lauantai 6. heinäkuuta 2013

Händel: Vesimusiikki & Kuninkaallinen ilotulitusmusiikki

Kun kuningas lähtee purjehdukselle, ansaitsee hän laadukkaampaakin kuunneltavaa kuin lokkien kälätyksen ja laineiden läiskeen. Tasokkaissa monarkioissa pestattiin ennen tuollaisiin tilainteisiin aikakauden huippusäveltäjä kirjoittamaan veneilymusiikkia hallitsijalle erityisesti tämän purjehdusta sulostuttamaan. (Nykyään keskiaasialaiset diktaattorit hommaavat bileisiinsä jonkun niistä 50 000 tunnetummasta popartistista taustanauhoineen; eivätkä tähtöset sittenkään yleensä edes tiedä, kuka joku Gurbanguli Berdimuhammedov oikein on.) Tänään siis lutrataan Händelin Vesimusiikkia.
Puuteroikaa peruukkinne, kiillottakaa kaksois- ja kolmoisleukanne.
Hallessa Saksissa vuonna 1685 syntynyt Georg Friedrich Händel vertautuu pakostakin lähistöllä Eisenachissa samana vuonna syntyneeseen Johann Sebastian Bachiin. Nämä kaksi saksalaisen barokin jättiläistä elivät samaan aikaan ja suurin piirtein yhtä pitkään luoden mittavan tuotannon, joka edustaa barokkimusiikin huippua. Heidän tyylinsä ovat silti hyvin erilaiset. Händel oli omana aikanaan menestyneempi ja kuolemaansa seuranneen vuosisadan aikana myös suositumpi (Beethoven piti häntä historian suurimpana säveltäjänä), kun taas Bachin musiikki virui massojen unohtamana, kunnes Mendelssohn melkein yksin nosti sen unohduksesta suuren yleisön ansaitun huomion kohteeksi. Nyt roolit ovat kääntyneet, ja Bach on näinä päivinä arvostetumpi ja keskeisemmäksi arvioitu säveltäjä. 

Minä pidän enemmän Händelistä. Hänen musiikissaan on yleensä enemmän eloa, vaihtelua ja tunnetta. Händel ymmärsi dramatiikan päälle, ja hänelle Bachin itsetarkoituksellinen hurskaus on vierasta. Eron huomaa, kun vertaa Bachin Matteus-passiota (1727) Händelin Messias-oratorioon (1741). Ensin mainittu on (minusta) tuskastuttavan ylipitkä, tylsä ja loputtoman unettava teos, jälkimmäinen taas energinen, teatraalinen ja vangitseva.
Vaikka molemmat säveltäjät olivat innovatiivisia barokkityylin taitureita, ovat heidän lähestymistapansa ja sävellysfilosofiansa erilaiset. Bach oli nurkkakuntainen, harras luterilainen, jolla oli ilmiömäinen musiikillinen mielikuvitus, mutta vain niukasti maallista kunnianhimoa. Händelillä taas viimeksi mainittua oli rutkasti, ja hänestä tuli musiikillinen kosmopoliitti, joka matkasi uransa perässä ympäri Saksaa ja Italiaa päätyen 1700-luvun alussa Britanniaan. Kun Händelin saksalainen työnantaja, Hannoverin vaaliruhtinas Georg, nousi Britannian valtaistuimelle Yrjö I:nä vuonna 1714, asettui Händel loppuelämäkseen Lontooseen. Hän sai Britannian kansalaisuuden ja omaksui nimen George Frideric Handel, jota anglosaksit hänestä yhä käyttävät.

Kuninkaallinen suosio ei taannut varmaa taloudellista menestystä, sillä Händel oli itsenäinen liikemies, joka investoi isoja rahoja lontoolaiseen oopperabisnekseensä. 1720-luvun lopulla hän ajautui vararikkoon huonojen sijoitusten ja yleisön muuttuvan maun vuoksi: italialainen ooppera ei enää ollutkaan lontoolaisten mieleen samassa mitassa kuin aiemmin. Händel kuitenkin tienasi itsensä velkavankeuden porteilta vielä entistäkin varakkaammaksi ja takaisin suosioon sarjalla huippumenestyksekkäitä oratorioita.

Händelin terveys alkoi horjua 1750-luvun alussa. Hän alkoi menettää näköään, ja sokeuden sinetöi surkea silmäleikkaus – asialla oli sama julkisuudenkipeä puoskari, joka silpoi myös Bachin silmiä.
John Taylor, sokaissut enemmän ihmisiä kuin Tšingis-kaani ja Basileos II yhteensä.

Händel kuoli Lontoossa huhtikuussa 1759 ja hänet haudattiin oman toiveensa mukaan valtakunnan pääkirkkoon Westminster Abbeyiin. Hän ei koskaan ollut tunnettu vaatimattomana miehenä. Händel oli luonteeltaan herkästi kiivastuva ja omanarvontuntoinen. Hän ei voinut sietää instrumenttien virittämisestä syntyvää ääntä, ja kerran sai esineidenpaiskomisasteen raivokohtauksen, kun viulistit erehtyivät virittämään soittimiaan hänen kuultensa. Händelillä ei ollut lapsia, toisin kuin Bachilla, jonka perhe käsitti 3 % valtakunnan väestöstä. Händel ei ollut koskaan naimisissa eikä näytä osoittaneen minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan ylipäänsä. Hänen tunnetuimmat ja suosituimmat teoksensa tänä päivänä ovat oopperat Julius Caesar ja Kserkses, oratoriot Messias ja Judas Maccabeus sekä tänään käsittelyyn pääsevät kuninkaalliset orkesterisarjat.


Georg Friedrich Händel

Vesimusiikki, sarjat HWV 348350; Kuninkaallinen ilotulitusmusiikki (Musick for the Royal Fireworks, HWV 351).

Orpheus Chamber Orchestra.

Deutsche Grammophon, äänitetty New Yorkin valtionyliopistolla 1990.

Kolmeksi orkesterisarjaksi perinteisesti jaettu (alkuperäisestä esitysjärjestyksestä ei ole varmuutta) Vesimusiikki valmistui Yrjö I:n Thamesin-purjehdukselle 1717. Puolensataa muusikkoa uitettiin suurella lautalla esittämässä teosta kuninkaalliseksi ajanvietteeksi. Kun nimi on itsepintaisesti sarjakolmikolla nämä vuosisadat pysytellyt, niin kaipa ensiesitys sitten oli jonkinmoinen menestys.
 
Händel (kesk) pitää seuraa Yrjö I:lle. On siinä soutajalle (vas) kiskottavaa.

Vesimusiikin kestävä suosio piilee varmaankin onnistuneessa yhdistelmässä rentouttavaa eleganssia ja ilottelevaa musiikillista mielikuvitusta. Händel sävelsi teoksen muodikkaaseen ja vaivattomasti kuunneltavaan ranskalaiseen tyyliin. Versailles'n hovissa suosittiin elegantteja ja ilmavia orkesterisarjoja, jotka alkoivat majesteettisen innoittuneilla alkusoitoilla. Händel tuhlailee tarttuvia, mieleenpainuvia ja kauniita melodioita pitkin teosta, ja lisäksi käsittelee niitä sekä nokkelan vivahteikkaasti että miellyttävän kepeästi.

Kuninkaallinen ilotulitusmusiikki sävellettiin kolme vuosikymmentä myöhemmin. Yrjö II järjesti huhtikuussa 1749 suuren ilotulitenäytöksen Lontoon Green Parkissa sen kunniaksi, että Aachenin rauhansopimus oli edellisenä vuonna päättänyt Itävallan perimyssodan (joka tosin jatkui vielä eräissä maailmankolkissa, mutta miksi pilata juhlatunnelmaa?).

Esitys oli surkea katastrofi. Ensinnäkin ulkoilmajuhlassa 27.4.1749 satoi, mikä ei sinänsä ole Englannissa yllättävää, ja lisäksi ilotulitenäytös meni kammottavasti vikaan. Raketit poukkoilivat satunnaisen hallitsemattomasti ympäriinsä, suutareita oli runsaasti, ja yksi harhautunut raketti löysi tiensä puistoon pystytettyyn puiseen rauhantemppeliin, johon loput raketit oli varastoitu. Kulissitemppeli syttyi tuleen, ilotulitevarasto räjähti, kuninkaan reliefimuotokuva kaatui ja kolme ihmistä sai surmansa.

Händelin musiikille kävi onneksi paremmin. Puhallinorkesterille sävelletty sarja (kuningas itse oli toivonut, että kokoonpano ei käsittäisi viuluja, ties mistä syystä) niputetaan usein levyillä yhteen Vesimusiikin kanssa. Molemmat sarjat on tietysti sävelletty tilaustöinä kuninkaallisiin tapahtumiin, mutta niissä on tyylillisiäkin yhtäläisyyksiä. Myös Ilotulitusmusiikki noudattaa ajan ranskalaisia malleja, ja pohjalla on kuultavissa aina elegantti tanssillisuus. Ilotulitusmusiikki on kuitenkin tilaustyön luonteen vuoksi Vesimusiikkia juhlavampaa ja välillä hieman virallisen kuuloista. Varsinkin mittava alkusoitto on jopa mahtipontinen, ja läpi teoksen säveltäjä pyrkii hieman aiempaa muhkeampaan sointiin, mikä tietysti on hyvin käytännöllistä, jos suunnittelee kilpailevansa ruutiräjähdysten kanssa.

Newyorkilainen Orpheus Chamber Orchestra esittää Vesimusiikin todella valloittavasti. Kyseessä on pieni kamariorkesteri, ja siksi emme pääse todistamaan varsinaista äänen massaa, mutta kokoonpanolla on raikkaan kevyt ja ilotteleva ote musiikkiin, joka kuulostaa hyvin läpinäkyvältä ja spontaanilta. Kontrasteja ei juuri korosteta, ja kappaleet lipuvat vaivattomassa jatkumossa siten, että kuuntelukokemus on perinpohjaisen rentouttava ja ilahduttava. Tämä Vesimusiikki ei anna minulle mitään aihetta valituksille, vaan se on kauttaaltaan miellyttävä, kaunis ja tasokas esitys, joka pirskahtelee, vaan ei roiski.

Myös Ilotulitusmusiikissa on kosolti viehätystä, mutta tässä teoksessa kamariorkesterin hyvin rajalliset voimavarat käyvät ilmi. Puhaltimet tuottavat kauniin ja puhtaan, mutta myös hieman ohuen ja pieneltä kuulostavan soinnin. Esityksessä on taas aivan oikea majesteettisuuden, eleganssin ja ajoittaisen kepeyden yhdistelmä, mutta tämä musiikki tuntuu kaipaavan myös suuren juhlan tuntua, jota tämä laadukas kamariorkesteri ei aina kykene tarjoamaan. Tästä puutteesta huolimatta esitys on sinänsä omien reunaehtojensa puitteissa erinomainen, viihdyttävä ja elinvoimaista arvokkuutta huokuva. Seremoniamusiikissa vaarana olevaa jäykkyyttä ei tarvitse tässä seurassa pelätä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti