Vivaldi: Neljä vuodenaikaa & huilukonserttoja

On tullut aika. On tullut aika ottaa käsittelyyn eräs pahimmin ryöstöviljellyistä teoksista klassisen ja kaikenlaisen musiikin saralla. On tullut aika puhua hieman Vivaldin Neljästä vuodenajasta.

Venetsialainen Antonio Vivaldi (1678–1741) oli barokin tuotteliaimpia säveltäjiä (ja sillä alueella on melkoisesti kilpailua). Hänen tuotantonsa käsittää viitisenkymmentä oopperaa, yli 500 konserttoa, satoja sonaatteja, nipun sinfonioita jousikokoonpanolle ja valtavan määrän uskonnollista musiikkia. Itse epäilen vahvasti väitteitä siitä, että Vivaldi olisi 12. ikävuotensa jälkeen nukkunut tuntiakaan, sillä hänen tuotantonsa mittaluokka uhmaa järkeä. Kaiken tämän huipuksi Vivaldi oli sukupolvensa taitavimpia viulisteja ja teki töitä opettaen orvoille musiikkia ja teologiaa, joista ensin mainittu on hyödyllinen ala. Vivaldi oli koulutukseltaan pappi, mutta harjoitti tuota ammattia vain vähän ja harvakseltaan. Hän oli omistautunut viulunsoitolle, säveltämiselle ja koulutukselle.

Vivaldin massiivisesta tuotannosta nykyään tunnetaan yleisesti vain yksi neljän konserton sarja (joka sekin on itse asiassa osa yhdessä julkaistua kahdentoista konserton kokonaisuutta), mutta se tunnetaan niin perinpohjaisesti, että seikka uhmaa jo Vivaldin asemaa säveltäjänä. 

Jopa pahemmin kuin tämä karikatyyri vuodelta 1723.

Neljä vuodenaikaa, varsinkin sarjan ensimmäinen, kevätteemainen konsertto, on käynyt kaikkialla. Se on tuttu elokuvista, animaatioista ja banaaleimmillaan puutarhalannosmainoksista; se päätyy lähes automaattisesti kaikkiin kauneinta klassista -tyyppisiin kokooma-albumeihin. Siihen on hyvä syy. Barokkimusiikissa on paljon tunnelmaltaan pastoraalisia teoksia, joiden pyrkimys on kuvastaa tietyntunnelmaisia maisemia, ja tämän lajityypin sisällä Vivaldin "Kevätkonsertto" edustaa huippua. Se on ehkä liiankin onnistunut ja tarttuva. Sen teemoista on tullut Griegin Peer Gyntin ja Mozartin Pienen yösoiton (Eine kleine Nachtmusik) ohella klassisen musiikin isoimpia hempeilykliseitä. 

Kaikesta tuosta huolimatta Vivaldin supersäveltäjäasema vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen. 1800-luvulla hänen hautansa ja teoksensa keräsivät pölyä unohduksissa. Osasyynä tähän oli, että joku epämääräinen italialainen kreivi oli onnistunut hankkimaan haltuunsa suuren osan Vivaldin sävellystuotannosta ja kieltäytyi julkaisemasta sitä. Jostain käsittämättömästä syystä myös hänen perikuntansa noudatti pitkään samaa linjaa. Vivaldin nousu unohduksesta ja tuntemattomuudesta erääksi rakastetuimmista ja esitetyimmistä klassisen musiikin hahmoista on ollut sensaatiomainen, mutta häntä postuumisti kohdannut arvostuksen ja kuuluisuuden puute on myös skandaalimaista. Onneksi maailmassa on oikeutta, ja nykyään Vivaldi tunnustetaan yhdeksi barokin suurimmista säveltäjistä. Minun on myönnettävä, että Vivaldin tuotanto on minusta tasaista kiusaksi saakka: hänen teoksensa ovat keskenään hyvin samankaltaisia, ja joskus minulla on vaikeuksia erottaa kahta hänen konserttoaan toisistaan. Mutta enemmän asiassa painaa se, että Vivaldi on myös laadultaan tasaisen kovatasoista. Lisäksi hänen musiikissaan on eloisuutta ja viehätysvoimaa, joita barokin saksalaisilta edustajilta toisinaan puuttuu kohtalokkaassa määrin.

En mainitse tässä yhteydessä nimiä, mutta khrmm-mm!

Neljä vuodenaikaa koostuu nimensä mukaisesti neljästä kolmiosaisesta konsertosta, jotka julkaistiin alun perin yhdessä humorististen, vuodenaikojen vaihtelua kuvaavien sonettien kera. Runojen kirjoittaja on tuntematon, mutta ei ole lainkaan mahdotonta, että nekin olisivat Vivaldin kynästä. Barokin ajan musiikissa on melko yleistä, että joillekin kappaleille suodaan pastoraalinen tunnelma, joka kuulostaa tyylitellyltä musiikilliselta luontokuvaukselta, mutta Vivaldin neljän konserton sarja on tässä lajissa omaa luokkaansa konkreettisen kuvallisuutensa, moni-ilmeisyytensä ja tarttuvan huumorinsa ansiosta.

Kevään ensimmäisen osan tuntevat kaikki: siinä kevät herää, linnut laulavat, purot pulppuavat ja pieni ukonilmakin käy visiitillä, ja kaikki tapahtuu iloisen tanssahtelun merkeissä runsaan kolmen minuutin sisään. Kevään muissa osissa kohdataan musiikin muodossa myös nukkuva vuohipaimen sekä haukkuva koira ja kuullaan lehtien huminaa. Kevät päättyy vapautuneeseen maalaistanssiin.

Kesä on italialaisittain välillä turhankin lämmin, varsinkin Vivaldin omana, ilmastointitekniikkaa edeltäneenä aikana. Kesän ensimmäinen osa on kuumuudesta uupunut ja pysyvään siestatilaan vajonnut hellehorros, jonka rikkovat käen kukunta, kyyhkyn kujerrus ja tiklin helisevä kutsu. Tuulenvireet tuovat seisovaan ilmaan hieman vaihtelua. Kyseessä on mestarillinen tunnelmanluonti, joka vedonnee kaikkiin Välimeren maissa aikaa heinäkuun kieppeillä viettäneeseen. 
Kesään kuuluvat tietysti myös kärpäset ja myös paksut, metallisen sinihohtoiset raatokärpäset, jotka pörräävät ärsyttävästi ympärillä. Helpotusta helteeseen tuo lopun kesämyrsky, joka jo enteilee syksyn saapumista.

Vaikka kesä on oikeista vuodenajoista ehdoton suosikkini, on Vivaldin konserttosarjasta Syksy parhaiten mieleeni. Kappaleiden melodiat ovat hyvin samantyyppisiä kuin Keväässä kuullut, mutta niissä on nyt tummempi ja syvempi - syksyisempi - sävy. Maalaiset viettävät sadonkorjuujuhlaa, jossa päästään seuraamaan mm. nukkuvia juoppoja - esimerkki Vivaldin ilkikurisesta, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoisesta musiikillisesta huumorintajusta. Syksy päättyy vetävään ja pontevaan metsästysretkeen, ja tässä vaiheessa mieleeni aina tulee se seikka, että Disneyn pitäisi tehdä Fantasia-tyyppinen antimaatio yksin näistä konsertoista. 

Talvella koetaan sadetta ja värjötellään lumessa, liikutaan pakonomaisesti lämpimikseen, tuuli ulvoo ja hampaatkin kalisevat. Hauskin osa on minusta Talven finaali, pienoissävelruno varovasta liikkumisesta jäisessä maastossa. Vivaldi on tavoittanut tarkkakorvaisesti ja pettämättömällä koomisella ajoituksella liukastumista välttelevän, mutta siihen vääjäämättä tuomitun ihmisen vuoroin varovaiset, vuoroin hätäiset liikesarjat ja mielentilan. 

Neljästä vuodenajasta on tolkuton määrä levytyksiä. Useimmat seuraavat viulukonserton perinnettä, mutta koska se nyt vain on niin tuttua, otan vaihtelun vuoksi käsittelyyn version, jossa teokset onkin muunneltu huilukonsertoiksi.

Antonio Vivaldi: Neljä vuodenaikaa (sov. huilulle, jousille ja basso continuolle); Huilukonsertto E-molli RV 430 ("Darmstadtilainen konsertto"); Huilukonsertto D-duuri RV 783; Konsertto huilulle (alk. viululle), uruille, jousille ja basso continuolle D-molli RV 541.

Jean-Pierre Rampal, huilu (& huilutranskriptiot); Zsuza Petris, urut; Franz Liszt -kamariorkesteri, János Rolla, konserttimestari.

Sony, äänitetty Budapestin Italialaisessa instituutissa toukokuussa 1992.

Alkuun huomautus kansikuvasta: idea on ihan söpö, mutta... ei. Ei oikein toimi. Johtuu osin siitä, että lopputulos näyttää halvalta postikorttisarjalta, jonka voisi löytää kirpputorilta jostain entisestä itäblokin maasta.

Mutta sitten itse sisältöön. Ranskalainen klassisen musiikin supertähti, huilisti Jean-Pierre Rampal (1922–2000) esittää itse laatimansa huilukonserttoversion Vivaldin kuuluisimmasta nelikosta, ja mukaan on otettu myös muita säveltäjän teoksia, joissa huilulla on merkittävä soolo-osa. Levylle on mahtunut mukaan ensilevytyksiäkin: teoksia RV 430 ja RV 783 ei ole taltioitu levylle ennen 1990-lukua. Tämä ei ole tavatonta, kun ottaa huomioon Vivaldin tuotannon laajuden ja hänen suosionsa verraten hiljattain tapahtuneen nousun yhdistettynä siihen ilahduttavaan seikkaan, että hänen aiemmin tuntemattomia sävellyksiään löytyy yhä harvakseltaan vanhoista eurooppalaisista kirjastoista. Tämän albumin ensilevytykset ovat juuri tuollaisia löytöjä. RV 430 tuli esiin darmstadtilaisesta arkistosta, ja RV 783 (joka on uudella hitaalla osalla varustettu huiluversio Vivaldin eräästä viulukonsertosta) löytyi schweriniläisestä kirjastosta. 

Neljä vuodenaikaa toimii upeasti huilukonserttosarjana. Vivaldin eloisat ja iloiset melodiat saavat ylleen tuoretta heleyttä, mikä sopii yllättävän hyviin kaikkiin vuodenaikoihin. Kevääseen ja syksyyn instrumentti tuo lisäyksen pastoraaliseen tunnelmaan, ja myös kesäiseen linnunlauluun soitin on tietysti omiaan. Talvella Rampal taas muuntaa soinnin hieman jääpuikkomaisemmaksi. Tuloksena on riemukas ja täysin luontevan kuuloinen tulkinta, jota voi pitää kaksinkertaisena voittona huilistille, joka on myös laatinut soolo-osan transkriptiot itse. Tätä raikasta versiota voi suositella kaikille, jotka ovat joko kyllästyneitä tuttuun viuluversioon, ja yhtä hyvin myös niille, jotka eivät vain saa teoksesta kyllikseen.

Muut huilukonsertot albumilla ovat toteutukseltaan mainioita, mutta jäävät odotetusti päänelikon varjoon. Darmstadtilainen konsertto on hyvin mieluisa löytö: välittömästi mieleenpainuva, taiturillinen ja tiivis. Rampalin mestarillinen huilunsoitto on oikeutetusti ja luontevasti pääosassa, mutta esitykset ovat joka kantilta erittäin toimivia, viehättäviä ja kauniita. Jos haluan hautautua Neljään vuodenaikaan (mitä tapahtuu aika harvakseltaan, joitakin kertoja vuodessa), tämä on se levy, jonka kaivan esiin.