torstai 8. elokuuta 2013

Mozart: Viulukonsertot 3 & 5 ym.

Wolfgang Amadeus Mozartin (1756 - 1791) viulukonsertoista varmasti esitetyin on nro 5, jota Turkkilaiseksi mainitaan finaalissa esiintyvän hupaisan erikoisuuden vuoksi. 
Ottomaanien valtakunta oli 1700-luvun loppupuoliskolla muotia Keski- ja Länsi-Euroopassa. Se oli lakannut olemasta uhka ja oli aloittanut pitkän ja varsin passiivisen alamäkensä. "Turkkilaiset" aiheet kiehtoivat itävaltalaisia, jotka vielä noin vuosisataa aiemmin olivat kärvistelleet ottomaaniarmeijan pelossa, kunnes Puolan kuningas oli viime hetkellä tullut hätiin. Eksoottiset ja erotisoidut haaremiaiheet olivat turkkilaisten uhan heikentyessä suosittuja, ja Mozartkin käsitteli haaremitematiikkaa musiikillisesti oopperassa Ryöstö seraljista (Die Entführung aus dem Serail).

Vuonna 1775 valmistuneeseen viidenteen viulukonserttoonsa Mozart sisällytti "turkkilaisina" pidettyjä elementtejä. Nykykuulija ei niitä enää havaitse ilman erillistä selitystä. En ole koskaan kuullut mitään, mikä kuulostaisi vähemmän turkkilaiselta tai edes balkanilaiselta kuin Mozartin Turkkilainen konsertto. Turkkilaiseksi väitetty finaali on tyypillisen mozartiaaninen menuetti, jossa on hieman erikoinen, hetkisen ajan pauhaava särö.

 
Mozart: Viulukonsertot 3 & 5; Adagio K. 261; Rondo K. 373. 
Takako Nishizaki, viulu; Capella Istropolitana, Stephen Gunzenhauser. 
Naxos, äänitetty Bratislavassa 1987 (konsertot) & 1989.

Takako Nishizaki (s. 1944) on tehnyt levytysuransa lähinnä Naxos-merkille, mahdollisesti siksi, että on naimisissa Naxoksen perustajan ja johtajan Klaus Heymannin (s. 1937) kanssa. Ilmeisestikään järjestelyssä ei ole kyse ainakaan pelkästään aviopuolison suosimisesta levytysvalinnoissa todellisen taidon kustannuksella, sillä Nishizakin soitto on varsin upeaa. Tulkinnoissa on linjakasta omaperäisyyttä, esimerkiksi juuri nro 5:n finaalin "oudossa" kohdassa, jossa efekti ei ole raaka, vaan kaunopuheisen ilkikurinen. Jos verrataan Grumiaux'n tulkintoihin, on Nishizaki lähempänä romanttista linjaa. Musiikin lyyrinen kauneus korostuu hieman kirkkauden ja viileän eleganssin kustannuksella. Romanttinen näkemys teoksista on ainakin kuuntelunautinnon perusteella oikeutettu, ja johdonmukaisen tulkinnan pystyy rakentamaan ilman väkinäisen kirpeää terävyyttäkin, mikä on hyvä muistaa nykyään, jolloin ns. historiallisesti informoitu (termi, jota käytän aina lievällä ironialla, koska katson sen sopivan - jos ei sentään kuuluvan - parhaiten taiteellisesti epävarmoille arkailijoille) esitystapa lienee yhä jokseenkin dominantti.

Gunzenhauserin johtama bratislavalainen orkesteri ei juuri pääse näissä teoksissa loistamaan, eikä siitä voi syyttää kuin säveltäjää. Orkesteri on selvästi taustaelementti näissä konsertoissa, mutta tällä levytyksellä se hoitaa tehtävänsä mukavasti sekä konsistentin romanttisesti, ja äänitys antaa viululle kuuluvan ja luontevan etusijan. Kaikin puolin mukavaa kuunneltavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti