perjantai 31. tammikuuta 2014

Mozart: Sinfoniat nro 40 & 41

W. A. Mozart (1756–91) oli 20 vuoden ikään ehtiessään säveltänyt jo suunnilleen 40 sinfoniaa, jotka ovat enimmäkseen lyhyitä, noin vartin mittaisia serenadimaisia viihdeteoksia. Niitä on vaikeata erottaa toisistaan, enkä saata pitää niitä kovin mielenkiintoisina tai palkitsevina. Kypsällä iällä Mozart kynäili vielä noin viisitoista sinfoniaa, ja ne ovat aivan eri luokkaa. Niissä asiansa hallitseva mestari päästää mielikuvituksensa valloilleen, ja Haydnin 104 sinfonian ohella nämä kypsät teokset kuuluvat klassismin hienoimpiin saavutuksiin.
Mozart klaveerin ääressä. Joseph Langen keskeneräinen muotokuva (1789).
Mozart sävelsi tiettävästi ainakin 50 sinfoniaksi luokiteltavaa teosta, mutta yleensä vain 41 niistä on tavattu numeroida, ja nro 41 valmistui viimeisenä. Tarkkaa tietoa Mozartin sinfonioiden kokonaisuudesta ei ole. Teoksia on kadonnut ja laitettu muiden säveltäjien nimiin. Muiden säveltäjien teoksia on myös joskus luultu Mozartin säveltämiksi. Mozartilla oli tapana kopioida ja transkriboida muiden säveltäjien teoksia omaan käyttöönsä, ja myöhemmät tutkijat ovat joskus luulleet näitä kopioita Mozartin omiksi sävellyksiksi. Mozartin virallisen sinfonialuettelon nrot 2, 3 ja 37 ovat varmuudella muiden säveltämiä (nro 37 on Joseph Haydnin veljen Michaelin työtä), ja Mozartin 11. sinfoniaa pidetään alkuperältään hyvin epävarmana. Aina silloin tällöin jossain Euroopan arkistossa tai kirjastossa löydetään pölyinen manuskripti, josta paljastuu luuloteltu tai todellinen Mozart-yhteys, mutta sinfonioiden saralla ei ole odotettavissa aiemmin tuntemattomien mestariteosten löytymistä, vaan pikemminkin epävarmojen kuriositeettien.

Onneksi ne kypsän kauden mestariteokset ovat ansaitusti säilyneet nautittaviksemme. Mozartin tunnetuimmat sinfoniat ovat epäilemättä hänen viimeisensä. Hän uurasti kolme viimeistä sinfoniaansa (nrot 39–41) puolentoista kuukauden aikana kesällä 1788. Työtahti on hämmästyttävä, kun ottaa huomioon, että kaikki kolme ovat mestariteoksia ja tekijänsä uran kunnianhimoisimpia sinfonioita.

Sinfonia nro 40 on toinen kahdesta Mozartin mollisinfoniasta, ja sen ensimmäinen osa on takuuvarmasti kaikille tuttu, niin usein tämä kappale on näet raastettu mainoksiin sun muihin yhteyksiin, jotka eivät ehkä ole sille soveliaimpia elinympäristöjä. On hieman hassua, että molliin sinfonioissaan niin harvoin kajonnut Mozart tunnetaan sinfonisessa mielessä juuri tämän harvinaisen molliteoksen kautta, mutta mitään ansaitsematonta ei 40. sinfonian suosiossa ole. Se on muodollisesti täysklassismin moitteeton, nerokas ja kompleksisuudessaan näennäisen yksinkertainen edustaja, ja samalla sen taustalla soi syvä, kaihoisa tunne, joka tarjoaa ehkä aavistuksia 1780-luvulla nurkan takana jo odottaneesta romantiikasta. Tämä sinfonia tuo Mozartin orkesterimusiikkituotantoon aivan uusia, tummia ja syviä sävyjä, ja sen kuunteleminen on paitsi nautinnollista ja liikuttavaa, niin myös kiehtovaa spekulatiivisessa mielessä: jos Mozart ei olisi kuihtunut pois 35-vuotiaana, miten hänen tyylinsä olisi kehittynyt? Olisiko hänestä kehkeytynyt ensimmäinen romantikko? Musiikin historia olisi takuulla ainakin hieman toisenlainen. Tällainen pohdinta tekee pakostakin hieman melankoliseksi, mikä sopii erinomaisesti sinfonian tunnelmaan.

Jos 40. sinfonia on vienon surumielinen, kohoaa nro 41, tekijänsä viimeinen, suorastaan olympolaisiin korkeuksiin. Mozartin laajin ja kunnianhimoisin sinfonia sai postuumisti lisänimen Jupiter, joka on sikäli osuva, että siinä on antiikkisen jumalan majesteettisuutta ja roomalaisten ylijumalaan liitettyä joviaalia, keveää ja oudon aineetonta riemastusta. Vaikka Mozartin kaikki muut teokset olisivat tuhoutuneet, riittäisi 41. sinfonia takaamaan hänelle merkittävän sijan musiikin historiassa. Itse asiassa pelkkä sinfonian upea finaali riittäisi yksin todistamaan Mozartin neroudesta, lahjakkuudesta ja taidosta. Hän oli äskettäin tutkinut Bachin ja Händelin (joita pidettiin tuolloin muodista menneinä ja joskeenkin epäkiinnostavina säveltäjinä) teoksia ja ihastui erityisesti barokkimestarien kontrapunktiin. Viimeiseksi jääneen sinfoniansa viimeiseen osaan Mozart latasi niin tolkuttoman määrän kontrapunaalisia paukkuja, että kontrapunktin ystäville se on kuin korkealaatuista pornoa. Kyseessä on eräs kaikkien aikojen loistavimmista, hätkähdyttävimmistä, majesteettisimmista ja kunnioitusta herättävimmistä sävellyksistä, inhimillisen potentiaalin mykistävä mestarinäytös, jota on suoraan sanoen hankala uskoa pelkän ihmisen tekeleeksi. Tähän kymmenminuuttiseen finaaliin Mozart tuntuu kirjoittaneen koko musiikillisten taitojensa ja kykyjensä summan. Viisi ensiluokkaista teemaa yhdistyy valtavaksi, maailmankaikkeudelliseksi fuugaksi, joka mykistää yleisön. Suhtaudun tähän teokseen pelonsekaisella kunnioituksella. Mozartin 41. sinfonian finaali on ainoita tilanteita, joissa minä jumalaton olen ikinä kokenut mitään uskonnolliseksi kokemukseksi luokiteltavaa. Tämä on Mozartin orkesterituotannon kiistaton kruunu, lähes ihme, jota musiikintutkija  
Sir George Grove luonnehti Ranskan vallankumousta edeltäneen maailman suurimmaksi orkestraaliseksi saavutukseksi.


W. A. Mozart: 

Sinfonia nro 40 G-molli, K.550 (24 min 49 sek);

Sinfonia nro 41 C-duuri, K.551, "Jupiter-sinfonia" (36 min 53 sek).

Capella Istropolitana, Barry Wordsworth.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1988. 61 min 42 sek.

Mozartin kahden viimeisen sinfonian tapauksessa levytyksiä on kosolti ja niitä tehdään jatkuvasti lisää, mutta Barry Wordsworthin (s. 1948) slovakialaistaltioinnit 1980-luvulta pitävät yhä pintansa. Naxos perustettiin vuonna 1987, ja yhtiö aloitti heti nopean levytystoiminnan erityisesti edullisenpuoleisten itäeurooppalaisten orkesterien kanssa. Tavoitteena oli saada pikaisesti markkinoille aiempaa halvempia, mutta silti tasokkaita levytyksiä keskeisestä klassisesta repertuaarista. Capella Istropolitana on Bratislavan filharmoniasta koottu, hieman modernia sinfoniaorkesteria pienempi kokoonpano levytystarkoituksiin, ja se esiintyy monilla Naxoksen alkuvuosien parhaista taltioinneista.

Wordsworthin johtama orkesteri on kokoonpanoltaan selkeälinjaisen kamarimusiikkimainen, mutta kuitenkin riittävän mittava kootakseen riittävästi massaa tarvittaviin huipennuksiin, kuten 41. sinfonian loppuun. Kapellimestari ei suosi äkkinäisiä tai äärimmäisiä tempoja, mikä tekee hänen Mozartistaan erittäin hyvää perusäänitekirjaston ydintä: niissä ei tavoitella erikoisuutta sen itsensä vuoksi. Rytmitys on kautta linjan erinomaista, tarkkaa ja jopa rapsakkaa, kun taas soitto on elegantin puhdasta, moitteettoman kauniisti muotoiltua ja viimeistellysti harjoiteltua. Lopputulos kestää vertailun aika lailla kaikkiin kuulemiini versioihin, ja erikseen on mainittava äänityksen laatu: harvinaislaatuinen selkeys ja puhtaus nostavat taltioinnin arvoa entisestään. Nostan tämän halpisbudjettiäänitteen empimättä kaiken maailman kämäisten, rätisevien ja vaappuvien "autenttisten" periodi-instrumenttiriivintöjen yläpuolelle niin kevyesti, ettei minulla ole viimeksi mainituille tarvetta tai kärsivällisyyttäkään. 

perjantai 24. tammikuuta 2014

Mahler: Ylösnousemussinfonia & Debussy: La Mer

Bolognasta kantautui viikolla suru-uutinen. Kapellimestari Claudio Abbado kuoli maanantaina 20.1.2014. Hän oli 80-vuotias, syntynyt Milanossa 26.6.1933. 
Abbado oli sukupolvensa huomattavin italialainen kapellimestari, joka jättää jälkeensä onnekkaan suuren määrän tasokkaita levytyksiä. Saksalainen romantiikka ja kansainvälinen modernismi olivat hänen ominta tulkinnallista aluettaan. Abbadosta ei tiettävästi ole hänen työtovereillaan ja alaisillaan ollut pahaa sanottavaa, mikä ei ole kapellimestarien keskuudessa aivan yleistä. Hän seurasi nuorena Arturo Toscaninin (1867–1957) autoritaarista, äkäistä ja simputtavaa harjoitustyyliä ja piti sitä niin vastenmielisenä, että toimi koko uransa ajan huomattavan kohteliaasti, avoimesti ja kuuntelevasti muusikoita kohtaan. Näinkin saatiin aikaiseksi loistavia ja unohtumattomia esityksiä, ja Abbado oli pidetty vierailija niin muusikoiden kuin yleisön keskuudessa. Hän kuoli maailman arvostetuimpiin kuuluvana muusikkona, joka sai eläessään korkeita tunnustuksia Itävallan, Saksan, Ranskan ja Japanin valtioilta. Kotimaassaan Italiassa hän sai presidentin myöntämän elinikäisen senaattorin arvon vuonna 2013.
Claudio Abbado vuonna 2012. Kuvalähde: Italian tasavallan presidentin kanslia.

Abbado työskenteli Wienin filharmonikkojen ylikapellimestarina vuosina 1971–89. Vuonna 1989 hänet valittiin hieman yllätyksellisesti Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestariksi. Karismaattinen ja narsistinen kontrollifriikki Karajan oli alkanut vanhemmiten käydä yhä diktatorisemmaksi ja itsepäisemmäksi (joskin hän tuotti yhä kiistatonta priimalaatua), ja hänen kuoltuaan berliiniläiset ilmeisesti halusivat tehdä selkeän pesäeron menneisiin toimintatapoihin. Abbadon kausi Berliinin filharmonikkojen johdossa kesti vuoteen 2002. Tämän jälkeen hän vaihtoi vakituiset tehtävät vierailukonsertteihin terveydellisistä syistä. Abbadolla todettiin vuonna 2000 vatsasyöpä, eikä ennuste ollut erityisen hyvä. Osia hänen mahalaukustaan ja suolistostaan jouduttiin poistamaan, mutta hän palasi menestyksekkäästi orkesterikorokkeelle – kutistuneena, kuihtuneena, järkyttävän nopeasti vanhentuneena ja ilmeisen alipainoisena. Abbadon rakkaus musiikkiin ei ollut kuitenkaan kärsinyt, pikemminkin hänen esitystensä taso tuntui vain nousevan, ja ehkä henkilökohtaisista syistä kapellimestari tunsi yhä läheisempää sidettä Gustav Mahlerin (1860–1911), kuolemasta lumoutuneen sairaalloisen luuviulun, massiivisiin orkesteriteoksiin.

Abbado esiintyi sairautensa jälkeen säästeliäämmin ja omisti nyt enemmän aikaansa omille luomuksilleen. Hän oli perustamassa Gustav Mahler -nuoriso-orkesteria ja Euroopan unionin nuoriso-orkesteria, ja palattuaan syöpähoitojen jälkeen orkesterityöhön hän perusti uudelleen Luzernin festivaaliorkesterin. Tämä kansainvälinen eliittiorkesteri koostuu tarkasti valituista soittajista, jotka ovat omien soittimiensa tunnustettuja huippuja. Kyseessä on periaatteessa solistitason esiintyjien muodostama orkesteri. Uudestisyntyneen orkesterin ensikonsertit annettiin kesällä 2003 Abbadon johdolla. 

Claudio Abbadon (1933–2014) kunniaksi otan tarkasteluun hänelle itselleen rakkaisiin hankkeisiin kuuluneen Luzernin festivaaliorkesterin konserttitaltiointeja kesältä 2003.


Claude Debussy (1862–1918):

La Mer, trois esquisses symphoniques (Meri: kolme sinfonista luonnosta, 1905) 
24 min.

Gustav Mahler (1860–1911):

Sinfonia nro 2, Auferstehungs-Symphonie (Ylösnousemussinfonia, 1894) 81 min.

Eteri Gvazava (sopraano), Anna Larsson (kontraltto); 
Orfeón Donostiarra -kuoro, José Antonio Sainz Alfaro (Mahler).
Luzernin festivaaliorkesteri, Claudio Abbado.

Deutsche Grammophon (2 CD: 45 min & 60 min), äänitetty Luzernin festivaaleilla 2003.


Gustav Mahlerin Ylösnousemussinfonia kestää tällä tupla-albumilla 81 minuuttia. Kyseessä on valtava musiikillinen matka kuolemasta kirkkauteen. Teos on Mahlerin yleisöystävällisimpiä ja dramaattisesti tyydyttävimpiä sinfonioita, ja Abbadon sekä hänen kokoamansa huippuorkesterin esitys tekee oikeutta sen lukuisille sävyn-, tempon- ja tunnelmanvaihdoksille. Heti alussa vaikutuksen tekee orkesterin sointi: kaikki kuulostaa upealta. Olen harvoin kuullut yhtä loisteliaasti soitettua, vaivattomasti yhteen sulautuvaa ja vivahteikasta musisointia, joka on lisäksi äänitetty esimerkillisesti ottaen huomioon, että kyseessä on konserttitaltiointi. Mahlerin musiikki on täynnä yksityiskohtia sekä ainutlaatuisia efektejä, ja ne on toteutettu tällä albumilla moitteettoman huolellisesti, esimerkkinä vaikkapa vavahduttavat, esiintymislavan ulkopuolelta mukaan liittyvät vasket ja moninaiset lyömä- ja rytmi-instrumentit, jotka kuuluvat upean selkeästi ja puuroutumatta.

Täydellisyyttä lähes huolestuttavasti lähestyvän soitannon lisäksi esityksen vahvuuksiin kuuluu Abbadon teeskentelemätön, hallittu ja luonteva tulkinta. Rubato merkitsee kappaleen tempon vaihtelua tavalla, joka poikkeaa partituurin kirjaimellisesta lukemisesta teoksen ilmaisuvoiman vahvistamiseksi, ja Abbado on tässä todellinen mestari. Tempot vaihtelevat samettisen luontevasti. Tulkinnallisesti Abbado on aina ollut kapellimestarina antiegoisti, ja tämä paisuttelematon, vilpitön tulkinta Mahlerin dramaattisesta sinfoniasta on ihastuttava esimerkki teoksen kunnioittavasta, paneutuvasta ja nöyrästä tulkinnasta. Tämä ei tietenkään oikeuta kitkemään sinfoniasta sen sankarillisia tai muita erityissävyjä, eikä Abbado moiseen syyllistykään. Keskimmäisten osien sardoninen ironia on ehkä hieman standarditulkintoja lempeämpää, mutta sitä herkempi ja mysteerisempi on kontralton liikuttava Urlicht (Alkuvalo)-laulu. Sinfonian viimeiset kymmenen minuuttia kuuluvat klassisen repertuaarin vaikuttavimpiin, ja kuoroineen, solisteineen, jättiläisorkestereineen, kelloineen ja urkuineen se on fyysisestikin värisyttävä. Mahlerille tämä osa edustaa jonkinlaista toivon hengellistä täyttymystä, ja harvoin olen kuullut yhtä perinpohjaisesti tyydyttävää, selkeää ja liikuttavaa toteutusta tästä vaativasta huipennuksesta. Lopputulos on mykistävä, enkä osaa kuvitella parempaa jäähyväisteosta eräälle viimeisen puolivuosisadan suurimmista ja nöyrimmistä muusikoista.

Debussyn La Mer saa esityksen, joka on, jos mahdollista, vielä Mahleriakin tyhjentävämpi. Abbadon eloisan tulkinnan atmosfääri on vertaansa vailla, ja orkesterin työskentely on pahuksen lähellä platonista ideaalia. Tämä vedestä ja ilmasta loihdittu keinahteleva tutkielma on kiistatta parhaita koskaan kohtaamiani ja vie niukasti suosikkipaikan Karajanin nenän edestä. Ehdottomasti kuulemisen ja omistamisen arvoinen kaikille teoksen ystäville.

Abbado ehti onneksi levyttää paljon, ja täällä päästään vielä nauttimaan hänen töistään vielä monta kertaa. 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Castelnuovo-Tedesco: Shakespeare-alkusoitot, osa I

Armon vuonna 2013 valmistui suurehko urakka. Nyt ovat viimeinkin kaikki William Shakespearen (15641616) draamat saatavilla moderneina suomenkielisinä käännöksinä, jotka on tehty suoraan alkuperäiskielestä. Aikaa on ollut: Shakespeare kuoli Stratford-on-Avonissa 1616, ja ensimmäinen koottu laitos, joka käsitti 36 hänen 38 näytelmästään, julkaistiin Lontoossa 1623.


WSOY:n toteuttamaa urakkaa voi hyvällä syyllä pitää suomalaisena kulttuuritekona, sillä näytelmät eivät tunnetusti myy hyvin, ja silti teatterien näyttämöille pitäisi olla tarjolla myös jokin nykykielinen versio teatterikirjallisuuden klassikoista. Kaikki kunnia Paavo Cajanderin klassisille suomennoksille, mutta hänenkin käännöksensä ovat oman, romanttisen aikakautensa tuotos ja lisäksi tehty ilman pääsyä uusimman filologisen ja historiallisen tutkimuksen kyllästämiin kriittisiin alkuperäiskielieditioihin. Cajanderin suomennokset ovat ehkä parhaimmillaan yksin luettuna runoutena, kun taas uudet suomennokset sopivat paremmin suuhun kuulostaen nyky-yleisölle luontevammilta ja ennen kaikkea draamallisesti toimivammilta. Teemojensa puolestahan Shakespeare ei vanhene, vaikka onkin myönnettävä, että varsinkin sivujuonissa hänen juonenkäänteensä ovat joskus ns. spedemäisiä, eli nojaavat valtaviin yhteensattumiin ja valepukuihin.


Shakespearen draamoilla on ollut valtaisa vaikutus kaikkeen länsimaiseen taiteeseen varsinkin sen jälkeen, kun varhaiset romantikot, etenkin Saksassa, löysivät hänen tuotantonsa uudelleen 17001800-lukujen taitteessa. 19. vuosisadan maalaus- ja säveltaide tulvivat shakespeareläisiä aiheita. Esimerkiksi Berlioz, Wagner, Liszt, Verdi ja Tšaikovski olivat intohimoisia Shakespearen ihailijoita, jotka lukivat häntä ahkerasti ja ottivat hänen draamoistaan kosolti innoitusta teoksiinsa. Kotoinen Sibeliuksemmekin sävelsi näyttämömusiikkisarjan Shakespearen Myrskyn tanskalaisproduktioon.
 
Romanttisen ranskalaismaalari Eugène Delacroix'n maalaus Hamlet ja Horatio hautausmaalla (1839).

Shakespeare-suomennosten kunniaksi otan käsittelyyn Avonin joutsenen tuotantoon kiinteästi liittyvää musiikkia. Mario Castelnuovo-Tedescon (1895–1968) juutalainen suku oli asunut Firenzessä siitä asti, kun heidän katoliset majesteettinsa Aragonin Ferdinand ja Kastilian Isabella olivat karkottaneet Espanjasta kaikki kääntymishaluttomat juutalaiset vuonna 1492.
Mario Castelnuovo-Tedesco 1920-luvulla
Castelnuovo-Tedescolla näytti olevan edessään lupaava ura Italian musiikissa. Maan johtava modernistisäveltäjä Alfredo Casella otti hänet suojatikseen, ja hänen teoksiaan kuultiin ympäri Eurooppaa italialaisen modernismin edustajina. 
  Vuonna 1938 Italian tähän asti rotuasioissa melko neutraali fasistihallinto saattoi voimaan rotulait, jotka rajoittivat erityisesti juutalaisten kansalaisoikeuksia. Lakeja kiristettiin asteittain. Ensin juutalaisilta italialaisilta vietiin valtiolliset virat ja tasavertaisuus korkeakoulutuksessa; lopulta juutalaisista tehtiin maan sisäisiä vankeja, joilla ei ollut omistusoikeuksia eikä liikkumisen vapautta, ja näin heidät oli helppo lopulta syöttää liittolaismaa Saksan joukkomurhahankkeeseen.
  Castelnuovo-Tedesco ei jäänyt odottamaan päätepistettä, vaan heti ensimmäisten lakien voimaantulon jälkeen hän aloitti lähtövalmistelut. Työnteko oli joka tapauksessa muuttunut kotimaassa mahdottomaksi, kun Castelnuovo-Tedescon musiikki oli rodullisista syistä pantu hallituksen mustalle listalle. Vuonna 1939 säveltäjä lähti viisaasti Yhdysvaltoihin; vain muutamaa kuukautta myöhemmin Eurooppa oli sodassa, eikä mantereella ollut kovin montaa juutalaisille turvallista paikkaa.

Yhdysvalloissa Castelnuovo-Tedesco teki saman kuin monet muut poliittisina ja/tai kansallisina pakolaisina saapuneet eurooppalaiset muusikot: hän päätyi Hollywoodin palvelukseen. Hän sävelsi musiikkia yli kahteensataan elokuvaan ja toimi mentorina uudelle elokuvasäveltäjien sukupolvelle; hänen oppilaisiinsa kuuluvat mm. Henry Mancini ja John Williams. Lisäksi Castelnuovo-Tedesco on tuotteliaimpia klassisen kitaran säveltäjiä.

Castelnuovo-Tedesco oli nuoruudestaan saakka erittäin kiinnostunut kirjallisuudesta. Varsinkin länsimaisen kirjallisuuden klassikot puhuttelivat häntä. Hän sävelsi vuonna 1926 oopperan Niccolò Machiavellin komediasta La Mandragola (ooppera sai ensi-iltansa näytelmän ensiesityksen 400-vuotispäivänä). Oopperoiksi muotoutuivat myös Shakespearen Venetsian kauppias (1956) ja Oscar Wilden Sulhaseni Ernest (The Importance of Being Earnest, 1961). Eniten Castelnuovo-Tedesco rakasti Shakespearen draamoja. Ne innoittivat häntä laajaan alkusoittojen (tai sinfonisten runojen) sarjaan, joka kattaa 11 kaikkiaan 38 draamasta. Naxos-yhtiö on ensimmäisenä maailmassa levyttänyt ne kaikki australialaisvoimin jo 90-luvulla, mutta julkaisua on venytetty 2010-luvulle saakka. Tässä kokoelman ensimmäinen osa:


Mario Castelnuovo-Tedesco: Shakespeare-alkusoitot, osa I:
Julius Caesar (1934);
Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, 1930);
Antonius ja Kleopatra (Antony and Cleopatra, 1947);
Kesäyön unelma (A Midsummer Night's Dream, 1940);
Coriolanus (The Tragedy of Coriolanus, 1947);
Loppiaisaatto (Twelfth Night, 1933).

West Australian Symphony Orchestra, Andrew Penny.

Naxos, äänitetty Perthissä 1994. 65 min.

Sävelkieleltään nämä alkusoiton ja sinfonisen runon lajityyppien väliä vaeltavat teokset ovat varsin traditionaalisia ja kävisivät itse asiassa varsin hyvin elokuvamusiikista, vaikka ovatkin hieman orkestraalisempia kuin filmimusiikissa on tapana. Asianmukaisesti tragediat liikkuvat enimmäkseen mollissa ja komediat duurissa.  

Enimmäkseen tätä kuuntelee mielikseen: orkestraatio on laadukasta, ja musiikilliset ideat myös suurimmaksi osaksi. Draamaa on saatu varsin onnistuneesti mukaan. Esimerkiksi Coriolanuksessa korostuvat voimakkaan pyörteiset ja jopa riivaavat piirteet, jotka sopivat hyvin tämän kostonhimoisen ja katkeran kertomuksen henkeen. Oikea atmosfääri on tavoitettu varsin vaikuttavasti, ja lisäksi roomalaisaiheisiin yleensä tungettavia fanfaarielementtejä on nokkelasti rajoitettu.
  Samaa rajoitusta ei tosin ole sovellettu Julius Caesariin, joka on melko stereotyyppistä roomalaisfanfaaria. Sitä on ihan komeata kuunnella, ja virallisen kuuloisena se vie ajatukset toki politiikkaan, valtaan ja velvollisuuksiin niin kuin draaman tematiikka oikeuttaakin, mutta kokonaisuus on hajanainen ja jää huipentamatta.
 Valikoiman kolmas roomalaisteos, Antonius ja Kleopatra, on olemukseltaan hyvin elokuvamainen. Fanfaari- ja sotateema vuorottelee romantiikan kanssa, ja jälkimmäisellä alueella Castelnuovo-Tedesco saa aikaiseksi muutaman oikein hienon melodian. Ongelmaksi muodostuu kappaleen lähes 20-minuuttinen kesto, jossa on vähintään viisi minuuttia liikaa aineksen kokonaislaatuun nähden. Jos jaksoja olisi jaettu selkeämmin ja maltettu karsia ainesta, voisi tätä pitää pienimuotoisena mestariteoksena.

Komedioissa jatkuu sama vaihteleva taso. Vaatii rohkeutta lähteä säveltämään uutta musiikkia Kesäyön unelman innoittamana, sillä niin voimallisesti tämä draama yhdistyy kuulokuvissa Mendelssohnin näyttämömusiikkiin, jonka tunnetuimmat osat ovat loistava alkusoitto ja yleiseen käyttöön levinnyt häämarssi. Castelnuovo-Tedesco osoittaa oman versionsa aluksi tuntevansa ja tunnustavansa Mendelssohnin, mutta loppu on aivan omanlaistaan, häilyvistä vaikutelmista ja nerokkaasta sointivärien vaihtelusta rakentuvaa tunnelmallista ja iloista hupia. Mainio kappale, ehkä kokoelman paras ja parhaiten välittömiä uudelleenkuunteluja kestävä.
 Kuinka äkäpussi kesytetään on myös hyvin viihdyttävä irrottelu, jonka parissa aika lentää. Se kävisi mainiosti konserttiohjelmien alkuunkin. Sen sijaan Loppiaisaatto on varsin yhdentekevä tapaus, josta en kuulijana oikein saa otetta. Orkestraatio on siinä tosin toteutettu taidokkaasti, kuten alkusoitoissa yleensäkin.

Castelnuovo-Tedescon Shakespeare-sävellykset ovat vivahteikasta, laadukasta ja enimmäkseen viihdyttävää musiikkia, joka onnistuu parhaiten, kun sitä ei ota aivan haudanvakavasti. Ikävä kyllä näitä teoksia ei juuri koskaan esitetä missään, ja tämä on käsittääkseni ainoa kaupallisesti saatavilla oleva tallenne, joka niistä on tehty. Muutama alkusoitoista voisi menestyä kohtalaisesti konserttinumeroina, mutta mitään niin erityistä tässä musiikissa ei ole, että sen voisi kuvitella kohoavan kuriositeettisarjasta suositumpien ja tunnetumpien kappaleiden joukkoon.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Silvestri johtaa, osa II

Constantin Silvestriä (1913–1969) juhlistavan tasokkaan 15 levyn kokoelman käsittely jatkuu. Ensimmäinen osa täällä.



Constantin Silvestri johtaa (CD:t 7–12 / 15)

Sergei Prokofjev (18911953):
Rakkaus kolmeen appelsiiniin: Sarja op. 33 bis;

Aram Hatšaturjan (190378):
Gajane: Sarja nro 1;

Dmitri Šostakovitš (190675):
Sinfonia nro 5 D-molli op. 47;

Antonín Dvořák (18411904):
Sinfonia nro 7 D-molli op. 70;
Sinfonia nro 8 op. 88;
Sinfonia nro 9 E-molli op. 95 ("Uudesta maailmasta");
Karnevaalialkusoitto op. 92;
Slaavilaiset tanssit nro 1 (Furiant) & 2 (Dumka), op. 46;

Johannes Brahms (183397):
Unkarilaiset tanssit nro 5 & 6;

Hector Berlioz (180369):
Symphonie fantastique op. 14;

Manuel de Falla (18761946):
El amor brujo: Tulitanssi;
La vida breve: Interludi Tanssi nro 1;

César Franck (182290):
Sinfonia D-molli op. 48;

Camille Saint-Saëns (18351921):
Danse macabre op. 40;

Paul Dukas (18651935):
L'Apprenti sorcier (Noidan oppipoika);

Maurice Ravel (18751937):
Boléro;
Pavane pour une infante défunte;
Rapsodie espagnole;

Claude Debussy (18621918):
Prélude à l'après-midi d'un faune (Faunin iltapäivä);
Nocturnes;
La Mer (Meri).

Gerald Jarvis, viulu (Saint-Saëns);
Choeurs Elisabeth Brasseur (Nocturnes);
Orchestre national de la Radiodiffusion Française (Dvořák op. 95);
Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire (Dvořák op. 46, Brahms, Berlioz, Falla, Debussy, Boléro);
Bournemouth Symphony Orchestra (Saint-Saëns, Dukas, Pavane);
London Philharmonic Orchestra (Dvořák op. 88);
Philharmonia Orchestra (Franck)
Wiener Philharmoniker (Prokofjev, Hatšaturjan, Šostakovitš, Dvořák op. 70, Rapsodie espagnole);

Constantin Silvestri.

EMI, äänitetty Bournemouthissa, Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä 195768. 

Tämän osan ehkä parasta antia on Antonín Dvořákin teosten kokonaisuus: kolme viimeistä sinfoniaa, Karnevaalialkusoitto ja kaksi tanssia ovat komea osoitus brahmsilais-böömiläisen idiomin hallinnasta ja vetovoimasta. Sinfonioiden esitykset kuuluvat parhaimpiin kohtaamini tulkintoihin, ja näitä on sentään levytetty melkoisen usein. Silvestri tuo esiin Dvořákin hieman piilottelevan värikylläisyyden ihailtavasti tinkimättä sinfonisen rakenteen tarkoista vaatimuksista. Yhdeksäs sinfonia on musisoinnin tasoltaan hieman muita epävarmempi.

Vaikka böömiläinen osuus onkin tämänkertaisen osion kiistaton kohokohta, on Silvestri erittäin näkemyksellinen ja rakastettava myös ranskalaisessa repertuaarissa. Hector Berlioz'n Fantastinen sinfonia kestää vertailun mihin tahansa muuhun esitykseen. Vapautuneisuudessaan ja pettämättömästi annostellussa energisyydessään se on todellinen mestariteos, tulkinta, joka saa tutun sinfonian kuulostamaan loputtoman tuoreelta ja vangitsevalta. Saint-Saënsin ja Dukas'n hupailut ovat rakastettavia ja riemukkaasti soitettuja, ja Franckin sinfonia on mainio orkesteritekstuurien huolellisessa hallinnassaan. Debussy ja Ravel ovat hyvin edustettuina hekin, ja näkemykselliset, herkät tulkinnat ansaitsevat kiitosta, joskin ranskalaiset orkesterit tuntuvat välillä hieman kiikkeriltä. 

Brahmsin ja Fallan tanssit ovat lähinnä värikkäitä täytepaloja, ja osion kolmas suurempi kokonaisuus muodostuu venäläisten modernistien teoksista.
Šostakovitšin, Hatšaturjanin ja Prokofjevin teokset saavat hyvin nautittavat sekä terävän älykkäät esitykset, ja Wienin filharmonikot tarjoaa ensiluokkaista musisointia. Ei valittamista.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Silvestri johtaa, osa I

Romanialaiskapellimestari Constantin Silvestrin (1913–1969) syntymästä kului vuosisata viime vuonna. Uuden vuoden aluksi katsastan 15 levyn paketin hänen taltiointejaan. Jaan katsauksen kolmeen osaan siksi, että Bloggerin retale ei hyväksy kuin tietyn määrän kirjaimia per blogiartikkelin tunnisteet.

Bukarestilaissyntyinen Silvestri muutti vuonna 1959 Ranskaan ja teki menestyksekkään, mutta murheellisen lyhyeksi jääneen uran lännessä. Hän kuoli syöpään vain 55 vuoden iässä. Silvestri oli vaativa harjoittaja, ja hänen kehuttiin nostaneen kaikkien johtamiensa orkesterien tasoa ja vaatimusastetta. Silvestriä arvostettiin hänen yksilöllisten ja vaihtelevien tulkintojensa, huolellisuutensa ja repertuaarinsa laaja-alaisuuden johdosta, ja hän olisi varmasti paljon tunnetumpi, ellei sairaus olisi lopettanut hänen uraansa lyhyeen.

Itse tiesin perin vähän Silvestristä ennen tutustumista tähän viidentoista levyn valikoituun kokoelmaan hänen levytyksistään EMI-yhtiölle. Olen ollut sangen vaikuttunut hänen tulkintojensa tasokkuudesta, ja ainakin tutustumista voi suositella yleisesti kaikille tämän repertuaarin vakiintuneille ystäville.



Constantin Silvestri johtaa (CD:t 16 /15)

Mihail Glinka (180457): 
Ruslan ja Ljudmila: Alkusoitto;

Aleksandr Borodin (183387, toim. & ork. Glazunov): 
Ruhtinas Igor: Alkusoitto; Polovetsilaistanssit;
Keski-Aasian aroilla;

Pjotr Tšaikovski (184093):
Poloneesi oopp. Jevgeni Onegin;
Capriccio Italien op. 45;
1812-alkusoitto op. 49;
Sinfonia nro 4 F-molli op. 36;
Sinfonia nro 5 E-molli op. 64;
Sinfonia nro 6 B-molli op. 74 "Pathétique";
Manfred-sinfonia;

Nikolai Rimski-Korsakov (18441908): 
Toukokuun yö: Alkusoitto;
Capriccio Espagnol op. 34;
Šeherazade;

Modest Musorgski (183981):
Yö autiolla vuorella (ork. Rimski-Korsakov);

Igor Stravinsky (18821971):
Le Chant du rossignol;
Sinfonia kolmessa osassa;

Béla Bartók (18811945):
Divertimento jousille;

Paul Hindemith (18911953): 
Sinfonia "Mathis der Maler";

The Band of H.M. Royal Marines (1812-alkusoitto);
Bournemouth Symphony Orchestra (1812-alkusoitto, Capriccio Italien, Poloneesi, Šeherazade);
Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire (Polovetsilaistanssit);
Orchestre National de la Radiodiffusion Française (Manfred);
Wiener Philharmoniker (Capriccio Espagnol);
Philharmonia Orchestra,

Constantin Silvestri.

EMI, äänitetty Lontoossa, Pariisissa, Bournemouthissa ja Wienissä 195768.

Huh. Paljon musiikkia, ja sangen venäläisesti painottunutta. Bartókin ja Hindemithin parissa tehdään kaarrokset Unkariin ja Saksaan. Merkittävin kokonaisuus tässä kuuden levyn osiossa on Tšaikovskin neljän sinfonian (nrot 4-6 & Manfred) sarja, jota on kovatasoiseksi kehuttava. Ohjelmallisen Manfred-sinfonian menestys on hyvä esimerkki Silvestrin taidoista: Tšaikovskin värikkäimpiin kuuluva teos toteutetaan huolellisesti, vailla turhaa viipyilyä tai sentimentaalisuutta; sen sijaan rytmiikka on täsmällisen iskevää, ja jännitteitä piisaa. Yksityiskohdat on hiottu erittäin hyvin, ja kaikki soitinryhmät musisoivat huolitellusti, vivahteikkaasti ja tasapainoisesti. Tulkinta tekee oikeutta teoksen monimuotoisuudelle, kiihkeälle romantiikalle ja kauniin laulumaisille melodioille älykkäällä ja useita kuuntelukertoja kestävällä tavalla. Samaa voi sanoa myös muusta Tšaikovski-ohjelmistosta, joka tässä on mukana: numeroidut sinfoniat ilmentävät kaikkia edellä mainittuja hyveitä, ja tämän ohjelmiston voisi jopa julkaista erikseen hyvin edustavana tripla-albumina. Capriccio italien ja 1812-alkusoitto erottuvat melko rivakkatahtisina ja hyvin täsmällisinä edukseen runsaasta kilpailijatarjonnasta. Myös äänitykset ovat 50 vuoden takaisiksi erittäin hyviä, puhtaita ja selkeitä.

Muut tässä osiossa esiintyvät venäläiset romantikot ovat kansallisten aiheiden käytössään Tšaikovskia välittömämpiä ja rehevämpiä, eikä tyylilajin tai esitysfilosofian muutos tuota Silvestrille ongelmia. Rimski-Kosrakovin herkullisten sointivärien parissa kapellimestari luovii ihailtavan luontevasti. Šeherazade on mainio, ja olisi itsenäisenäkin julkaisuna hankkimisen arvoinen. Capriccio espagnol sisältää mainittavan hyvää rytmi- ja lyömäintstrumenttisoittoa.
Musorgskin, Borodinin ja Glinkan näytöskappaleet pitävät myös mukavasti meiningissä mukana, mutta nämä väriläiskät ovat mukana ikään kuin täytteenä, osoituksina Silvestrin huomattavan laajasta musiikillisesta mukavuusalueesta. Venäläinen, välillä orientalistiseen eksotiikkaan kallistuva romantiikka tuntuu luonnistuvan hienosti, vaikka näistä usein levytetyistä teoksista epäilemättä on tänä päivänä saatavilla muita, hyvin kilpailukykyisiä ja tulkinnallisesti vähintään yhtä tyydyttäviä versioita. 

Romantiikasta ponnistetaan modernismiin. Igor Stravinskyn kahdesta mukaan päässeestä teoksesta pidän huomattavasti enemmän varhaisemmasta. Le Chant du rossignol (Satakielen laulu) on sävelruno, joka pohjautuu 1908 alkaneeseen monimuotoiseen hankkeeseen, jonka kuluessa samaa musiikkiä käytettiin niin oopperassa kuin baletissakin. Sen orkestraatiossa ja teemoissa kuuluu vielä Rimski-Korsakovin tyyppinen myöhäisromanttinen ja väreillä ilkamoiva vaikutus, ja täten se on minulle paljon mieluisampaa kuultavaa kuin Kolmiosainen sinfonia vuodelta 1945. Tämä sotasinfoniaksi kuvattu teos, jossa Stravinsky hyödyntää hylättyjä elokuvamusiikkiteemojaan, ei ole itse asiassa hassumpi, ja uusklassistisessa vireessään se on nautintoa verrattuna säveltäjän myöhäistuotantoon, mutta en ole jaksanut koskaan oikein innostua siitä. Silvestri johtaa molemmat teokset raikkaan napakasti miellyttävällä itsevarmuudella.

Hindemithin modernismi on jo enemmän minun makuuni, ja Mathis der Maler -sinfoniasta voi nauttia koko sydämestään. Kapellimestari navigoi tässä kokoelmassa ihailtavan vaivattomasti eri tyylilajeissa kyeten tuottamaan idiomaattisia, yksilöllisiä ja mieleenpainuvia tuloksia niistä jokaisessa. Hindemith ei ole poikkeus, ja maalauksellinen kokonaisuus hyödyntää orkesterin palettia oivaltavasti. Pyhän Antoniuksen kiusaukset -osan esitys tuntuu jatkuvasti nostavan musiikista esiin yhä uusia, ennenkuulumattomia ideoita. Musisoinnin rytmiikka on asiaankuuluvan jämptiä.

Béla Bartókin musiikki on ehdottomasti pikemmin kiintoisaa kuin miellyttävää, eikä edes nimeltään sangen levollinen ja traditionaalinen Divertimento jousiorkesterille (1939) ole poikkeus. Mistään rentoutusserenadista ei ole kyse, vaan klassismin ja barokin rakenteita hyödynnetään jännitteisessä ja väkeviä, jopa väkivaltaisia kontrasteja viljelevässä teoksessa. Bartókin musiikki on aina ollut minusta joskeenkin kummallista ja aavemaisella tavalla hermostuttavaa, enkä voi oikein väittää siitä pitäväni. Se ei ole huonoa, vaan itse asiassa hyvin monimutkaista, vaativaa ja ennen kaikkea ällistyttävän omaperäistä ja kekseliästä, mutta siitä on myös hyvin vaikeata nauttia. En osaa nauttia tästäkään esityksestä, jota voi tosin kiitellä jäntevyydestä ja yksityiskohtien tarkasta kontrollista.

Monipuolinen Silvestri palaa tähän blogiin kahdesti lähitulevaisuudessa.  

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Strauss: Alppisinfonia & Valssisarja

Uutta vuotta juhlistetaan perinteisesti wieniläisten Straussien parissa, mutta tässä blogissa vuosi 2014 alkaa vaihtelun nimissä 150-vuotisjuhlaansa viettävän müncheniläisen Straussin (ei sukua) teoksilla. Valsseja toki on ohjelmassa silti.

Richard Strauss (1864–1949) oli 1910-luvulla maineensa ja menestyksensä tasaisella huipulla. Hän oli ensin saavuttanut mainetta sinfonisten sävelrunojen tekijänä ja sitten kohahduttanut varhaismodernina oopperasäveltäjänä. Vuonna 1915 Strauss päätti sävelrunojensa sarjan mammuttimaisella vuoristohenkisellä ohjelmasinfonialla.

Richard Strauss. Max Liebermannin maalaama muotokuva (1918).
Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie) voi vaikuttaa teemansa puolesta baijerilaiselle Straussille läheiseltä aiheelta, mutta sen syntyhistoria osoittaa, että säveltäjällä oli mielessään muutakin kuin puhdas luontokuvaus. Strauss teki vuonna 1910 merkintöjä tulevasta orkesterihankkeesta, siinä vaiheessa nimeltään vielä Alpit. Gustav Mahlerin ennenaikainen kuolema toukokuussa 1911 sai Straussin paneutumaan uskonnollisiin teemoihin, mikä oli hänelle kohtalaisen vierasta. Strauss ei säveltänyt uskonnollisia teoksia, ja hänen hieman epämääräinen elämänfilosofiansa, jos siitä uskoo pilkahduksia hänen teoksistaan ja kirjoituksistaan löytävän, viittaa lähinnä nietzscheläisyyden vaikuttamaan aristokraattiseen uskonnonvastaisuuteen. (Juutalainen, kuoleman ajatusten piinaama Mahler oli kääntynyt ammatillisen syrjinnän vuoksi roomalaiskatolisuuteen, johon suhtautui sittemmin varsin mielenkiinnottomasti; tämä ehkä sai Straussin pohtimaan uskontoa, identiteettiä ja kuolemaa.) Työn alla ollut sävellys sai hetkeksi työnimen Der Antichrist: eine Alpensinfonie, mikä ei viittaa niinkään mihinkään saatanallisuuteen, vaan on varsin ilmeinen muistuma nietzscheläisestä retoriikasta.

Baijerin korkein vuori Zugspitze (2962 m) Eibseeltä nähtynä. Max Wolfingerin maalaus (1864).
Varsin mainion pienoisesseen tänään käsiteltävään albumiin kirjoittanut Kimmo Korhonen lainaa Straussin omia merkintöjä teoksen Antikristus-vaiheen ajalta: Straussin mielestä teos ilmaisi nyt "moraalista puhdistumista omin voimin, vapautumista työn avulla, suurenmoisen ikuisen luonnon palvomista". On vain hyvä, että antikristus sittemmin poistui otsikosta, kun se olisi joka tapauksessa ymmärretty jotenkin väärin. Mutta lopullisen, yksiosaiseksi tiivistyneen ja toisaalta 50-minuuttiseksi paisuneen teoksen tematiikka ja eetos liikkuvat säveltäjän osuvasti luonnehtimassa luonnon elinvoiman, haasteiden, ponnistelun ja raikkaiden elämysten maailmassa.

Tämä 150 soittajan, urkurin ja tuulikoneenkäyttäjän yhteisvoimin toteutettava teos on minusta oivallinen avaus uudelle vuodelle. Kahdestakymmenestäkahdesta tauotta esitetystä jaksosta muodostuu väliotsikoiden perusteella kertomus vuorivaelluksella vietetystä päivästä. Tummasti väreilevä yö kirkastuu hehkuvaan auringonnousuun, ja vaeltaja aloittaa kapuamisensa aluksi loivilla rinteillä. Kuuluu metsäluonnon eloisaa liverrystä, puron solinaa, vesiputouksen kuohua ja levollista laiduntamista kukkien peittämällä alppiniityllä. Välillä vaeltaja eksyy harhapolulle raivaten tietään läpi tiheän aluskasvillisuuden. Jäätiköllä ilma ohenee, ja seuraa muutamia vaarantäyteisiä hetkiä, joissa tasapainon menetys on lähellä, kunnes huippu saavutetaan. Sieltä avautuu majesteettinen näköala jylhiin maisemiin, jotka alkavat peittyä laaksoista nousevaan usvaan. Aurinko himmenee, ja hetkellisen liikkumattoman haikeuden jälkeen puhkeaa myrsky. Alaskapuaminen tapahtuu ukkosenjyrinän ja sateiden saattelemana. Ilma kuitenkin kirkastuu illankajolle, ja auringonlasku saattelee vuoriston samaan värisevään hämärään, josta sinfonia sai alkunsa. Rakennetta voi siis pitää syklisenä kuten vuodenkiertoakin. Lisäksi Straussin merkinnät ja pohdinnat sävellysajalta osoittavat, ettei hänellä ollut mielessään pelkkä uskollinen luontokuvaus. Vuorelle nousu haasteineen ja riemuineen lavenee elämäkerrallisiin ja maailmankatsomuksellisiin mittoihin: teoksen yhteen vuoristopäivään tiivistämä elämä on pohjimmiltaan kamppailua, jota ilot sävyttävät. Huipulle nousuun voi hyvin eläytyä jokainen, joka on koskaan joutunut jonkin puolesta uurastamaan, kamppailemaan ja kestämään. Straussin sinfoniassa uurastus ja päättäväisyys palkitaan suurenmoisella kirkkaudella ja juhlavalla tilantunnulla.

Alppisinfonian orkestraatio on Straussin uhkeinta ja mestarillisinta. On helppo lumoutua säveltäjän oivallusten silkasta määrästä, mutta lisäksi niiden laatu, hallinta ja tarkoituksenmukaisuus osana suurta kokonaisuutta ovat hämmästyttäviä. Rakastan tätä sinfoniaa. Se on paljon muutakin kuin esihollywoodilaista elokuvamusiikkia; sitä voi pitää saavutustensa huipulla olevan taiteilijan elämänfilosofian musiikillisena kuvauksena. Muhkeaan musiikkiin mahtuu herkkyyttä ja huumoria kuin myös viriiliä ja karismaattista arroganssia: vaikka luonto vuosimiljoonien ikäisine geologisine muodostumineen tarjoaakin teokselle majesteettisen taustan, on pääosassa silti inhimillinen elementti, näissä jylhissä maisemissa yksin vaeltava ihminen.

Tyystin toisenlaisia lähtökohtia edustaa Straussin rakastetuimpiin oopperoihin kuuluva Ruusuritari (Der Rosenkavalier, 1911). 1700-luvun Wieniin sijoittuva romanttinen ooppera tunnetaan hivelevistä valsseistaan (jotka ovat täysin anakronistisia; valssi löi itsensä läpi vasta 1814-15), joista on sittemmin koottu muutamiakin sarjoja. Vain yhden näistä orkesteritiivistelmistä on laatinut Strauss itse: se on tällä albumilla esitettävä Ensimmäinen valssisarja (Erste Walzerfolge), jonka säveltäjä koosti konserttikäyttöön vuonna 1944. Hieman yllättäen säveltäjän oma "leikkaus" on kuulemistani vähiten säkenöivä, mutta silti johdonmukaisen viihdyttävä. (Jos saa arvata, niin säveltäjää läpi toisen maailmansodan vaivannut masennus ehkä hillitsi pirskahtelua.) Uuden vuoden alkuun mainosti sopiva kokonaisuus osoittaa, että Strauss hallitsi suvereenisti myös viihteellisen, mutta yllättävän sinfonisen wieniläisstraussilaisen tyylin.


Richard Strauss:

Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie, op. 64, 49 min 9 sek);

Ensimmäinen valssisekvenssi oopperasta Ruusuritari (Erste Walzerfolge aus dem Oper Der Rosenkavalier, 13 min 28 sek).

Tšekin filharmoninen orkesteri, Vladimir Ashkenazy.

Ondine, äänitetty Rudolfinumissa Prahassa 1999. 62 min 47 sek.

Islannissa ja Sveitsissä vuodesta 1968 asunut venäläissyntyinen, nykyisin islantilainen Vladimir Ashkenazy (s. 1937) on huippupianisti, joka teki kesken parhaan levytysuransa alanlaajennuksen ryhtyen kapellimestarin puuhiin. Ura vakiintuneesta huippusolistista orkesterinjohtajaksi ei ole aina aivan yksinkertainen, mutta Ashkenazy on onnekkaasti päässyt loistamaan itselleen rakkaassa orkesteriohjelmistossa: hänelle läheisimpiä säveltäjiä ovat 1900-luvun venäläisten sinfonikkojen lisäksi Sibelius ja Strauss. 

Läheisyys myös kuuluu. Tämä albumi hehkuu rakkautta ja innostusta. Välillä kapellimestari tuntuu jopa hieman kärsimättömältä kaikkien edessä siintävien mahdollisuuksien ja voittoisien kamppailujen edessä, ja niinpä orkesteri suhaa välillä idyllisemmistä ja lyyrisemmistä osuuksista läpi hieman nopeasti. On silti myönnettävä, että Ashkenazy jakaa ylitsevuotavan rakkautensa tasaisesti teoksen jaksojen kesken: mitään puolivillaista tai kuivan analyyttista osiota ei mukaan eksy, vaan täysi innostus on jatkuvasti kosketeltavissa. Prahalainen orkesteri soittaa Ashkenazyn alaisuudessa riemullisen tarmokkaasti, ja rakkaus säteilee kimmeltelevissä yksityiskohdissa: soitto kuulostaa todella hyvältä, suorastaan hivelevältä. Esimerkiksi 14-sekuntinen Vesiputouksella-jakso (Am Wasserfall) on harvoin kuulostanut sävähdyttävämmältä. Kautta linjan erityisesti puupuhaltimet lumoavat.

Ashkenazyn parissa kamppailulliset elementit korostuvat myönteisinä, elämännälkää kiihottavina haasteina, joiden ylittäminen on palkitsevaa. Tässä tulkinnassa ei ole sellaista aristokraattisuutta, jota esim. Herbert von Karajan ja Fritz Reiner teokseen tahoillaan tuovat, mutta sitäkin enemmän johdonmukaista, elähdyttävää elämäniloa, heittäytymistä ja lähes lapsenomaista intomielisyyttä. Kaikki varautuneisuus on poissa, ja elämälle sanotaan kiihkeästi kyllä. Jos haluaa tinkimättömän tunteellista Straussia, on tämä albumi erinomainen valinta. Rosenkavalier-valssisarja on selkeästi täytekappale, mutta taitavan orkesterin parissa siitäkin muodostuu mukava varttitunti. Tässä on hyvä alku uuteen vuoteen.