sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Paganini: Viulukonsertot 1 & 2

Genovalaissyntyinen Niccolò Paganini (1782–1840) oli 1800-luvulla viululle sama kuin Franz Liszt pianolle – italialaista nuorempi (s. 1811) Liszt sai rohkaisua ja innoitusta juuri Paganinilta. Molemmat rakensivat tuekseen ihailevan ja sangen modernin fanikultin. Ihailijat pyörtyilivät ja keräsivät pyhäinjäännöksiä – hiuskiehkuroita ym. muistoja – muusikoista jo näiden eläessä. Voimakkaimmin ihailuaan ilmaisivat artistin kanssa vastakkaista sukupuolta olevat fanit, kuten yleensä nykyäänkin on asian laita.

Isän kunnianhimoisesti kasvattamasta Paganinista sukeutui virtuoositason esiintyjä viulun, alttoviulun, mandoliinin ja kitaran parissa. Hän debytoi solistina 11-vuotiaana, ja 16-vuotiaana hän sävelsi viulukirjallisuuden perusteoksiin kuuluvan 24 kapriisin sarjan, joka on niin loistelias, niin omaperäinen ja niin irrallaan kaikesta siihen mennessä sooloviululle kirjoitetusta, että teos tuntuu ilmaantuneen tyhjästä – kuin jumalan kynästä. Elinaikanaan Paganinin myytti yhdistettiin kuitenkin pikemmin paholaiseen kuin jumalaan. Viulistin pituus, hoikkuus, luisevuus ja tummakulmainen olemus nostattivat puolivakavan huhun siitä, että hänen muusikonlahjojensa takana olisi faustinen sopimus pimeiden voimien kanssa. (Paganinin poikkeava ulkomuoto saattoi postuumien arvioiden mukaan johtua harvinaisesta perinnöllisestä Marfanin oireyhtymästä.) Paganini katsoi taloudellisesti kannattavaksi olla suoraan kiistämättä tällaisia kuulopuheita.
Mistäkö lahjani ovat peräisin? No, ainakaan neitsyiden veressä kylpeminen ei ole haitaksi...
Muitakin huhuja levisi. Varmana tietona kerrottiin, että viulisti oli viettänyt vuosia vankilassa, missä olisi muka opetellut soittamaan säilyttääkseen järkensä; Paganinin "rikokset" vaihtelivat kertojasta riippuen murhasta pyhäinhäväistykseen ja poliittiseen juonitteluun. Viimeksi mainittu huhu saattoi saada innoitusta siitä, että Paganini oli toiminut joitakin vuosia viihdyttäjänä Napoleonin sisaren, Toscanan suurherttuatar Elisa Bonaparten hovissa Luccassa. Tietysti väitettiin myös, että viulistilla olisi ollut suhde suurherttuattaren kanssa, ja kuulemma valenimellä elänyt poika, jonka Elisa Paganinille synnytti, juonitteli jossain bonapartistista vallankaappausta. Paganinista puhuttiin tolkuttomat määrät täysin fantastista pötyä, mutta se piti osaltaan viulistin puheenaiheena ja auttoi vetämään konsertit täyteen.

Paganini konsertoi ahkerasti. 1820-luvun lopulla hän järjesti suuren kansainvälisen kiertueen, ja kolmessa vuodessa hänestä tuli koko läntisen maailman kuuluisin muusikko. Konserttiensa ohjelmiston Paganini sävelsi mieluiten itse, vaikka soitti runsaasti myös muiden teoksia. Hänen tuotantonsa on kuitenkin suppeahko, eikä hän mielellään julkaissut teoksiaan aktiiviuransa aikana. Hän halusi pitää Paganinin brändin tältä osin omassa hallinnassaan. Paganini oli Lisztin tavoin yhdistelmä showmiestä ja syvän musikaalista taituria. Eräs temppu, josta hän oli kuuluisa, oli viulun kolmen kielen katkaiseminen "vahingossa" yhä vaikeammaksi käyvän kappaleen kuluessa. Loppuhuipennuksen mestari esitti ainokaisella jäljelle jääneellä G-kielellä.

Suosion huipulla Paganinin terveydentila alkoi heiketä. Hän sai kuppaan elohopea-oopiumikuuria, mikä saattoi olla itse tautia pahempi lääke. Tuberkuloosi ja ajoittainen masennus vaivasivat vähitellen uupuvaa muusikkoa, jonka oli lopetettava konserttikiertueet 1834. Hän palasi synnyinkaupunkiinsa Genovaan, missä alkoi valmistella teoksiaan julkaistaviksi ja ottaa myös muutamia kyllin varakkaita oppilaita. Paganini oli tässä vaiheessa konserttikiertueidensa jäljiltä upporikas. Häneltä esimerkiksi liikeni 20 000 frangia kiitokseksi Hector Berlioz'lle yhdestä konsertista, jonka ohjelmassa oli Paganinin sävellys – summa vastasi Berlioz'n usean vuoden ansioita.

Vauraus ei suojellut Paganinia fyysiseltä ja taloudelliselta tuholta. Hän menetti hampaansa ja puhekykynsä, ja yritys panna omaisuus poikimaan perustamalla nimikkokasino Pariisiin epäonnistui surkeasti. Kuoleva viulisti vetäytyi Rivieralle. Hän oli niin heikossa kunnossa, että paikalle kutsuttiin pappi viimeistä voitelua varten. Paganini kuitenkin lähetti papin tiehensä – ehkä siksi, että hän ei uskonut vielä kuolevansa. Kuolema koitti viikkoa myöhemmin, toukokuun 27. pnä 1840. Paganiniin liitettyjen skandaalien sekä hänen riitintorjuntansa vuoksi kirkko epäsi häneltä hautauksen siunattuun maahan. Paganinin ruumiin tarina on tämän vuoksi kunniaton farssi. Vasta vuosia myöhemmin kirkko salli Paganinin ruumiin tuomisen Genovaan, joskaan ei vieläkään hautajaisia. Tämäkin myönnytys saavutettiin vain lukuisilla vetoomuksilla, joista viimeisen sai itse paavi Gregorius XVI. Siunattuun maahan viulisti saatiin laskea vasta 1870-luvulla, eikä silloinkaan synnyinkaupunkiinsa, vaan Parmaan. Böömiläinen viulisti, säveltäjä ja sekopää František Ondříček maanitteli vielä Paganinin jälkeläisiltä luvan kaivaa mestari ylös 1890-luvulla. Ondříček halusi vain nähdä suuren esikuvansa. Tämän jälkeen Paganini on saanut levätä rauhassa Parman uudella hautausmaalla.


Niccolò Paganini:

Viulukonsertto nro 1 D-molli, opus 6 (1817);

Viulukonsertto nro 2 B-molli, opus 7 (1827).

Ilja Kaler, viulu;
Puolan valtiollisen radion sinfoniaorkesteri, Stephen Gunzenhauser.

Naxos, äänitetty Katowicessa 1992.

Paganinin 24 kapriisin sarja on hänen mullistavin ja omaperäisin teoksensa. Viiden (tai kuuden, jos huomioimme yhden vain osittain hänen käsialaansa olevan teoksen) viulukonserttonsa parissa hän taas edustaa vakiintunutta romanttista tyylilajia. Hänen kahdessa ensimmäisessä konsertossaan on kuitenkin jotakin leimallisesti erottuvaa, runsaan ja monimutkaisen virtuoosiaineksen lisäksi: ne ovat selvästi italialaista musiikkia. Vaikutteita on ilmiselvästi otettu italialaisesta oopperatraditiosta. Paganinin teoksia voisi luonnehtia bel canto -konsertoiksi Italiassa tuolloin vallalla olleen, kaunista, lyyristä ja linjakasta melodiaa korostavan oopperatyylin mukaan. Toisinaan musiikin sävelmät ovat niin oopperamaisia, että voisi välistä kuvitella kuunelevansa jonkinlaista fantasiaa Bellinin, Donizettin tai Rossinin oopperoiden teemoista.

Vaikka konsertot eivät ole mitenkään huomattavan originelleja, on niiden vahvuus juuri melodisessa runsaudessa ja linjakkuudessa. Ne antavat teoksille jännitettä ja ennen kaikkea emotionaalista sisältöä, joka voi joskus jäädä virtuoosisiksi näytöspaloiksi tarkoitetuista kappaleista puuttumaan. Nämä konsertot, varsinkin nro 2, ovat syvästi nautinnollisia romanttisia elämyksiä, joihin uppoutuu mielellään toivoen, ettei musiikki vain pääsisi loppumaan.

Olen tottunut odottamaan budjettiäänitteillään markkinaosuuden raivanneelta Naxos-yhtiöltä kelvollisuutta ja kompetenssia. Tämä levytys ylittää odotukseni humauksella. Ensinnäkin solisti on loistava. Venäläinen Ilja Kaler (s. 1963) on ainoana maailmassa saanut ensipalkinnon kolmessa arvostetuimmassa viulukilpailussa (Moskovan Tšaikovski, Helsingin Sibelius, Genovan Paganini). Hän soittaa verrattomasti ja idiomaattisesti. Viulisti osaa hyödyntää Paganinin laulavia melodioita täydellisesti. Soiton lyyrisyys on vertaansa vailla. Tämän kuulee heti ensimmäisen konserton pitkässä avausosassa, johon Kaler tuo ihmisäänen lumoa lähestyvän, vapauttavasti liitelevän soinnin.

Vaikka viulu on tietysti pääosassa, ei orkesterin osuus ole näissä teoksissa aivan mitätön. Puolalainen orkesteri soittaa amerikkalaisen Stephen Gunzenhauserin johdolla moitteettomasti ja tyylitajuisesti. Erityisesti jouset ja vasket tuovat huolitellulla soitollaan esityksille lisäarvoa. Pohjimmiltaan viihteelliset teokset saavat pettämättömän tyylikkäästi soittavasta orkesterista hieman aristokraattisemman ilmeen. Äänityskin on esimerkillinen, ja niinpä lopputuloksena on vastustamaton albumi. Palaan tämän pariin usein, varsinkin silloin, kun haluan 67 minuuttia puhdasta mielihyvää viulukonserton muodossa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti