keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

"Salute to Democracy" - Copland: Lincoln Portrait ym. (Margaret Thatcher in memoriam)

Äänitekokoelmani oudompaan viidennekseen kuuluu eräs albumi, jonka voi aiheellisesti ottaa käsittelyyn vain erään tietyn tapahtuman osuessa kohdalle, ja nyt se on tullut. Britannian pääministeri, historiaan toden teolla jälkensä jättänyt poliittinen jättiläinen Margaret Thatcher (s. 1925) on kuollut 87 vuoden iässä.

"Salute to Democracy":

Aaron Copland: Fanfare for the Common Man; Lincoln Portrait.

Samuel Barber: Adagio jousille.

Edward Elgar: Pomp and Circumstance -marssit nro 1 & 4; Nimrod Enigma-muunnelmista.

Gustav Holst: Jupiter Planeetat-sarjasta.

John Philip Sousa: The Stars and Stripes Forever (sov. Leopold Stokowski).

Margaret Thatcher (Lincoln), London Symphony Orchestra, Wyn Morris (Lincoln);
Ciudad de Méxicon filharmoninen orkesteri, Enrique Bátiz (Fanfare);
London Symphony Orchestra, André Previn (Barber);
London Symphony Orchestra, Adrian Boult (Nimrod)
London Philharmonic Orchestra, Adrian Boult (Elgarin marssit, Jupiter)
National Philharmonic Orchestra, Leopold Stokowski (Sousa).

Albumin nimi ja kokoonpano antavat ymmärtää, että demokratia on yksinomaan angloamerikkalainen ilmiö. Mitään syytä pitää esim. Sibeliuksen Finlandiaa vähemmän "demokraattisena" olemukseltaan kuin Elgarin Pomp & Circumstance -marsseja ei ole. Ellei sitten lasketa sitä, että Elgarin sävellykset tulkittiin valtaisan Brittiläisen imperiumin glorifioinniksi, kun taas Finlandia on pienen kansan... no antaa olla. Ja miten Holstin Planeetat-sarja muka liittyy demokratiaan? Joka tapauksessa levyn nimi ja sisältö ovat tietyllä tasolla nolottavia ja paljastavat aika pahasti puolueellisen näkemyksen tietyistä poliittisen kulttuurin ilmiöistä.

Amerikkalaisen Aaron Coplandin (1900–1990) tälle levylle valikoidut teokset lähinnä oikeuttavat albumin nimivalinnan. New Yorkissa liettuanjuutalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Copland tuotti 1940-luvulla suuren joukon populaareja ja periamerikkalaisiksi miellettyjä orkesteriteoksia, joiden takana oli sotavuosien vaatiman isänmaallisen propagandan lisäksi säveltäjän vilpitön uskomus kansanvaltaan – siitäkin huolimatta, että hän oli välistä kovinkin innostunut kommunismista. Coplandia on kutsuttu populistiseksi säveltäjäksi, eikä merkitys välttämättä ole pejoratiivinen, sillä säveltäjä otti jo 1930-luvulla tietoiseksi tavoitteekseen tuottaa tavalliselle kansalle funktionaalista ja kohottavaa musiikkia "aidoista" kansanaiheista, kuten rodeokisoista ja Villin lännen legendoista. 

Coplandin asenne ns. tavallista kansaa kohtaan tulee selvimmin esiin "tavalliselle ihmiselle" omistetusta suuresta orkesterifanfaarissa vuodelta 1942. Fanfare for the Common Man on säveltäjän suosituin ja käytetyin teos, sävyltään arvokas ja hillityn väkevä kunnianosoitus meille kaikille demokratian ritareille, puurtajille ja muille kunniallisille ihmisille, joiden halu sivistyneeseen yhteiseloon pitää vapaita yhteiskuntia pystyssä. Kyseessä on kohottava teos, joka kuulostaa hyvin vilpittömältä ja suoraviivaisuudessaan arvokkaalta. Meksikolaisin voimin saadaan aikaan erittäin hyvä ja intoa kuulijaan valava esitys, joka – kuten useimmat muutkin albumin kappaleet – on saatavilla myös muissa kokoelmissa.

Mutta ollaan rehellisiä: ainoa todellinen syy hankkia tämä albumi on Margaret Thatcherin (äänitetty 1990) lausuntaesitys Coplandin toisessa teoksessa (sekin vuodelta 1942) nimeltään Lincoln Portrait. Kyseessä on kunnianosoitus Yhdysvaltain 16. presidentin edustamille ihanteille, joka kuitenkin tuppaa muodostumaan kuten olen jo maininnutkin kaikessa paatoksellisuudessaan tahattoman koomiseksi. Musiikillisesti teos on alamittainen, päämäärätöntä haahuilua enimmäkseen majesteettisissa tunnelmissa. Teoksen paras osa on puhuttu resitaali. Ikävä kyllä se sisältää myös esittelevää ja setämäistä elämäkerrallista valistusta, mutta sitä kirkkaammin loistavat aidot Lincoln-sitaatit. Onneksi mukaan on valittu otteita presidentin parhaista puheista, pääosassa tietysti ansaitusti kuuluisa tiiviin retoriikan mestarinäyte, legendaarinen puhe Gettysburgin taistelukentän hautausmaan vihkiäisseremoniassa 19.11.1863. 

Lincoln Portrait on musiikillisesti mitätön teos, joten levytyksiin hankitaan usein joku nimekäs puhuja. Mm. Neil Armstrong, Charlton Heston, Katharine Hepburn, Samuel L. Jackson, James Earl Jones, Paul Newman, Bill Clinton ja hieman oudosti oudosti Gore Vidal ovat lausuneet teoksen. Mutta edes vaikuttavinkaan puhuja ei voi vaimentaa hymynkaretta, jonka tällainen paatos vetää puoleensa. 

Mutta silti Thatcherin esitys on melkoisen upea. Hän puhuu kuin täydellä vakaumuksella, ja lopputulos on kiistattomasta surrealismistaan huolimatta äärimmäisen vakuuttava. Thatcherin hienostunut intonaatio ja kaunis brittienglanti ovat esityksessä edukseen, ja tämä on unohtumaton tapaus, johon tosin on vaikeata valita johdonmukaista suhtautumistapaa. Loistelias mutta kiistattoman omituinen esitys.

Amerikkalaisen Samuel Barberin (19101981) tunnetuin teos, Adagio jousille (1936), on Yhdysvalloissa tunnettu surumusiikkina, joka kuuluu itseoikeutetusti valtioillisiin muistotilaisuuksiin Franklin D. Rooseveltin kuolemasta lähtien. Tämä lyhyt teos on ainutlaatuisen koskettava tuoden elävästi mieleen pohjattoman surun, jonka lopullinen menetys aiheuttaa. Sitä on vaikeata kuunnella kuivin silmin edes äänitteenä, ja elävässä konsertissa moinen saavutus lähestyy mahdottomuutta. André Previnin tulkinta on syvä ja herkkä, mutta kaikessa täyteläisyydessään siitä puuttuu tietty viiltävyys, jota jään hieman kaipaamaan.

Elgarin marssit edustavat lähinnä brittiläistä siirtomaa-ajan patriotismia, ja sittemmin myös Elgarin Enigma-muunnelmat ja Holstin musiikki on sijoitettu samaan kategoriaan. Ne ovat hyviä esityksiä, mutta ne on silpaistu ko. sarjojen kokonaislevytyksistä mukaan enimmäkseen täytteeksi, jotta levylle saadaan kunnioitettava 57 minuutin kesto.

Tietysti on myös kiistanalaista, miten sitoutunut Thatcher itse asiassa oli siihen demokratiaan, jota albumin olisi ilmeisesti tarkoitus juhlistaa. Hän kiistatta vaati demokratiaa Itä-Eurooppaan (vaikka tosin sitten vastustikin Saksojen yhdistymistä), mutta hän myös antoi tukensa Augusto Pinochetin ja Suharton kaltaisille diktaattoreille. Mutta sitä ei voi kiistää, että Thatcher on tällä albumilla loistelias puhuja, jonka sanoista välittyy vakuuttava usko siihen, mitä hän sanoo. Jos haluaa jotain, mihin Thatcherillä on ollut puhtaasti, sataprosenttisesti ja yksinomaan myönteinen vaikutus, on tämä albumi erinomainen valinta. Sitten jatkamme poliittisten kääpiöiden aikaa (se voi olla ihan terveellistäkin).

Margaret Thatcherin toiveesta hänen levytys- ja tekijänoikeuspalkkionsa on lahjoitettu Lontoossa tehtävään hyväntekeväisyystyöhön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti