tiistai 7. toukokuuta 2013

Tšaikovski: Pianokonsertto 1; Rahmaninov: Pianokonsertto 2

Kevään 2013 aikana keskuudestamme on poistunut liiankin monta klassisen musiikin vaikuttajaa. Heidän joukossaan on myös 1900-luvun jälkipuoliskon huomattivimpiin pianisteihin kuuluva texasilainen Van Cliburn. Hän kuoli luusyöpään 78 vuoden iässä kotonaan Fort Worthissä 27.2.2013.
                                                                   ANeFO
Van Cliburnin lahjakkuuden huomasi hänen äitinsä, joka oli erinomainen pianisti. Cliburnillä on äitinsä kautta kytkentä suurimpaan mahdolliseen pianistitraditioon, sillä rva Cliburnin opettajan opettaja oli ollut itse Franz "Kaikkien aikojen suurin pianisti" Liszt (1811–1886). 

Cliburnin pianistinura alkoi 1950-luvulla ja jatkui 2000-luvulle asti. Hän tuli ryminällä maailman tietoisuuteen 23 vuoden iässä vuonna 1958. Kun Moskovassa tuolloin järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen Tšaikovski-kilpailu, oli Neuvostoliiton kulttuuripamppujen yhtenä vaikuttimena epäilemättä julistaa Venäjän ja sosialistisen taidekoulutuksen etevämmyyttä. Kilpailusta kehkeytyi kuitenkin odottamaton ja sensaatiomainen kylmän sodan kulttuuritapaus. Cliburn nousi säkenöivillä, varmoilla ja intohimoisilla esityksillään sekä neuvostoyleisön että tuomareiden suosioon. Pianosarjan kilpailun finaalissa Cliburn sai yleisön osoittamaan suosiota seisaallaan liki kymmenen minuutin ajan. Olisi ollut skandaalimaista myöntää pääpalkinto kenellekään muulle. Mutta koska Cliburn oli yhdysvaltalainen, otti tuomaristo vielä puhelun Kremliin. Pääsihteeri Nikita Hruštšev tiettävästi vain kysyi, oliko pianisti kilpailun paras ja saatuaan myöntävän vastauksen totesi, että tottahan tämä silloin pääpalkinnon ansaitsee.
 
Antakaa toki pianonpimputuspalkinto kapitalistimuusikolle! Mitä minä sillä edes tekisin? Olen mies, joka lähettää koiria kiertoradalle, jumalattomuudenniste!

Neuvostoyleisö ja -tuomaristo tunnistivat ja tunnustivat lahjakkuuden sellaisen kohdatessaan kaikesta kylmän sodan painolastista huolimatta. Kulttuurinen ja ideologinen nokittelu jäi hetkeksi taka-alalle, kun suuri taiteellinen lahjakkuus hetken yhdisti itää ja länttä. Yhdysvaltoihin palatessaan Cliburn tosin sai sankarin vastaanoton paraateineen (mitä on enää nykyisin vaikeata kuvitella konserttimuusikon osaksi), kun Totti propagandahyödyn irti Neuvostoliiton järjestämästä kulttuuritapahtumasta.

Cliburnista tapaus teki yhdessä yössä maailmankuulun. Ikävä kyllä kilpailuesityksiä ei Moskovassa taltioitu, mutta onneksi meillä on Cliburnin voittoisasta Tšaikovski-tulkinnasta melko hyvä approksimaatio samalta vuodelta New Yorkin Carnegie Hallista. Kapellimestariksikin saatiin Moskovassa orkesteria johtanut Kirill Kondrašin


Tšaikovski: Pianokonsertto nro 1 op. 23

Van Cliburn, piano; RCA Symphony Orchestra, Kirill Kondrašin.
Äänitetty New Yorkin Carnegie Hallissa 30.5.1958.

Rahmaninov: Pianokonsertto nro 2 op. 18

Van Cliburn, piano; Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.
Äänitetty Chicagossa 1962.

RCA.

Tällä levyllä yhteen on saatettu kaksi rakastetuinta venäläistä romanttista pianokonserttoa, Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) ensimmäinen ja Sergei Rahmaninovin (1873–1943) toinen konsertto. Tšaikovski-äänitys on vuodelta 1958 ja pyrkii toisintamaan Moskovan kilpailuesityksen. Rahmaninov-konsertto taas on myöhempi taltiointi (ja Moskovassa kilpailuohjelmassa oli Rahmaninovin kolmas).


Tšaikovskin ensimmäinen pianokonsertto vuodelta 1875 on teostyypin tunnetuimpia. Se alkaa sankarillisella ja ylevällä teemalla, joka on tuttu kaikille länsimaissa kuuloaistilla varustetuille. Välittömästi koukuttavaa alkua seuraa vaikuttava suurten tunteiden kirjo. Hidas osa on kiintoisa ja herkästi tasapainotettu yhdistelmä perinteistä lyyristä intimiteettiä ja eloisaa leikkisyyttä, kun taas hehkuvan räväkkä finaali on juovuttavan mukaansatempaava ja kansantanssimainen huipennus. Tämä moni-ilmeinen teos kuulostaa turhan usein näytökseltä näytöksen itsensä vuoksi. Se vaatii paitsi pettämätöntä tekniikkaa, niin myös erittäin tarkkaa emotionaalista korvaa ja tyylitajua pianistilta. Cliburnin tulkinta tyydyttää kaikki vaatimukset. Hän asettaa teoksen intiimit ja ekstrovertit, herooiset ja haavoittuvaiset puolet upeasti tasapainoon jännityksestä ja energiasta tinkimättä. Soitosta on välinpitämättömyys kaukana: kyseessä on syvästi intohimoinen, omaperäinen ja tyylikäs musisointi, jolla on ymmärrystä Tšaikovskin musiikissa usein läsnä olevalle tragedian tunnulle.

Kirill Kondrašinin johtama orkesteri ei nouse aivan solistin tasolle, mutta tarjoaa kelvollisen esityksen. Orkesterin äänitys on paikoitellen hieman epämääräinen eikä taltioinnin äänenlaatu ole muutenkaan aivan huippua, mutta Cliburnin vangitsevan tulkinnan parissa tällaisilla murheilla on taipumus haihtua nopeasti.


Rahmaninovin toinen pianokonsertto (1901) on musiikin ns. narratiivin kannalta hyvin vertailukelpoinen Tšaikovskin ykkösen kanssa. Sekin alkaa dramaattisella ja uskaliaalla teemalla, ja voitonriemun hetkilläkin taustalta pilkottaa aina surumielinen haikeus. Tämä konsertto tarjoaa myös laajasti tunteisiin vetoavan tulkinnallisen skaalan, jota Cliburn käy läpi älykkäästi, tunteikkaasti ja pettämättömällä tyylitajulla. Reinerin johtaman chicagolaisorkesterin musisointi on mainiota, ja äänityksen laatu on Tšaikovski-taltiointia parempi.


Jos haluaa kaksi tunnetuinta venäläistä pianokonserttoa kätevästi ja edullisesti yhdessä loistavina, vilpittöminä ja vääristelemättöminä tulkintoina, on tämä levy erinomainen valinta. Äänitykset ovat myös ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia riippumatta siitä, montako muuta tulkintaa on jo kuullut. 


Mainittakoon vielä, että tällä albumilla oleva Tšaikovski-levytys oli alkuperäisenä julkaisuna ensimmäinen platinaa (yli 1 000 000 kpl) Yhdysvalloissa (tai missään) myynyt levy. Kaikkiaan se on myynyt triplaplatinaa. Cliburnin laadun vahvistavat siis sekä kriitikot, neuvostojärjestelmä ja käytännön kapitalismi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti