sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Beethoven: Viulusonaatit 5 & 9

Olen tähän mennessä käsitellyt aivan liian vähän kamarimusiikkia. Aukkoa paikataan nyt keväisissä tunnelmissa Ludwig van Beethovenin (1770–1827) sonaateilla viululle ja pianolle.


Beethoven: Viulusonaatit nro 5 ("Kevätsonaatti") ja 9 ("Kreutzer-sonaatti").

Takako Nishizaki, viulu; Jenő Jandó, piano.

Naxos, äänitetty Budapestin Italialaisessa instituutissa 1989.


Beethoven sävelsi yhteensä kymmenen viulusonaattia, joista tunnetuimmat (ja ainoat tunnistettavuutta niin arvokkaasti kasvattavilla lisänimillä siunatut) kaksi ovat tällä levyllä.

Neliosainen Kevätsonaatti on vuodelta 1801, eikä sen lempinimen alkuperästä ole muuta varmaa tietoa kuin että Beethoven ei sitä ainakaan itse keksinyt tai käyttänyt. Joku kuulija on ilmeisesti assosioinut sonaatin aurinkoisen ja terhakan avausosan kevään herättelemiin iloisiin tunnelmiin. Mikäpä siinä, on sitä huonompiakin kevään kuulokuvia keksittävissä. Muutamissa kohdissa voi halutessaan kuulla lintujen liverrystäkin, eikä tarvitse paljoa pinnistää.

Kevätsonaatin toinen osa on kaunis ja tiivis adagio, jossa on romanssin tunnelmaa. Beethovenin hitaaksi osaksi se on varsin lyhyt, mutta ainakaan siinä ei ole mitään ylimääräistä, ja melodian hallinta on vaivatonta. Kolmas osa on äärimmäisen lyhyt ja ailahtelevainen scherzo, joka hypähtelee erittäin hyväntuulisesti ja tervehenkisen lapsekkaasti. Sonaatin päättää rondo, jossa ensiosassa esitelty ja edellä keväiseksi määritelty teema pulpahtelee pintaan yhä uudelleen hieman muunneltuna. Kokonaisuus on läpeensä viihdyttävä ja tarttuvan hyväntuulinen, eikä sen parissa tule aika pitkäksi. 

Beethovenin tunnetuimpiin kamariteoksiin kuuluvalla Kreutzer-sonaatilla (joka tunnetaan myös Tolstoin samannimisestä, sairaasta ja vastenmielisestä pienoisromaanista) on takanaan kiintoisa historia. Sen viuluosan ensiesittäjä George Bridgetower (1778–1860) oli afropuolalainen viulisti.

Khrm, siis mitä?

George Augustus Polgreen Bridgetower syntyi Galitsiassa nykyisessä Etelä-Puolassa vuonna 1778. Hänen isänsä oli kotoisin jostain brittiläisen Karibian alueelta, mahdollisesti Barbadokselta. Bridgetowerin isä väitti olevansa jonkin Afrikan osan perinnöllinen ruhtinas, mutta päätyi palvelijaksi unkarilaisen ruhtinaskollegansa Nikolaus Esterházyn hoviin. Bridgetowerin äiti taas oli schwabenilainen palvelijatar. Poika osoitti suurta musiikillista lahjakkuutta, ja hänestä tuli kuuluisa viulisti, jonka esityksiä mainostettiin Englannissa (minne hän kotiutui ja pääsi Walesin prinssin suosioon) toisinaan mulattivirtuoosin näytöksinä.
Miten valtaisan eksoottista ja jännittävää! Äiti, saako sitä ruokkia?
Vuonna 1803 Bridgetower (Beethovenin kirjoituksissa "Brischdauer") esiintyi Wienissä yhteisessä konsertissa Beethovenin kanssa. Säveltäjä vaikuttui viulistin taidoista, ja miehet ystävystyivät. Beethoven sävelsi ja omisti ("per un mulattico lunatico" eli "hullulle mulatille"; Beethovenin hienostunutta huumoria parhaimmillaan) tuoreen yhdeksännen viulusonaattinsa uudelle ystävälleen, ja kaksikko esitti sen Wienissä ensi kertaa 24.5.1803. Yhteisille harjoituksille ei ollut aikaa, ja Bridgetowerin piti suoriutua konserttomaisuutta hipovasta viuluosuudesta lukemalla edessään olevia nuotteja ensimmäistä kertaa reaaliaikaisesti soittaessaan. Andante-osuuden nuotteja ei ollut ehditty edes laatia viulistille erikseen, vaan tämän oli luettava ne pianoa takoneen Beethovenin olan yli tämän nuottitelineestä. Esitys sujui silti tiettävästi mainiosti.

Miksi siis teos tunnetaan Kreutzer-sonaattina? Beethovenin alkuperäinen omistus hulluine mulatteineen ei säilynyt, koska hän ajautui sittemmin katkeraan riitaan Bridgetowerin kanssa. Viulisti tuli sanoneeksi jotain ikävää jostakin wieniläisestä naisihmisestä, jota Beethoven sattui syystä tai toisesta pitämään suuressa arvossa. Beethoven toimi tilanteessa luontaisen itsehillintänsä ja luontevan sosiaalisen lahjakkuutensa edellyttämällä tavalla eli ryntäsi vimmoissaan tiehensä, kieltäytyi enää koskaan tapaamasta Bridgetoweria ja perui sonaattinsa omistuksen. Uudeksi omistuksen haltijaksi valikoitui ranskalainen viulisti ja oopperasäveltäjä Rodolphe Kreutzer (1766–1831). Kreutzer ei koskaan esittänyt itselleen omistettua sonaattia, jonka tuomitsi "käsittämättömäksi" ja "esityskelvottomaksi".
 
Ja silti ko. sonaatti on ainoa syy, miksi kukaan enää muistaa koko äijää.

Kreutzerin arviota ei voi kuin ihmetellä. Sonaattia luulisi jopa herkkupalaksi taitavalle viulistille, sillä se tähtää tietoisesti "sievän" kamarimusiikin yläpuolelle tyrkyttäen mahdollisuuksia omaleimaiseen ilmaisuun. Toisaalta ehkä juuri siksi teknisesti suurenmoinen, mutta hyväksi havaitussa sovinnaisessa ilmaisussa pitäytyvä Kreutzer piti teosta hämmentävänä. Konserttomainen ja sonaatiksi pitkänlainen (kesto n. 30-40 min) sävellys odottaa viulistilta ja pianistilta paljon. 

Kreutzer-sonaatin korkeat panokset käyvät hyvin ilmi jo kompleksisessa ensiosassa, joka alkaa viulun mietteliäällä soololla ja kääntyy hyvin dramaattiseksi, kun piano liittyy mukaan. Musiikki on välistä suorastaan hyökkäävää, ja jännitteet kasvavat korkeiksi. Vaikka viulu on selvästi pääosassa, on myös piano-osuus erittäin vaativa ja dramaattisesti huomattavan merkityksellinen. Levottomaksi äitynyt ensiosa päättyy huokaavan surumielisesti, jopa uupuneesti.

Toinen osa alkaa erittäin yllättävästi rauhallisissa ja arvokkaissa merkeissä ja etenee muunnelmasarjan muodossa hallitusti ja rentoutuneesti, mutta silti eloisasti. Edellisen osan myrskyisän aggression jäljiltä tämän adagion rivakammatkin juoksutukset tuntuvat tyveneltä. Viimeisen osan alussa tunnelma vaihtuu taas kertaiskusta, kun piano pudottaa ensin tymäkän pommin, jota seuraa riemukas italialaisvaikutteinen tanssi. Kreutzer-sonaatti on voimakkaiden kontrastien vuorottelua, ja juuri siksi se on niin mukaansatempaava ja emotionaalisesti tyydyttävä (mitä ei oman kokemukseni mukaan voi ikävä kyllä sanoa isosta osasta kamarimusiikkia).

Japanilainen Takako Nishizaki (s. 1944) ja unkarilainen Jenő Jandó (s. 1952) tekevät näiden sonaattien parissa mainiota työtä. Nishizakin soitto on vilpitöntä ja vailla virtuositeettia vain sen itsensä ja muun elvistelyn vuoksi; hänen soittonsa on omiaan juuri näihin teoksiin, joissa hänen intensiteettinsä voima on lähes hypnoottinen, varsinkin Kreutzer-sonaatissa, joka muuten esitetään sangen ripeästi. Jandón muhkea ja saumaton pianismi on niinikään ilmaisullisesti täsmällistä ja runsasta. Kaksikon näennäisen riitaisa yhteispeli Kreutzerin sähköisessä avausosassa on häikäisevää ja naulitsee minut paikoilleni, mitä kohdallani tapahtuu aivan liian harvoin kamarimusiikin kohdalla. Äänitys on hyvin todentuntuinen, ja sävykkäät yksityiskohdat erottuvat miellyttävän kirkkaina. Tämä levy on palvellut osana kokoelmaani uskollisesti vuosikausia, eikä tyytyväisyyteni ole tuona aikana karissut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti