keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Ben-Haim: Sinfonia nro 1 ym.

Tällä viikolla huhtikuussa 2013 vietetään Israelin perustamisen 65-vuotispäivää. Juutalaisvaltio on tullut siis suomalaisittain eläkeikään. Koska kaikki Israel-kirjoittelu tapaa johtaa hyvin nopeasti politiikkaan ja erityisesti poliittiseen kiihkoiluun, jätän poliittisen osuuden tietoisesti pois tästä artikkelista. Lasken itseni Israelin ystäväksi siinä missä Libanoninkin, Tanskan ja vaikka Uruguayn ystäväksi sikäli, että kannatan näiden valtioiden olemassaoloa ja pidän niitä itsessään legitiimeinä kokonaisuuksina. Mutta tässä maassa Israelin ystävä on sanapari, joka tapaa viitata sangen epämiellyttäviin tyyppeihin, jotka fanittavat Israelia, ei sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että se mainitaan heidän hulluissa maailmanloppuprofetioissaan ja/tai siksi, että Israelin toimet toisinaan tappavat arabeja. Nämä heput ovat varsin huonoja ystäviä, sillä heillä on tapana antaa Israelille erittäin huonoja neuvoja.

Se siitä. Israelissa muodostui 1900-luvun puolivälistä alkaen mielenkiintoinen euroopanjuutalaisen kulttuurielämän fuusio, jota ei ikävä kyllä tunneta kovin laajalti muualla maailmassa. Asiaa voi vaikeuttaa politiikka, joka kaikessa Lähi-itään liittyvässä myrkyttää kaiken ja aiheuttaa sen, että taiteeseenkin suhtaudutaan aivan skitsosti omien poliittisten ennakkoasenteiden mukaan tekijäin todellisia tai kuviteltuja viiteryhmiä seuraten myös silloin, kun taiteen sisällöllä ei ole selviä liitoskohtia poliittisiin kysymyksiin.
Perhana. Meni taas politiikkaan. Näettekö nyt, miten nopeasti se käy?

Joka tapauksessa pointtini on se, että israelilaisia säveltäjiä tunnetaan turhan vähän kotimaansa ulkopuolella. He ansaitsisivat olla tunnetumpia, sillä omien kokemusteni mukaan he usein ammentavat hyvin mielenkiintoisesti sekä juutalaisesta musiikkiperinteestä että eurooppalaisesta klassismista ja modernismista. Esimerkiksi nyt Israelin 65-vuotispäivien kunniaksi tarjottakoon pitkän linjan israelilaissäveltäjä, joka edustaa juuri edellä mainitun kaltaista vaikutteiden hedelmällistä yhdistelyä.


Paul Ben-Haim (alk. Frankenburger, 1897–1984) syntyi Münchenissä ja pääsi Weimarin tasavallan huippumuusikoiden piiriin, jossa hän mm. avusti läheisesti vanhempaa kollegaansa, niinikään juutalaista Bruno Walteria. Kun Weimarin tasavalta romahti natsien valtaannousuun 1933, suuntasi Walter Yhdysvaltoihin ja ensimmäisen maailmansodan veteraani Frankenburger Palestiinan brittiläiselle mandaattialueelle. Frankenburger asettui Tel Aviviin ja heprealaisti sukunimensä. Hänestä tuli Israelin kansalainen heti, kun maa itsenäistyi 1948.

Ben-Haim sävelsi kaksi sinfoniaa, kolme konserttoa (pianolle, viululle ja sellolle), sonaatteja eri instrumenteille, kamariteoksia, lauluja, oratorioita ja juutalaisia liturgisia teoksia. Hän myös opetti uutta israelilaisten muusikoiden sukupolvea.


Paul Ben-Haim:

Sinfonia nro 1.

Fanfaari Israelille.

Sinfonisia metamorfooseja J. S. Bachin koraalista "Wer nun den lieben Gott läßt walten".

NDR Radiophilharmonie Hannover, Israel Yinon.

CPO, äänitetty Hannoverissa 2008.

Ben-Haimin Sinfonia nro 1 sai ensiesityksensä Palestiinan orkesterin esittämänä tammikuussa 1941. Noin puolituntinen, kolmiosainen teos on huomattavan taiturimaista työtä, jossa kohtuulliseen modernismiin yhdistyy sille niin elintärkeä mielikuvituksellisuus. Musiikin kieli on syvästi kytköksissä helposti lähestyttävään myöhäisromantiikkaan, mutta rytmiikassa ja harmoniassa kuulee mielenkiintoisen saksalaisen modernismin, joka olisi saattanut kohota 1930- ja 40-luvuilla hyvinkin merkittävään asemaan kotimaassaan, elleivät saksalaiset olisi valinneet kulttuurikatastrofin tietä.

Sinfonian ensiosa Allegro energico on levoton ja kontrastien leimaama kappale, jossa marssirytmit vuorottelevat etsiskelevän hapuilun kanssa. Ben-Haim käyttää orkesteria loisteliaan kekseliäästi, eikä tällaista musiikkia olisi valmistumisaikanaan voinut ohittaa, jos se olisi syntynyt Euroopassa. 
Toinen osa Molto calmo e cantabile muodostaa sinfonian keskuksen ja sydämen. Tämä hidas kappale on pysäyttävän upea, ja siinä on erittäin hieno soolo-osuus ensiviulistille. Kaiken kaikkiaan jousia ja harppua käytetään todella hienosti. Osa kappaleesta perustuu persianjuutalaisten tuntemaan perinteiseen sävelmään, mikä antaa teokselle eurooppalaisiin korviin hieman "itämaisen" sävyn.
Teos päättyy tarantella-tanssirytmin hallitsemaan finaaliin (Presto con fuoco), jonka musiikkivalinnoilla oli mitä ilmeisimmin Ben-Haimille suuri symbolinen merkitys. Tässä osassa säveltäjä lainaa omaa aiempaa tuotantoaan, oratoriota, joka jäi hänen viimeiseksi Saksassa valmistuneeksi teoksekseen. Parikseen tämä elementti saa horra-tanssin, joka on ollut Palestiinaan palanneiden juutalaisten suosiossa 1920-luvulta alkaen. Näin teoksen voi katsoa edustavan säveltäjän tunnelmia kahteen osaan jakautuneen elämänsä taitekohdassa.

Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori Jehoash Hirshberg vetää levyn infolehtiseen kirjoittamassaan esseessä yhteyksiä Ben-Haimin sinfonian ja Schumannin sekä Mahlerin välille, mutta ilmeisesti enemmän filosofisemmalla ajatus- ja muototasolla; tyylillisesti Sinfonia nro 1 on minusta varsin lähellä toista saksalaista modernistia, joka otti natsihallinnon vuoksi hatkat (hän tosin Sveitsiin), Paul Hindemithiä. Joka tapauksessa Ben-Haimin sinfonia on eittämättä mestariteos, konseptiltaan muhkean myöhäisromanttinen ja tyyliltään varovaisen modernistinen, helposti lähestyttävä ja lukuisia kuuntelukertoja kestävä sinfonia, joka ansaitsee tulla kuulluksi paljon nykytilannetta useammin.

Fanfaari Israelille on tilaustyö vuodelta 1950. Se oli alun perin tarkoitettu Israelin armeijan soittokunnalle, mutta säveltäjä laati pian myös version kokonaiselle sinfoniaorkesterille, joka kuullaan tällä levyllä. Fanfaariksi kappale on reippaasti yli kuuden minuutin kestollaan varsin pitkä, mutta se on myös hyvin juhlallinen ja seremonialliseksi musiikiksi yllättävänkin mietteliäs ja kaunis.

Sinfonisia metamorfooseja Bachin koraalista valmistui vuonna 1968 ja muistuttaa Ben-Haimin saksalaisista juurista. Kyseessä ei ole niinkään varsinainen muunnelmasarja (vaikka sellaiseksi sen paremman kuvauksen puutteessa kategorisoinkin), vaan teeman muuntautumisprosessi. Noin 18-minuuttinen teos on osoitus säveltäjän teknisestä taidosta. Ben-Haim hallitsee täydellisesti erilaiset barokin sävellystekniikat, mutta hän osaa myös punoa intellektuaaliseen muotometamorfoosiin emotionaalisesti mukaansatempaavat vireet, jotka kuljettavat vaikuttuneen kuulijan halki koko kappaleen. Kyseessä on Ben-Haimin kunnianosoitus J. S. Bachille, jota hän piti säveltäjistä suurimpana ja jopa edustumana kaikelle sille, mikä musiikissa on ikuista ja ajatonta. Kyseessä on sinfonian ohella levyn toinen kiistaton mestariteos.

On ilahduttavaa, että Ben-Haimin laadukkaaseen musiikkiin ilmenee kiinnostusta myös Euroopassa. Pohjoissaksalaista radio-orkesteria johtava israelilainen kapellimestari Israel Yinon on varmaotteinen emootion annostelija, ja hannoverilaiset soittajat tekevät hyvin kaunista ja vakuuttavaa jälkeä. Ben-Haimia soisi mielellään kuulevansa lisääkin yhtä korkeatasoisina ja uudenaikaisina taltiointeina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti