuus ovat mainiosti tasapainossa, ja kapellimestarille kevään voitto talvesta on selvästi kaikkein suurin voitto ikinä mistään eikä kuulijalle tuota vaikeuksia vakuuttua vaikutelmasta. Sinfonian seuraavissa ja lyhyemmissä osissa rentoudutaan luonnon helmassa pastoraalitunnelmissa, ja Bernsteinin riemukas inspiraatio kukkii ensiosasta tuttuun malliin. Viimeisessä osassa kevään pirteä riemu vaihtuu kesän tasaisempiin iloihin, ja lopulta takana on unohtumaton tulkinta sinfoniasta, joka usein jää kategoriaan "erittäin mukava", mutta joka innostuneen tekisi mieli sanoa vakaumuksellisen kapellimestarin ja häneen täysillä vastaavan huippuorkesterin hallussa kohoaa suuruuden porteille. Kyseessä on upein ja spektaakkelimaisin kuulemani esitys Schumannin rakastettavasta esikoissinfoniasta. Keväälle ei juuri parempaa soundtrackiä löydy, tuskin edes Vivaldilta.


Venäläistä Mstislav Rostropovitšia (19272007) pidetään yleisesti aikamme suurimpana sellistinä. Hänellä oli ainutlaatuisia ystävyyssuhteita 1900-luvun merkittävimpiin säveltäjiin, ja hän oli myös ahkera uuden sukupolven kouluttaja. Tälle albumille valittu esitys Schumannin sellokonsertosta on Leningradista noin 15 vuotta ennen kuin toisinajattelusta hankaluuksiin joutunut Rostropovitš poistui Neuvostoliitosta, jonne hän palasi vasta vuonna 1990, kun neuvostojärjestelmä veteli viimeisiään.
Rostropovitš esiintyi Valkoisessa talossa presidentti Carterille vuonna 1978, jolloin Neuvostoliitto perui hänen kansalaisuutensa.
Schumannin sellokonsertto on taiturillinen ja säveltäjälle tyypillisesti syvän runollinen teos, joka, hämmästyttävää kyllä, löysi yleisönsä vasta 1900-luvulla, ja yleisesti leikkelemättömänä ja lyhentämättömänä versiona vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Rostropovitš tietysti kunnioittaa säveltäjän omaa visiota, ja lopputuloksena on suurenmoista sellismiä. Varsinkin konserton ensiosa tuntuu kasvavan kestoaan (12 min) laajempiin mittoihin, kun Rostropovitš löytää siitä nautinnollisia hetkiä, jotka rytmittää erittäin ilmavasti. Lyhyen hitaan osan jälkeen seuraa eloisa finaali, jossa energinen sellisti loistaa huippukunnossa. Kapellimestari Gennadi Roždestvenski (s. 1931) tekee orkesterista luontevan ja vivahteikkaan taustan sellistin laulavalle romantiikalle.

Pianokonsertossa voi halutessaan kuulla Schumannilla toisinaan pintaan nousevaa mystistä huminaa, jota Berliinin filharmoninen orkesteri tarjoilee mainion haikeasti Claudio Abbadon (s. 1933) johdolla. Italialainen Maurizio Pollini (s. 1942) loistaa herkkänä pianistina, jonka tulkinnassa luontevuus ja tekninen mestarillisuus ovat vaikuttavassa tasapainossa. Pollini tavoittaa hienosti Schumannin konserton viehättävimmän vahvuuden, jatkuvasti läsnä olevan hennon vaihtelun ja improvisaatioon vivahtavan tunnelman. Tämä upea esitys lyö selvästi laudalta aiemmin käsittelyssä olleen Barenboim-tulkinnan.  

Pollini jatkaa samalla luonnollisen schumannilaisella linjalla myös soolopianoteoksissa. Kunnianhimoinen C-duurifantasia onnistuu olemaan sekä sinfoninen että välitön ja intiimi. Pollinin soitto on teknisesti häikäisevää, mutta siinä soi myös syvä ja taitavasti annosteltu tunne. Mittavan Fantasian vastineeksi mukana on myös lyhyt Arabeski, hauska ja kepeä ilottelu. Pollinin pianismissa ei ole moitteen sijaa; aivan kuin hän olisi syntynyt soittamaan Schumannia.

Kinderszenen-sarjan esittää saksalaiseen pianorepertuaariin erikoistunut Wilhelm Kempff (1895–1991), jota Sibelius ylisti: "Soitatte kuin ihminen, ette kuin pianisti", lausui Sibelius, kun Kempff esitti hänelle Beethovenin Hammerklavier-sonaatin hitaan osan. Kinderszenen on kuitenkin Kempffin käsissä tällä kertaa hieman vähemmän inhimillinen kuin mitä olisi varaa toivoa. Hänen tekniikkansa on toki loistava ja sointi äärimmäisen kaunis, mutta lyhyet kappaleet soljuvat ohi hieman liiankin vaivattomasti. Ideaaliin esitykseen toivoisin vielä hieman lisää intoa ja ennen kaikkea haaveellisuutta sekä lapselle ominaista uutuudenviehätystä, jonka tämä rakastettava sarja voi parhaimmillaan tavoittaa. Jos nämä elementit riisutaan liiaksi, on vaarana vajoaminen sentimentaalisen elokuvataustamusiikin maailmaan, ja niillä rajoilla nyt käydään varsinkin kuuluisassa Träumerei-osassa. Tästä huolimatta kyseessä on kiistatta kovatasoinen musisointi.

DG:n tupla-albumi tarjoaa hyvän perustan Schumanniin tutustumiselle ja on myös hieno lisä kokoelmaan, jossa näitä esityksiä ei vielä ole. Kaksoislevyn huippuluokan musisoinnista paistaa syvä persoonallisuus ja yksilöllisyys, mikä on Schumannin kohdalla erittäin tärkeätä. Hänen musiikkinsa voi helposti kuulostaa rutinoituneelta ja innottomalta, jos tulkitsija ei ole täysillä mukana tai usko musiikin ansioihin.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Elgar: Marsseja ym.

Englannin kansallispäivä, Pyhän Yrjön päivä, on 23.4. Sen kunniaksi albumi isänmaallishenkistä musiikkia suurimmaksi arvostetulta englantilaiselta säveltäjältä. Sir Edward Elgarin (1857–1934)huomattavimmat teokset ovat epäilemättä Enigma-muunnelmat ja kaksi sinfoniaa sekä kaksi konserttoa, mutta omana elinaikanaan hän oli vahvimmin kotimaansa populaarissa tietoisuudessa mainioiden marssiensa ansiosta.
Edward Elgar
Alempaan keskiluokkaan perhetaustaltaan (isä oli worcesteriläinen kauppias ja pianonvirittäjä) kuulunut Elgar ei koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi brittiläisessä establishmentissa, johon hän lahjojensa ansiosta nousi. Luokkaerojen lisäksi Elgar oli myös roomalaiskatolinen, mikä on traditionaalisesti ollut Englannissa enemmän tai vähemmän hankala osa. Paikallisesti mainetta saavuttanut Elgar nousi nopeasti yleiseen tietoisuuteen ja verraten suureen kansansuosioon, kun hovi tilasi häneltä marssin kuningatar Viktorian 60-vuotishallitsijajuhliin 1897.
Viktorian virallinen 60-vuotishallitsijajuhlamuotokuva. Otettu varmuuden vuoksi neljä vuotta etukäteen, 1893.
Tuo Keisarillinen marssi (Imperial March; Viktoria oli Intian keisarinna) toi poiki Elgarille tilaustöitä myös vähemmän arvovaltaisilta tahoilta (eikä se ole mahtunut mukaan tänään käsiteltävälle levylle). Tämä menestys tarjosi Elgarille mahdollisuuksia säveltää laajempia, vakavampia ja kunnianhimoisempia teoksia, mutta se myös osoitti hänen hallitsevan ajan henkeen sopivan seremoniamusiikin. Pitemmittä puheitta itse albumiin:



Edward Elgar
Pomp & Circumstance -marssit 1-5;
Kruunajaismarssi op. 65;
Hautajaismarssi (Grania & Diarmid);
Triumfimarssi (Caractacus);
Mogulikeisarien marssi sarjasta Intian kruunu (The Crown of India);
Imperiumin marssi (Empire March);
Polonia-alkusoitto op. 67

Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, James Judd.

Naxos, äänitetty Wellingtonissa 2003.

Ohjelman selkärangan muodostaa Pomp and Circumstance -marssien kvintetti vuosilta 19011930. Nimi on Shakespearen Othellosta, jossa päähenkilö lausuu seuraavasti:
"Farewell the neighing steed and the shrill trump,
The spirit-stirring drum, th'ear-piercing fife,
The royal banner, and all quality,
Pride, pomp, and circumstance of glorious war!"
Suomeksi sama kuuluu näin, ainakin Paavo Cajanderin mukaan:
"Hyvästi, orhin hirnu, torven toitto,
Mielt' yllyttävät rummut, räikät pillit,
Kuninkaallinen lippu, kaikki, kaikki
Maineikkaan sodan prameus ja loisto!"
Ehkäpä suomeksi pitäisi siis käyttää nimeä Prameus ja loisto -marssit. Pitäydyn kuitenkin englanninkielisessä alkuperäisessä toistaiseksi. 

Marssisarjan kuuluisin jäsen on Marssi nro 1, jonka mahtavasta, maailman lainatuimpiin kuuluvasta melodiasta Elgar itse lausui tarkoituksellisen epähienosti, että se lyö porukan ällikällä (a tune that will knock 'em flat), ja hän oli oikeassa. Tämä marssi on ollut ensiesityksestään lähtien valtaisan suosittu. Se on nykyisin seremoniamusiikin asemassa valmistujaisjuhlissa Yhdysvalloissa, ja keskusmelodia toimittaa toisinaan Englannin kansallislaulun tehtävää. Siihen tehtiin sanatkin otsikolla Land of Hope and Glory. Muut marssit eivät aivan yllä tälle tasolle, mutta nro 4 on hyvin lähellä. Siinä on myös äärimmäisen kaunis, ponteva ja helposti muistettava keskusmelodia, joka ei kumma kyllä ole saanut sanoja. Muut kolme marssia ovat varmaa työtä, ja kaikissa esiintyy Elgarille tyypillisiä, laajakaarteisia ja yleviä melodioita.

Levyn muut tarjoomukset ovat hieman harvemmin kuultuja. Kymmenminuuttinen kruunajaismarssi valmistui Yrjö V:n kruunajaisiin 1911. Se alkaa yllättävän vakavasti, jopa pahaenteisesti, mutta kehittyy valoisampaan suuntaan. Marssi korostaa mahtavuutta ja mahtailua rempseyden kustannuksella, kuten ehkä Westminster Abbeyyn sopiikin, mutta siinä on jatkuvasti läsnä miellyttävästi etenevä melodisuus.

Yrjö V:n hallituskauden tapahtumiin liittyy myös Mogulikeisarien marssi, joka sai ensiesityksensä vuonna 1912 tilaisuudessa, jossa juhlistettiin monarkin edellisen vuoden Intian-vierailua, jolla hänet oli kruunattu Intian keisariksi Delhin kruunajaispuistossa. Hirmuisesti eksotiikkaa tämä marssi ei nimestään huolimatta tihku lukuun ottamatta lyömä- ja rytmisointinten prominenssia ja hieman tavallista kulmikaampia sävelkulkuja.

Vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin ajatusta imperiumista yritettiin pitää Britanniassa pystyssä, vaikka sen hajoaminen alkoi olla jo näkyvissä. Vuonna 1924 Lontoossa järjestettiin suuri brittiläisen imperiumin näyttely, johon Elgar sävelsi Imperiumin marssin. Se on neliminuuttinen, juhlava ja hauska orkestraalinen ilottelu, joka sopisi varsin hyvin Pomp & Circumstance -sarjaankin.

Paljon harvemmin kuulee marssia sekulaarista Caractacus-kantaatista. Elgar sävelsi sen Harry Acworthin sanoihin 1898. Kantaatti käsittelee muinaisbrittiläistä heimopäällikkö Caractacusta, jonka keisari Claudiuksen joukot vangitsivat, kun roomalaiset valloittivat Britannian vuonna 54. Caractacus vietiin sotavankina Roomaan, missä Claudius vapautti hänet. Kantaatissa myös ennakoidaan Rooman tuhoa ja viktoriaanisen Britannian asemaa "uutena Roomana". Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan oteta huomioon, että brittiläiselle imperiumille voisi siten käydä samoin kuin roomalaisten viritelmälle. Joka tapauksessa Caractacuksen Triumfimarssi on voitonriemuinen ja hauskasti pamppaileva, äärimmäisen mahtipontinen ja hyvin eloisa seitsenminuuttinen kappale.

Elgar kokeili silloin tällöin myös näyttämömusiikkia. Vuonna 1901 hän sävelsi musiikin William Butler Yeatsin ja George Mooren näytelmään Grania ja Diarmid. Iiriläisen draaman Hautajaismarssi on albumin parhaita esityksiä, mestarillinen ja empatiaa herättävä. Se on myös varsinkin alkuhetkinään kiintoisan epäelgariaaninen, ja viipyilevä puhallinmelodia tuo mieleen Sibeliuksen tyylin.

Ohjelman päättää todellinen harvinaisuus, Polonia-alkusoitto. Elgar sävelsi sen vuonna 1915 säätiölle, joka pyrki auttamaan ensimmäisen maailmansodan jalkoihin jääneitä puolalaisia. Elgar ei pitänyt tapanaan lainata näkyvästi tunnettuja sävelmiä, mutta tässä alkusoitossa jota säveltäjä itse kuvasi sinfoniseksi preludiksi ja jonka hän omisti puolalaiselle kollegalleen Ignacy Jan Paderewskille hän käyttää useaa puolalaista sävelmää. Elgar lainaa kappaleen aikana Paderewskia ja Chopinin Nokturneja, ja myös kansansävelmiä on päässyt mukaan, niitä huomionarvoisimpana teoksen lopussa arastelun kautta voitolle pääsevä masurkka, joka nykyisin tunnetaan Puolan kansallislauluna. On kiintoisaa, että mukaan mahtui teoksen alkupuolella myös tsaarinvallan vastustukseen yhdistetty protestilaulu vuoden 1863 epäonnistuneen kansannousun ajoilta, sillä vuonna 1915 Britannia ja Venäjä olivat liittolaisia sodassa Saksaa, Itävaltaa ja ottomaaneja vastaan. 

Judd ja hänen uusiseelantilainen orkesterinsa esittävät marssiohjelman terävästi ja innostuneesti lukuun ottamatta sen tunnetuinta osuutta. Pomp & Circumstance -marssit korostavat Juddin johdolla melodian sujuvuutta ja linjakkuutta, mutta samalla kappaleista jää puuttumaan tietty briljanssi ja säteilevä itsevarmuus. Jäljelle jää turhan paljon rytmillistä junnausta. Kelpo esitykset kaipaisivat vielä hieman ylimääräistä innostusta ja iskevyyttä. Sen sijaan harvinaisemmassa repertuaarissa orkesteri soittaa esimerkillisellä omistautumisella ja hienovireisyydellä. Näyttämömusiikin hautajaismarssi on oma suosikkini tästä joukosta, ja se saa osakseen erittäin herkän ja tarkasti hiotun tulkinnan. Myös juhlallinen Kruunajaismarssi on erittäin onnistunut, ja Polonia ei ehkä ole laadullisesti säveltäjän huippuhetkiä, mutta sen ennenkuulumattomuusarvo on melkoinen.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Beethoven: Viulusonaatit 5 & 9

Olen tähän mennessä käsitellyt aivan liian vähän kamarimusiikkia. Aukkoa paikataan nyt keväisissä tunnelmissa Ludwig van Beethovenin (1770–1827) sonaateilla viululle ja pianolle.


Beethoven: Viulusonaatit nro 5 ("Kevätsonaatti") ja 9 ("Kreutzer-sonaatti").

Takako Nishizaki, viulu; Jenő Jandó, piano.

Naxos, äänitetty Budapestin Italialaisessa instituutissa 1989.


Beethoven sävelsi yhteensä kymmenen viulusonaattia, joista tunnetuimmat (ja ainoat tunnistettavuutta niin arvokkaasti kasvattavilla lisänimillä siunatut) kaksi ovat tällä levyllä.

Neliosainen Kevätsonaatti on vuodelta 1801, eikä sen lempinimen alkuperästä ole muuta varmaa tietoa kuin että Beethoven ei sitä ainakaan itse keksinyt tai käyttänyt. Joku kuulija on ilmeisesti assosioinut sonaatin aurinkoisen ja terhakan avausosan kevään herättelemiin iloisiin tunnelmiin. Mikäpä siinä, on sitä huonompiakin kevään kuulokuvia keksittävissä. Muutamissa kohdissa voi halutessaan kuulla lintujen liverrystäkin, eikä tarvitse paljoa pinnistää.

Kevätsonaatin toinen osa on kaunis ja tiivis adagio, jossa on romanssin tunnelmaa. Beethovenin hitaaksi osaksi se on varsin lyhyt, mutta ainakaan siinä ei ole mitään ylimääräistä, ja melodian hallinta on vaivatonta. Kolmas osa on äärimmäisen lyhyt ja ailahtelevainen scherzo, joka hypähtelee erittäin hyväntuulisesti ja tervehenkisen lapsekkaasti. Sonaatin päättää rondo, jossa ensiosassa esitelty ja edellä keväiseksi määritelty teema pulpahtelee pintaan yhä uudelleen hieman muunneltuna. Kokonaisuus on läpeensä viihdyttävä ja tarttuvan hyväntuulinen, eikä sen parissa tule aika pitkäksi. 

Beethovenin tunnetuimpiin kamariteoksiin kuuluvalla Kreutzer-sonaatilla (joka tunnetaan myös Tolstoin samannimisestä, sairaasta ja vastenmielisestä pienoisromaanista) on takanaan kiintoisa historia. Sen viuluosan ensiesittäjä George Bridgetower (1778–1860) oli afropuolalainen viulisti.

Khrm, siis mitä?

George Augustus Polgreen Bridgetower syntyi Galitsiassa nykyisessä Etelä-Puolassa vuonna 1778. Hänen isänsä oli kotoisin jostain brittiläisen Karibian alueelta, mahdollisesti Barbadokselta. Bridgetowerin isä väitti olevansa jonkin Afrikan osan perinnöllinen ruhtinas, mutta päätyi palvelijaksi unkarilaisen ruhtinaskollegansa Nikolaus Esterházyn hoviin. Bridgetowerin äiti taas oli schwabenilainen palvelijatar. Poika osoitti suurta musiikillista lahjakkuutta, ja hänestä tuli kuuluisa viulisti, jonka esityksiä mainostettiin Englannissa (minne hän kotiutui ja pääsi Walesin prinssin suosioon) toisinaan mulattivirtuoosin näytöksinä.
Miten valtaisan eksoottista ja jännittävää! Äiti, saako sitä ruokkia?
Vuonna 1803 Bridgetower (Beethovenin kirjoituksissa "Brischdauer") esiintyi Wienissä yhteisessä konsertissa Beethovenin kanssa. Säveltäjä vaikuttui viulistin taidoista, ja miehet ystävystyivät. Beethoven sävelsi ja omisti ("per un mulattico lunatico" eli "hullulle mulatille"; Beethovenin hienostunutta huumoria parhaimmillaan) tuoreen yhdeksännen viulusonaattinsa uudelle ystävälleen, ja kaksikko esitti sen Wienissä ensi kertaa 24.5.1803. Yhteisille harjoituksille ei ollut aikaa, ja Bridgetowerin piti suoriutua konserttomaisuutta hipovasta viuluosuudesta lukemalla edessään olevia nuotteja ensimmäistä kertaa reaaliaikaisesti soittaessaan. Andante-osuuden nuotteja ei ollut ehditty edes laatia viulistille erikseen, vaan tämän oli luettava ne pianoa takoneen Beethovenin olan yli tämän nuottitelineestä. Esitys sujui silti tiettävästi mainiosti.

Miksi siis teos tunnetaan Kreutzer-sonaattina? Beethovenin alkuperäinen omistus hulluine mulatteineen ei säilynyt, koska hän ajautui sittemmin katkeraan riitaan Bridgetowerin kanssa. Viulisti tuli sanoneeksi jotain ikävää jostakin wieniläisestä naisihmisestä, jota Beethoven sattui syystä tai toisesta pitämään suuressa arvossa. Beethoven toimi tilanteessa luontaisen itsehillintänsä ja luontevan sosiaalisen lahjakkuutensa edellyttämällä tavalla eli ryntäsi vimmoissaan tiehensä, kieltäytyi enää koskaan tapaamasta Bridgetoweria ja perui sonaattinsa omistuksen. Uudeksi omistuksen haltijaksi valikoitui ranskalainen viulisti ja oopperasäveltäjä Rodolphe Kreutzer (1766–1831). Kreutzer ei koskaan esittänyt itselleen omistettua sonaattia, jonka tuomitsi "käsittämättömäksi" ja "esityskelvottomaksi".
 
Ja silti ko. sonaatti on ainoa syy, miksi kukaan enää muistaa koko äijää.

Kreutzerin arviota ei voi kuin ihmetellä. Sonaattia luulisi jopa herkkupalaksi taitavalle viulistille, sillä se tähtää tietoisesti "sievän" kamarimusiikin yläpuolelle tyrkyttäen mahdollisuuksia omaleimaiseen ilmaisuun. Toisaalta ehkä juuri siksi teknisesti suurenmoinen, mutta hyväksi havaitussa sovinnaisessa ilmaisussa pitäytyvä Kreutzer piti teosta hämmentävänä. Konserttomainen ja sonaatiksi pitkänlainen (kesto n. 30-40 min) sävellys odottaa viulistilta ja pianistilta paljon. 

Kreutzer-sonaatin korkeat panokset käyvät hyvin ilmi jo kompleksisessa ensiosassa, joka alkaa viulun mietteliäällä soololla ja kääntyy hyvin dramaattiseksi, kun piano liittyy mukaan. Musiikki on välistä suorastaan hyökkäävää, ja jännitteet kasvavat korkeiksi. Vaikka viulu on selvästi pääosassa, on myös piano-osuus erittäin vaativa ja dramaattisesti huomattavan merkityksellinen. Levottomaksi äitynyt ensiosa päättyy huokaavan surumielisesti, jopa uupuneesti.

Toinen osa alkaa erittäin yllättävästi rauhallisissa ja arvokkaissa merkeissä ja etenee muunnelmasarjan muodossa hallitusti ja rentoutuneesti, mutta silti eloisasti. Edellisen osan myrskyisän aggression jäljiltä tämän adagion rivakammatkin juoksutukset tuntuvat tyveneltä. Viimeisen osan alussa tunnelma vaihtuu taas kertaiskusta, kun piano pudottaa ensin tymäkän pommin, jota seuraa riemukas italialaisvaikutteinen tanssi. Kreutzer-sonaatti on voimakkaiden kontrastien vuorottelua, ja juuri siksi se on niin mukaansatempaava ja emotionaalisesti tyydyttävä (mitä ei oman kokemukseni mukaan voi ikävä kyllä sanoa isosta osasta kamarimusiikkia).

Japanilainen Takako Nishizaki (s. 1944) ja unkarilainen Jenő Jandó (s. 1952) tekevät näiden sonaattien parissa mainiota työtä. Nishizakin soitto on vilpitöntä ja vailla virtuositeettia vain sen itsensä ja muun elvistelyn vuoksi; hänen soittonsa on omiaan juuri näihin teoksiin, joissa hänen intensiteettinsä voima on lähes hypnoottinen, varsinkin Kreutzer-sonaatissa, joka muuten esitetään sangen ripeästi. Jandón muhkea ja saumaton pianismi on niinikään ilmaisullisesti täsmällistä ja runsasta. Kaksikon näennäisen riitaisa yhteispeli Kreutzerin sähköisessä avausosassa on häikäisevää ja naulitsee minut paikoilleni, mitä kohdallani tapahtuu aivan liian harvoin kamarimusiikin kohdalla. Äänitys on hyvin todentuntuinen, ja sävykkäät yksityiskohdat erottuvat miellyttävän kirkkaina. Tämä levy on palvellut osana kokoelmaani uskollisesti vuosikausia, eikä tyytyväisyyteni ole tuona aikana karissut.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Debussy: La Mer; Ravel: Boléro; Musorgski: Näyttelykuvia

Ranskassa urkeni 1800-luvun lopulla varhaismodernistinen musiikkisuuntaus, joka alkoi painottaa säveltämisessä klassillisen muoto-opin sijaan tunnelmaa, sointiväriä, unenomaisuutta ja liukuvuutta. Suuntaus alkoi myös erkaantua tonaalisuudesta, mikä musiikin teoriaan perehtymättömälle kuulijalle tarkoittaa lähinnä sitä, että musiikki kuulostaa hieman erilaiselta ja häilyvältä traditionaaliseen klassiseen musiikkiin verrattuna. Tätä suuntausta kutsutaan yleensä impressionismiksi, siis samalla termillä, jolla viitataan myös Ranskassa samoihin aikoihin vaikuttaneeseen maalaustaiteen suuntaukseen.
Eräs Claude Monet'n monista, monista lummelampimaalauksista, joita pidetään impressionismin perikuvina.
Kaikkein tunnetuin impressionistisäveltäjistä kuitenkin inhosi syvästi impressionismi-luokitusta, mahdollisesti siksi, että hän itse oli niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin vahvasti kallellaan symbolismiin. Hänen terminologisista preferensseistään huolimatta impressionismi on yhä kätevin ja yleistajuisin termi hänen perustamalleen suuntaukselle.
Tuo kyseinen säveltäjä on Claude(-Achille) Debussy (1862–1918).
Debussy eli ranskalaiselle taiteilijalle sopivaa elämää usein vaihtuvine ja riitaisine rakastajattarineen, mutta toisaalta hän oli myös hellä ja huolehtiva isä, joka piti tytärtään silmäteränään. Hän rakasti Stéphane Mallarmén symbolistista runoutta ja Edgar Allan Poen makaabereja kertomuksia sekä Gustave Moreaun maalauksia ja japanilaista taidetta. Erityisesti japanilaisgraafikko Hokusain (n. 1760–1849) hiljattain Eurooppaan levinneet työt tekivät säveltäjään syvän vaikutuksen, varsinkin eräs tietty painoteos:
Suuri aalto Kanagawan rannikolla, n. 1830
Säveltäessään Debussy oli hektisen määrätietoinen ja päätyi poikkeavien esteettisten näkemystensä vuoksi ankaraan vastarintaan Ranskan musiikkielämän konservatiivien kanssa. Konservatiivit, joiden johtohahmoksi nousi aikoinaan uudistusmielinen Camille Saint-Saëns (1835–1921) hyökkäsivät ankarasti Debussyä vastaan syyttäen häntä suurin piirtein kaikista keksimistään perversioista, mielisairauksista ja onnettomuuksista. Teostensa ja tyylinsä puolustamisessa Debussy oli lannistumaton (kiukkuisten ääliökonservatiivien suosimaa keskustelunrämetyskanavaa eli internetiä ei vielä ollut keksitty), mutta yksinäisyydessä taipuvainen myös melankoliaan; hän kirjoitti kollegalleen Ernest Chaussonille: "Sieluni väri on raudanharmaa, ja murheelliset lepakot kaartelevat unelmieni kirkontornin ympärillä." Just.

Debussyn tunnetuimpia, mestarillisimpia ja vaikutusvaltaisimpia teoksia on kolmen "sinfonisen luonnoksen" eli käytännössä sävelrunon (ns. impressionistit eivät harrastaneet varsinaisia sinfonioita) sarja La Mer eli Meri, joka valmistui 1905 ja jota innoitti vahvasti Hokusain yllä nähty grafiikantyö. Se välittää meren rajattoman, hypnoottisen muutoksen, tuulenvireet, kasautuvat aallot ja keinahdukset äärimmäisen suggestiivisella, jopa huumavalla tavalla. Debussyn oman Faunin iltapäivän (1894), Richard Wagnerin Tristanin ja Isolden (1865) sekä Igor Stravinskyn Kevätuhrin (1913) ohella se on musiikillisen modernismin keskeisiä perusteoksia, ja tällä kertaa käsiteltävällä albumilla on siitä loistava tulkinta.

Konservatiivien vastustuksesta huolimatta Debussy oli kohtalaisen menestyksekäs ja sai myös virallista tunnustusta Ranskan kunnialegioonan ritarinarvon muodossa (1903). Hän keräsi ympärilleen pienen joukon työstään innoittuneita taiteilijoita, jotka jatkoivat hänen työtään niin Ranskassa kuin muuallakin, erityisesti Espanjassa. Säveltäjän terveys kuitenkin heikkeni. Hänellä diagnosoitiin suolistosyöpä vuonna 1909, ja pitkien sekä erittäin tuskallisten ja muutamissa tapauksissa uraauurtavien hoitojen jälkeenkin sairaus kuihdutti häntä niin, että luomisyö kävi lähes mahdottomaksi. Lisäksi vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota siirsi ymmärrettävästi päähuomion sotaponnistuksiin, ja ennennäkemättömän sodan keskellä Claire de lunen kaltaiset, herkkyydellään juovuttavat sävellykset tuntuivat jotenkin vääriltä.

Debussy kuoli 55-vuotiaana kotonaan Pariisissa 25.3.1918 juuri, kun kaupungin puolustus suurhyökkäykseen lähteneitä saksalaisia vastaan oli romahtamaisillaan. Lopulta Pariisi pelastui, mutta modernismin synnyn kannalta huomattavimpiin kuuluva taiteilija menetettiin ennen kuin 1900-luku oli ehtinyt kunnolla edes alkaa. Hänet haudattiin Pienelle Passyn haustausmaalle Pariisin keskustaan Eiffel-tornin vastarannalle.

Maurice Ravel (1875–1937) oli Debussyn ranskalaisista ihailijoista merkittävin ja lahjakkain. Baskilais-sveitsiläiseen perheeseen syntynyt Ravel on Nikolai Rimski-Korsakovin (jota hän myös suuresti ihaili) ohella historian loistokkaimpia orkestroijia, jonka sointivärin ja orkesteritekstuurien hallinta on poikkeuksetta mestarillista.
Ravelin tuotanto on varsin suppea. Hänen voimakas, perfektionistinen itsekritiikkinsä teki sävellystyöstä hyvin hidasta. Lisäksi sotapalvelus kuormurinkuljettajana länsirintamalla keskeytti luomistyön ja johti lopulta pahaan hermoromahdukseen, josta Ravel onneksi toipui. Hänelle alkoi kuitenkin 1930-luvun alussa tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen ilmetä neurologisia oireita, jotka vaikeuttivat sävellystyötä entisestään. Aiheuttajaksi epäiltiin aivokasvainta, jota yritettiin leikata vuonna 1937. Kasvainta ei löytynyt, ja Ravel kuoli 28.12.1937 oltuaan koomassa noin viikon leikkauksen jälkeen. Hänen perikuntansa (joka koostuu muista kuin jälkeläisistä; Ravel ei ollut naimisissa, ja hänen on otaksuttu olleen homoseksuaali) on tienannut hänen kuolemaansa seuranneen 70 vuoden aikana (tekijänoikeudet raukesivat 2008) enemmän kuin kenenkään muun ranskalaisen säveltäjän perikunta musiikkigenrestä riippumatta. Jo elinaikanaan Ravel tienasi erittäin mukavasti sävellyksillään. Hänet muistetaan myös kaikkein tunnetuimmasta Musorgskin Näyttelykuvia-sarjan orkestraatiosta (myös tällä albumilla; lisää tuonnempana).

Ravelin teoksissa on samantyyppistä häilyvyyttä ja suggestiivista kuvausta kuin Debussyllä, mutta niihin yhdistyy poikkeuksellisen briljantti orkesterin voimavarojen maalauksellinen käyttö. Ravelin baletti Dafnis ja Khloe (1912), jota säveltäjä itse kuvasi "koreografiseksi sinfoniaksi" on parhaita esimerkkejä hänelle ominaisista rehevistä harmonioista ja suitsukkeen lailla huumaavasta tunnelmanrakentamisesta.

Tällä kertaa käsittelyssä olevan albumin päättävä runsaan vartin mittainen Boléro vuodelta 1928 on epäilemättä Ravelin tunnetuin teos. Se on myös hänen viimeisiä kokonaisia sävellyksiään. Säveltäjä kutsui sitä mestariteokseksi vailla musiikkia. Se oli alun perin tarkoitettu baletiksi, jonka tilasi maineikas venäläinen koreografi Ida Rubinstein, mutta siitä on sittemmin tullut eräs konserttisalien suosituimmista tehopakkauksista.
Ida Rubinstein. Yksityiskohta Valentin Serovin maalauksesta (1910)
Boléro on sävellys, jota ihmiset yleensä rakastavat tai sitten inhoavat tulisella, hiuksiarepivällä turhautumisella. Ravelia kiehoivat erilaiset tanssirytmit, varsinkin vanhahtavat ja espanjalaiset, ja Boléro tarjoaa esimerkin ainakin jälkimmäisestä kategoriasta. Vartin mittainen teos on käytännössä yksi ja sama melodia, joka toistuu samassa rytmissä yhä uudelleen ja uudelleen näennäisen loputtomasti vain erilaisina orkestraalisina kokoonpanoina ja kasvaen jatkuvasti volyymin ja voiman suhteen. Kyseessä on myös pikkurummun suurin orkestraalinen tähtihetki, sillä ko. rytmi-instrumentti on äänessä koko ajan ja muodostaa teoksen jäntevän selkärangan. 

Boléro on Ravelin orkestroijankykyjen mykistävä voimannäyttö, huumava ja vastustamattoman rituaalinomainen, upottava teos, jossa on läsnä vahva eroottinen vire, varsinkin räväkässä kliimaksissa, jolla on tapana mykistää yleisö, vaikka nämä tietävät, mitä tuleman pitää. Boléro on ehkä seksuaalisesti suggestiivisinta koskaan kuulemaani musiikkia, eikä ole kyse siitä, että olisin mieleltäni erityisen perverssi. Itse asiassa monet ihmiset kokevat tietävänsä ihan tasan tarkkaan, millaista toimintaa Boléro kuvaa. Sävellyksen jättämä postkoitaalinen tila tosin vaikeuttaa sen sovittamista normaalin konserttiohjelman puitteisiin: sen näet on oltava illan viimeinen teos. Ajatus Bolérosta alkusoittona on mahdottomuus. Se vain ei toimi.


Nyt käsiksi itse levyyn. Albumin enimmän osan vie Modest Musorgskin Näyttelykuvia-sarja, mutta en käytä aikaa tämän esityksen arviointiin. Olen näet jo käsitellyt tämän taltioinnin toisen uudelleenjulkaisun muodossa. Se on myös hyvä.


Claude Debussy: La Mer: Trois esquisses symphoniques. (Meri: kolme sinfonista luonnosta)

Modest Musorgski: Näyttelykuvia. Orkestroinut Ravel.

Maurice Ravel: Boléro.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1964 (Debussy) ja 1965-66.

Herbert von Karajan (1908–89) tunnetaan saksalais-itävaltalaisen sinfonisen repertuaarin suvereenina mestarina, mutta kannattaa muistaa, että hän oli tietyin edellytyksin myös erinomainen ranskalaisen musiikin tulkitsija. Varsinkin Debussyn teoksiin Karajan tuntui saavuttavan innostuneen yhteyden, ja hänen orkesterinhallinnallinen perfektionisminsa palkitsee kuulijat erityisesti juuri tämän säveltäjän kohdalla. Berliinin filharmonikot musiikkiin sympaattisesti suhtautuvan kapellimestarin komennossa on nimittäin verraton kokoonpano juuri La Merissä. Orkesterin vaivaton virtuositeetti ja jousien sekä puupuhaltimien täyteläinen puhdassointisuus lumoaa mukaansa. Merellisten kuulokuvien edellyttämä vivahteikas ja tarvittaessa ripeä vaihtelu keveiden ja paksujen tekstuurien, runsaiden vyöryjen ja varovaisten vireiden välillä on nautinnollisen suurenmoista. Myös äänenlaatu on 1960-luvun standardeilla mainio. Unohtumaton esitys.

Samaa voi sanoa Bolérosta. Teoksen toisteinen, mutta silti vääjäämättä etenevä rytmillinen rakenne edellyttää onnistuakseen äärimmäistä keskittymistä, ja se onnistuu esimerkillisesti. Hurmioitunut ja hypnoottinen tanssi on suorastaan omistusvimmaisen vangitseva alusta loppuun, ja finaalin kaiken pysäyttävä energianpurkaus saa haukkomaan henkeä. Orkesterin ja kapellimestarin luonteva kurinalaisuus on lipsahtelemattoman juovuttavaa ja viettelevää kuunneltavaa. Tämä albumi riisuu minut aina täydellisest aseista; Boléro on vain viimeinen sensuaalinen armonisku. Levy on äärimmäisen suositeltava kenelle tahansa musiikinystävälle minkä tahansa laajuiseen kokoelmaan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Ben-Haim: Sinfonia nro 1 ym.

Tällä viikolla huhtikuussa 2013 vietetään Israelin perustamisen 65-vuotispäivää. Juutalaisvaltio on tullut siis suomalaisittain eläkeikään. Koska kaikki Israel-kirjoittelu tapaa johtaa hyvin nopeasti politiikkaan ja erityisesti poliittiseen kiihkoiluun, jätän poliittisen osuuden tietoisesti pois tästä artikkelista. Lasken itseni Israelin ystäväksi siinä missä Libanoninkin, Tanskan ja vaikka Uruguayn ystäväksi sikäli, että kannatan näiden valtioiden olemassaoloa ja pidän niitä itsessään legitiimeinä kokonaisuuksina. Mutta tässä maassa Israelin ystävä on sanapari, joka tapaa viitata sangen epämiellyttäviin tyyppeihin, jotka fanittavat Israelia, ei sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että se mainitaan heidän hulluissa maailmanloppuprofetioissaan ja/tai siksi, että Israelin toimet toisinaan tappavat arabeja. Nämä heput ovat varsin huonoja ystäviä, sillä heillä on tapana antaa Israelille erittäin huonoja neuvoja.

Se siitä. Israelissa muodostui 1900-luvun puolivälistä alkaen mielenkiintoinen euroopanjuutalaisen kulttuurielämän fuusio, jota ei ikävä kyllä tunneta kovin laajalti muualla maailmassa. Asiaa voi vaikeuttaa politiikka, joka kaikessa Lähi-itään liittyvässä myrkyttää kaiken ja aiheuttaa sen, että taiteeseenkin suhtaudutaan aivan skitsosti omien poliittisten ennakkoasenteiden mukaan tekijäin todellisia tai kuviteltuja viiteryhmiä seuraten myös silloin, kun taiteen sisällöllä ei ole selviä liitoskohtia poliittisiin kysymyksiin.
Perhana. Meni taas politiikkaan. Näettekö nyt, miten nopeasti se käy?

Joka tapauksessa pointtini on se, että israelilaisia säveltäjiä tunnetaan turhan vähän kotimaansa ulkopuolella. He ansaitsisivat olla tunnetumpia, sillä omien kokemusteni mukaan he usein ammentavat hyvin mielenkiintoisesti sekä juutalaisesta musiikkiperinteestä että eurooppalaisesta klassismista ja modernismista. Esimerkiksi nyt Israelin 65-vuotispäivien kunniaksi tarjottakoon pitkän linjan israelilaissäveltäjä, joka edustaa juuri edellä mainitun kaltaista vaikutteiden hedelmällistä yhdistelyä.


Paul Ben-Haim (alk. Frankenburger, 1897–1984) syntyi Münchenissä ja pääsi Weimarin tasavallan huippumuusikoiden piiriin, jossa hän mm. avusti läheisesti vanhempaa kollegaansa, niinikään juutalaista Bruno Walteria. Kun Weimarin tasavalta romahti natsien valtaannousuun 1933, suuntasi Walter Yhdysvaltoihin ja ensimmäisen maailmansodan veteraani Frankenburger Palestiinan brittiläiselle mandaattialueelle. Frankenburger asettui Tel Aviviin ja heprealaisti sukunimensä. Hänestä tuli Israelin kansalainen heti, kun maa itsenäistyi 1948.

Ben-Haim sävelsi kaksi sinfoniaa, kolme konserttoa (pianolle, viululle ja sellolle), sonaatteja eri instrumenteille, kamariteoksia, lauluja, oratorioita ja juutalaisia liturgisia teoksia. Hän myös opetti uutta israelilaisten muusikoiden sukupolvea.


Paul Ben-Haim:

Sinfonia nro 1.

Fanfaari Israelille.

Sinfonisia metamorfooseja J. S. Bachin koraalista "Wer nun den lieben Gott läßt walten".

NDR Radiophilharmonie Hannover, Israel Yinon.

CPO, äänitetty Hannoverissa 2008.

Ben-Haimin Sinfonia nro 1 sai ensiesityksensä Palestiinan orkesterin esittämänä tammikuussa 1941. Noin puolituntinen, kolmiosainen teos on huomattavan taiturimaista työtä, jossa kohtuulliseen modernismiin yhdistyy sille niin elintärkeä mielikuvituksellisuus. Musiikin kieli on syvästi kytköksissä helposti lähestyttävään myöhäisromantiikkaan, mutta rytmiikassa ja harmoniassa kuulee mielenkiintoisen saksalaisen modernismin, joka olisi saattanut kohota 1930- ja 40-luvuilla hyvinkin merkittävään asemaan kotimaassaan, elleivät saksalaiset olisi valinneet kulttuurikatastrofin tietä.

Sinfonian ensiosa Allegro energico on levoton ja kontrastien leimaama kappale, jossa marssirytmit vuorottelevat etsiskelevän hapuilun kanssa. Ben-Haim käyttää orkesteria loisteliaan kekseliäästi, eikä tällaista musiikkia olisi valmistumisaikanaan voinut ohittaa, jos se olisi syntynyt Euroopassa. 
Toinen osa Molto calmo e cantabile muodostaa sinfonian keskuksen ja sydämen. Tämä hidas kappale on pysäyttävän upea, ja siinä on erittäin hieno soolo-osuus ensiviulistille. Kaiken kaikkiaan jousia ja harppua käytetään todella hienosti. Osa kappaleesta perustuu persianjuutalaisten tuntemaan perinteiseen sävelmään, mikä antaa teokselle eurooppalaisiin korviin hieman "itämaisen" sävyn.
Teos päättyy tarantella-tanssirytmin hallitsemaan finaaliin (Presto con fuoco), jonka musiikkivalinnoilla oli mitä ilmeisimmin Ben-Haimille suuri symbolinen merkitys. Tässä osassa säveltäjä lainaa omaa aiempaa tuotantoaan, oratoriota, joka jäi hänen viimeiseksi Saksassa valmistuneeksi teoksekseen. Parikseen tämä elementti saa horra-tanssin, joka on ollut Palestiinaan palanneiden juutalaisten suosiossa 1920-luvulta alkaen. Näin teoksen voi katsoa edustavan säveltäjän tunnelmia kahteen osaan jakautuneen elämänsä taitekohdassa.

Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori Jehoash Hirshberg vetää levyn infolehtiseen kirjoittamassaan esseessä yhteyksiä Ben-Haimin sinfonian ja Schumannin sekä Mahlerin välille, mutta ilmeisesti enemmän filosofisemmalla ajatus- ja muototasolla; tyylillisesti Sinfonia nro 1 on minusta varsin lähellä toista saksalaista modernistia, joka otti natsihallinnon vuoksi hatkat (hän tosin Sveitsiin), Paul Hindemithiä. Joka tapauksessa Ben-Haimin sinfonia on eittämättä mestariteos, konseptiltaan muhkean myöhäisromanttinen ja tyyliltään varovaisen modernistinen, helposti lähestyttävä ja lukuisia kuuntelukertoja kestävä sinfonia, joka ansaitsee tulla kuulluksi paljon nykytilannetta useammin.

Fanfaari Israelille on tilaustyö vuodelta 1950. Se oli alun perin tarkoitettu Israelin armeijan soittokunnalle, mutta säveltäjä laati pian myös version kokonaiselle sinfoniaorkesterille, joka kuullaan tällä levyllä. Fanfaariksi kappale on reippaasti yli kuuden minuutin kestollaan varsin pitkä, mutta se on myös hyvin juhlallinen ja seremonialliseksi musiikiksi yllättävänkin mietteliäs ja kaunis.

Sinfonisia metamorfooseja Bachin koraalista valmistui vuonna 1968 ja muistuttaa Ben-Haimin saksalaisista juurista. Kyseessä ei ole niinkään varsinainen muunnelmasarja (vaikka sellaiseksi sen paremman kuvauksen puutteessa kategorisoinkin), vaan teeman muuntautumisprosessi. Noin 18-minuuttinen teos on osoitus säveltäjän teknisestä taidosta. Ben-Haim hallitsee täydellisesti erilaiset barokin sävellystekniikat, mutta hän osaa myös punoa intellektuaaliseen muotometamorfoosiin emotionaalisesti mukaansatempaavat vireet, jotka kuljettavat vaikuttuneen kuulijan halki koko kappaleen. Kyseessä on Ben-Haimin kunnianosoitus J. S. Bachille, jota hän piti säveltäjistä suurimpana ja jopa edustumana kaikelle sille, mikä musiikissa on ikuista ja ajatonta. Kyseessä on sinfonian ohella levyn toinen kiistaton mestariteos.

On ilahduttavaa, että Ben-Haimin laadukkaaseen musiikkiin ilmenee kiinnostusta myös Euroopassa. Pohjoissaksalaista radio-orkesteria johtava israelilainen kapellimestari Israel Yinon on varmaotteinen emootion annostelija, ja hannoverilaiset soittajat tekevät hyvin kaunista ja vakuuttavaa jälkeä. Ben-Haimia soisi mielellään kuulevansa lisääkin yhtä korkeatasoisina ja uudenaikaisina taltiointeina. 

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Berlioz: Fantastinen sinfonia

Viime aikoina olen kirjoitellut turhankin tiuhaan muistokirjoituksia, mutta mitään ei voi sille, että sen ansaitsevia hahmoja on poistunut keskuudestamme. Viimeisin suru-uutinen saapui maanantaina: brittiläinen kapellimestari Sir Colin Davis kuoli 85 vuoden iässä 14.4.2013.

Vuonna 1927 syntyneen Davisin oma instrumentti oli klarinetti, mutta hän päätti jo varhaisessa iässä tähdätä kapellimestariksi. Davisin läpimurto kapellimestarina tapahtui 30 vuoden iässä vuonna 1957, ja 1960-luvulla hänen uransa lähti rivakkaan nousukiitoon. Davis sittemmin johtanut suurin piirtein kaikkia maailman huippuorkestereita ja esiintynyt lukuisilla nimekkäillä musiikkijuhlilla. Hänellä oli laaja repertuaari, josta todistaa myös hänen mittava levytystuotantonsa, joka ulottuu Mozartista Wagneriin ja Stravinskysta Smetanaan. Muuntautumiskykyinen Davis pystyi puhaltamaan henkeä hyvin erilaisten, eri aika- ja tyylikausia edustavien säveltäjien teoksiin, ja lopputulokset kuulostavat oman kokemukseni perusteella lähes aina erittäin tuoreilta, luontevilta ja välittömiltä.

Erityisesti Davis muistetaan kahden säveltäjän huipputulkitsijana, ja tämä kapellimestaria ilmeisen syvästi musiikillaan puhutellut kaksikko on hyvä esimerkki Davisin monipuolisuudesta. Hector Berlioz ja Jean Sibelius näet poikkeavat toisistaan lähes kaikessa, ja silti Davis muovasi molempien teoksista maailman huipulle kevyesti kelpaavia tulkintoja. Sekä Suomessa että Ranskassa on tunnustettu Davisin näille kahdelle omaperäiselle säveltäjälle tekemä suunnaton palvelus; kapellimestari oli sekä Ranskan kunnialegioonan että Suomen leijonan ritarikunnan jäsen. Suurena Sibeliuksen ja Suomen ystävänä tunnettu Davis piti yllä varsin tiiviitä yhteyksiä Sibelius-akatemiaan.

Davis jatkoi työskentelyä kuolemaansa saakka. Hän oli London Symphony Orchestran ylikapellimestari vuodesta 1995 vuoteen 2006 ja teki tässä ominaisuudessa orkesterin omalle levy-yhtiölle laajahkon sarjan pääsääntöisesti oivallisia konserttitaltiointeja 2000-luvulla. Kapellimestarin terveys alkoi heiketä vuonna 2010, kun hänen toinen vaimonsa (jonka kanssa hän meni naimisiin byrokraatteja tyydyttääkseen kolmasti Iranissa ja Britanniassa) kuoli. Toukokuussa 2012 Davis putosi kapellimestarinkorokkeelta Dresdenissä ja perui tämän jälkeen suurimman osan konserteistaan. Hän johti vielä kuukausi ennen kuolemaansa lontoolaista harrastelijaorkesteria.

Mutta muistelkaamme kapellimestaria täysissä voimissaan. Meidän ei onneksi tarvitse mennä ajassa kovinkaan pitkälti taaksepäin. Syyskuussa 2000 LSO piti Davisin johdolla sarjan konsertteja, joiden pääteoksena oli Hector Berlioz'n (18031869) tunnetuin ja vallankumouksellisin orkesteriteos, Fantastinen sinfonia (Symphonie fantastique, 1830).  


Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia (Symphonie fantastique: Épisode de la vie d'un artiste en cinq parties); Alkusoitto oopperasta Béatrice et Bénédict.

London Symphony Orchestra, Sir Colin Davis.

LSO, äänitetty konserteissa Lontoon Barbicanissa syyskuussa 2000.

Vain muutamia vuosia Beethovenin kuoleman jälkeen nuori ranskalainen esitteli maailmalle Fantastisen sinfonian, pysäyttävän omaperäisen, omaelämäkerrallisen ja omapäisen orkesterijärkäleen, ohjelmallisen sinfonian täynnä dramatiikkaa, myrskyä, viehkeyttä, hulluutta ja pakkomiellettä. Teoksen alaotsikko on Episodi taiteilijan elämästä viidessä osassa.

Berlioz sävelsi teoksen ilmeisesti osaksi tehdäkseen vaikutuksen irlantilaiseen näyttelijättäreen, johon oli ihastunut. Lopulta hän saikin himoitsemansa naisen, eivätkä he eläneet elämäänsä onnellisina loppuun asti, mutta se on toinen tarina. Fantastinen sinfonia on valmis kartoitettavaksi monesta näkövinkkelistä. Psykologis-taiteellisesti sitä voi pitää jopa profeetallisena kuvauksena päähänpinttymistä ja pakkomielteistä, jotka tekevät ihmisestä henkisen raunion. 

Sinfonian narratiivi lyhyesti: nuorukaisella on unelmia ja pakkomielteitä, kuten nuorilla taiteilijoilla kuuluukin olla (Rêveries Passions). Nuorukainen kohtaa ihastuksensa tanssiaisissa, ja pakkomielleteemaa kuullaan uudestaan (Un bal). Nuorukainen lepuuttaa hermojaan maaseudulla, vetää opiaatteja ja kuvittelee houreissaan kuristavansa ihastuksensa hengiltä (Scène aux champs). Nuorukainen näkee hourekuvana, miten hänet tuomitaan giljotiiniin. Hän astelee mestauslavalle, ja rumpujen pärinän saattelemana terä putoaa hänen kaulalleen (Marche au supplice). Nuorukainen hourii päätyvänsä saatanallisen noitasapatin keskelle kaikkien viheliäisten perkeleiden piinattavaksi (Songe d'une nuit de sabbat).

Ohjelmallista musiikkia oli sävelletty aiemminkin, mutta Fantastinen sinfonia nivoi ohjelman musiikkiin kiinteämmin kuin vielä koskaan oli oopperan ja näyttämömusiikin ulkopuolella tehty. Berlioz myös luopui 1800-luvun sinfonioille tyypillisesti koheesiota antaneesta sonaattimuodosta (esittely-kehittely-kertaus) ja korvasi sen Fantastisessa sinfoniassa hyvin kekseliäällä ja korostuneella teemojen muuntelulla, jotka pitävät teosta kasassa niin rakenteellisesti kuin narratiivisestikin. Fantastinen sinfonia on historiallisti hyvin merkittävä sävellys ja eräs eurooppalaisen romantiikan keskeisistä teoksista kaikilla taiteenaloilla mitattuna.

Fantastinen sinfonia on teos, joka palkitsee raivokkaat tulkinnat. Tarjolla onkin runsaasti levytyksiä, joissa korostuu musiikin villiys ja hurjuus, kahdessa viimeisessä osassa jopa raakuus. Davis on levyttänyt teoksen nopean tutkimisen perusteella ainakin neljä kertaa, ja 1970-luvulla Amsterdamin Concertgrbouwssa tehty levytys on myös ehdottomasti kuulemisen arvoinen, mutta nyt käsittelyssä oleva vuoden 2000 versio tuo markkinoille kaikessa persoonallisuudessaan ilahduttavan tulkinnan ja arvokkaan lisän.

Davis johtaa nyt näet varsin rauhallisesti ja hienovireisesti. Musiikille annetaan aikaa ja tilaa, mutta narratiivi etenee yhä luontevasti. Energianpurkauksissa on yhä voimaa, kun sitä tarvitaan, mutta sinfonian herkkyys ja jopa emotionaalinen epävarmuus saavat osakseen hyvin vakuuttavan tulkinnan. Sinfonian hiljaiset osat ovat tuskin koskaan soineet herkemmin ja hienovireisemmin, ja lopulta tämä tehostaa teoksen kontrasteja. Erityisesti finaali groteskeine sielunmessumuunnelmineen hyötyy tästä hyvin hallitusta vastakohtaisuudesta. Sinfonian hallitsevimmaksi yleiskuvaksi jää humaani etsiskelevyys, joka sopii romantiikan perusteokseen siinä missä myrskyisä itsevarmuuskin. Kyseessä on varmasti inhimillisin ja herkin kuulemani tulkinta tästä sinfoniasta. En tule luopumaan ekstrovertimmista Fantastisista – joita ovat tehneet mm. Thomas Beecham ja Igor Markevitš – mutta tässä levytyksessä olen kuullut jotakin uutta ja persoonallista, ja sellainen ansaitsee tunnustusta, vaikkei se aina sopisikaan omiin ennakkokuviin siitä, millainen esityksen jostain tietystä teoksesta tulisi olla. On aina hyvä, jos tulkinta auttaa löytämään uuden näkökulman tuttuun kappaleeseen varsinkin sellaiseen, jota toisinaan käytetään myös kyynisenä ohjelmavetonaulana ja kuuntelemaan sitä uusin korvin. Siinä Davis on onnistunut, ja siksi pidän tätä albumia tärkeänä osana kokoelmaani.

Shakespearen komediaan Paljon melua tyhjästä perustuva ooppera Béatrice et Bénédict on nähty vain harvoin maailman oopperalavoilla: sitä ei välttämättä esitetä missään maailmassa edes joka toinen tai kolmas vuosi. Davis on Berlioz-huumassaan mennyt levyttämään teoksen peräti kolme kertaa.Tällä levyllä kuullaan vain alkusoitto, mikä on arvokas lisä, sillä edes avausnumerona se ei kuulu Berlioz'n useimmin kuultuihin. Säveltäjän alkusoitoissa en usko pidättyväisyyden olevan hyve, ja Davis johtaa sinfoniaa suoraviivaisemman ja räiskyvämmän esityksen, joka nostaa levyn kokonaiskeston hyväksyttävään 65 minuuttiin.

Äänityksen laatu on konserttitaltioinniksi hyvä, ja yleisöhälyä on erittäin vähän. Myös aplodit sinfonian lopussa on joko editoitu pois tai sitten finaali on otettu harjoitustaltioinnista. Jotkut pitävät tällä albumilla käytettyä tapaa yhdistellä taltiointeja saman sarjan eri konserteista ja harjoituksista jonkinlaisena huijauksena, mutta itseäni asia ei haittaa tippaakaan, jos editointi on tehty huolellisesti ja lopputulos on hyvä. En ainakaan pysty itse kuulemaan saumakohtia.

Lontoon sinfoniaorkesteri kuuluu Euroopan ja maailman parhaimpiin, ja se soittaa todella hienosti. Davis oli sitä mieltä, että kapellimestarin ei kuulu kiinnittää huomiota itseensä, vaan onnistunut esitys johdattelee kuulijan mukaansa siten, että tämä ei koko ajan tiedosta kuuntelevansa jotakin manieristista tulkintaa jostakin teoksesta. Minun kohdallani hänen tavoitteensa on tämän levyn osalta onnistunut. Olen näet löytänyt siitä arvokkaan lisänäkökulman erääseen suosikkisäveltäjistäni ja -sinfonioistani.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

"Salute to Democracy" - Copland: Lincoln Portrait ym. (Margaret Thatcher in memoriam)

Äänitekokoelmani oudompaan viidennekseen kuuluu eräs albumi, jonka voi aiheellisesti ottaa käsittelyyn vain erään tietyn tapahtuman osuessa kohdalle, ja nyt se on tullut. Britannian pääministeri, historiaan toden teolla jälkensä jättänyt poliittinen jättiläinen Margaret Thatcher (s. 1925) on kuollut 87 vuoden iässä.

"Salute to Democracy":

Aaron Copland: Fanfare for the Common Man; Lincoln Portrait.

Samuel Barber: Adagio jousille.

Edward Elgar: Pomp and Circumstance -marssit nro 1 & 4; Nimrod Enigma-muunnelmista.

Gustav Holst: Jupiter Planeetat-sarjasta.

John Philip Sousa: The Stars and Stripes Forever (sov. Leopold Stokowski).

Margaret Thatcher (Lincoln), London Symphony Orchestra, Wyn Morris (Lincoln);
Ciudad de Méxicon filharmoninen orkesteri, Enrique Bátiz (Fanfare);
London Symphony Orchestra, André Previn (Barber);
London Symphony Orchestra, Adrian Boult (Nimrod)
London Philharmonic Orchestra, Adrian Boult (Elgarin marssit, Jupiter)
National Philharmonic Orchestra, Leopold Stokowski (Sousa).

Albumin nimi ja kokoonpano antavat ymmärtää, että demokratia on yksinomaan angloamerikkalainen ilmiö. Mitään syytä pitää esim. Sibeliuksen Finlandiaa vähemmän "demokraattisena" olemukseltaan kuin Elgarin Pomp & Circumstance -marsseja ei ole. Ellei sitten lasketa sitä, että Elgarin sävellykset tulkittiin valtaisan Brittiläisen imperiumin glorifioinniksi, kun taas Finlandia on pienen kansan... no antaa olla. Ja miten Holstin Planeetat-sarja muka liittyy demokratiaan? Joka tapauksessa levyn nimi ja sisältö ovat tietyllä tasolla nolottavia ja paljastavat aika pahasti puolueellisen näkemyksen tietyistä poliittisen kulttuurin ilmiöistä.

Amerikkalaisen Aaron Coplandin (1900–1990) tälle levylle valikoidut teokset lähinnä oikeuttavat albumin nimivalinnan. New Yorkissa liettuanjuutalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Copland tuotti 1940-luvulla suuren joukon populaareja ja periamerikkalaisiksi miellettyjä orkesteriteoksia, joiden takana oli sotavuosien vaatiman isänmaallisen propagandan lisäksi säveltäjän vilpitön uskomus kansanvaltaan – siitäkin huolimatta, että hän oli välistä kovinkin innostunut kommunismista. Coplandia on kutsuttu populistiseksi säveltäjäksi, eikä merkitys välttämättä ole pejoratiivinen, sillä säveltäjä otti jo 1930-luvulla tietoiseksi tavoitteekseen tuottaa tavalliselle kansalle funktionaalista ja kohottavaa musiikkia "aidoista" kansanaiheista, kuten rodeokisoista ja Villin lännen legendoista. 

Coplandin asenne ns. tavallista kansaa kohtaan tulee selvimmin esiin "tavalliselle ihmiselle" omistetusta suuresta orkesterifanfaarissa vuodelta 1942. Fanfare for the Common Man on säveltäjän suosituin ja käytetyin teos, sävyltään arvokas ja hillityn väkevä kunnianosoitus meille kaikille demokratian ritareille, puurtajille ja muille kunniallisille ihmisille, joiden halu sivistyneeseen yhteiseloon pitää vapaita yhteiskuntia pystyssä. Kyseessä on kohottava teos, joka kuulostaa hyvin vilpittömältä ja suoraviivaisuudessaan arvokkaalta. Meksikolaisin voimin saadaan aikaan erittäin hyvä ja intoa kuulijaan valava esitys, joka – kuten useimmat muutkin albumin kappaleet – on saatavilla myös muissa kokoelmissa.

Mutta ollaan rehellisiä: ainoa todellinen syy hankkia tämä albumi on Margaret Thatcherin (äänitetty 1990) lausuntaesitys Coplandin toisessa teoksessa (sekin vuodelta 1942) nimeltään Lincoln Portrait. Kyseessä on kunnianosoitus Yhdysvaltain 16. presidentin edustamille ihanteille, joka kuitenkin tuppaa muodostumaan kuten olen jo maininnutkin kaikessa paatoksellisuudessaan tahattoman koomiseksi. Musiikillisesti teos on alamittainen, päämäärätöntä haahuilua enimmäkseen majesteettisissa tunnelmissa. Teoksen paras osa on puhuttu resitaali. Ikävä kyllä se sisältää myös esittelevää ja setämäistä elämäkerrallista valistusta, mutta sitä kirkkaammin loistavat aidot Lincoln-sitaatit. Onneksi mukaan on valittu otteita presidentin parhaista puheista, pääosassa tietysti ansaitusti kuuluisa tiiviin retoriikan mestarinäyte, legendaarinen puhe Gettysburgin taistelukentän hautausmaan vihkiäisseremoniassa 19.11.1863. 

Lincoln Portrait on musiikillisesti mitätön teos, joten levytyksiin hankitaan usein joku nimekäs puhuja. Mm. Neil Armstrong, Charlton Heston, Katharine Hepburn, Samuel L. Jackson, James Earl Jones, Paul Newman, Bill Clinton ja hieman oudosti oudosti Gore Vidal ovat lausuneet teoksen. Mutta edes vaikuttavinkaan puhuja ei voi vaimentaa hymynkaretta, jonka tällainen paatos vetää puoleensa. 

Mutta silti Thatcherin esitys on melkoisen upea. Hän puhuu kuin täydellä vakaumuksella, ja lopputulos on kiistattomasta surrealismistaan huolimatta äärimmäisen vakuuttava. Thatcherin hienostunut intonaatio ja kaunis brittienglanti ovat esityksessä edukseen, ja tämä on unohtumaton tapaus, johon tosin on vaikeata valita johdonmukaista suhtautumistapaa. Loistelias mutta kiistattoman omituinen esitys.

Amerikkalaisen Samuel Barberin (19101981) tunnetuin teos, Adagio jousille (1936), on Yhdysvalloissa tunnettu surumusiikkina, joka kuuluu itseoikeutetusti valtioillisiin muistotilaisuuksiin Franklin D. Rooseveltin kuolemasta lähtien. Tämä lyhyt teos on ainutlaatuisen koskettava tuoden elävästi mieleen pohjattoman surun, jonka lopullinen menetys aiheuttaa. Sitä on vaikeata kuunnella kuivin silmin edes äänitteenä, ja elävässä konsertissa moinen saavutus lähestyy mahdottomuutta. André Previnin tulkinta on syvä ja herkkä, mutta kaikessa täyteläisyydessään siitä puuttuu tietty viiltävyys, jota jään hieman kaipaamaan.

Elgarin marssit edustavat lähinnä brittiläistä siirtomaa-ajan patriotismia, ja sittemmin myös Elgarin Enigma-muunnelmat ja Holstin musiikki on sijoitettu samaan kategoriaan. Ne ovat hyviä esityksiä, mutta ne on silpaistu ko. sarjojen kokonaislevytyksistä mukaan enimmäkseen täytteeksi, jotta levylle saadaan kunnioitettava 57 minuutin kesto.

Tietysti on myös kiistanalaista, miten sitoutunut Thatcher itse asiassa oli siihen demokratiaan, jota albumin olisi ilmeisesti tarkoitus juhlistaa. Hän kiistatta vaati demokratiaa Itä-Eurooppaan (vaikka tosin sitten vastustikin Saksojen yhdistymistä), mutta hän myös antoi tukensa Augusto Pinochetin ja Suharton kaltaisille diktaattoreille. Mutta sitä ei voi kiistää, että Thatcher on tällä albumilla loistelias puhuja, jonka sanoista välittyy vakuuttava usko siihen, mitä hän sanoo. Jos haluaa jotain, mihin Thatcherillä on ollut puhtaasti, sataprosenttisesti ja yksinomaan myönteinen vaikutus, on tämä albumi erinomainen valinta. Sitten jatkamme poliittisten kääpiöiden aikaa (se voi olla ihan terveellistäkin).

Margaret Thatcherin toiveesta hänen levytys- ja tekijänoikeuspalkkionsa on lahjoitettu Lontoossa tehtävään hyväntekeväisyystyöhön.