maanantai 13. tammikuuta 2014

Castelnuovo-Tedesco: Shakespeare-alkusoitot, osa I

Armon vuonna 2013 valmistui suurehko urakka. Nyt ovat viimeinkin kaikki William Shakespearen (15641616) draamat saatavilla moderneina suomenkielisinä käännöksinä, jotka on tehty suoraan alkuperäiskielestä. Aikaa on ollut: Shakespeare kuoli Stratford-on-Avonissa 1616, ja ensimmäinen koottu laitos, joka käsitti 36 hänen 38 näytelmästään, julkaistiin Lontoossa 1623.


WSOY:n toteuttamaa urakkaa voi hyvällä syyllä pitää suomalaisena kulttuuritekona, sillä näytelmät eivät tunnetusti myy hyvin, ja silti teatterien näyttämöille pitäisi olla tarjolla myös jokin nykykielinen versio teatterikirjallisuuden klassikoista. Kaikki kunnia Paavo Cajanderin klassisille suomennoksille, mutta hänenkin käännöksensä ovat oman, romanttisen aikakautensa tuotos ja lisäksi tehty ilman pääsyä uusimman filologisen ja historiallisen tutkimuksen kyllästämiin kriittisiin alkuperäiskielieditioihin. Cajanderin suomennokset ovat ehkä parhaimmillaan yksin luettuna runoutena, kun taas uudet suomennokset sopivat paremmin suuhun kuulostaen nyky-yleisölle luontevammilta ja ennen kaikkea draamallisesti toimivammilta. Teemojensa puolestahan Shakespeare ei vanhene, vaikka onkin myönnettävä, että varsinkin sivujuonissa hänen juonenkäänteensä ovat joskus ns. spedemäisiä, eli nojaavat valtaviin yhteensattumiin ja valepukuihin.


Shakespearen draamoilla on ollut valtaisa vaikutus kaikkeen länsimaiseen taiteeseen varsinkin sen jälkeen, kun varhaiset romantikot, etenkin Saksassa, löysivät hänen tuotantonsa uudelleen 17001800-lukujen taitteessa. 19. vuosisadan maalaus- ja säveltaide tulvivat shakespeareläisiä aiheita. Esimerkiksi Berlioz, Wagner, Liszt, Verdi ja Tšaikovski olivat intohimoisia Shakespearen ihailijoita, jotka lukivat häntä ahkerasti ja ottivat hänen draamoistaan kosolti innoitusta teoksiinsa. Kotoinen Sibeliuksemmekin sävelsi näyttämömusiikkisarjan Shakespearen Myrskyn tanskalaisproduktioon.
 
Romanttisen ranskalaismaalari Eugène Delacroix'n maalaus Hamlet ja Horatio hautausmaalla (1839).

Shakespeare-suomennosten kunniaksi otan käsittelyyn Avonin joutsenen tuotantoon kiinteästi liittyvää musiikkia. Mario Castelnuovo-Tedescon (1895–1968) juutalainen suku oli asunut Firenzessä siitä asti, kun heidän katoliset majesteettinsa Aragonin Ferdinand ja Kastilian Isabella olivat karkottaneet Espanjasta kaikki kääntymishaluttomat juutalaiset vuonna 1492.
Mario Castelnuovo-Tedesco 1920-luvulla
Castelnuovo-Tedescolla näytti olevan edessään lupaava ura Italian musiikissa. Maan johtava modernistisäveltäjä Alfredo Casella otti hänet suojatikseen, ja hänen teoksiaan kuultiin ympäri Eurooppaa italialaisen modernismin edustajina. 
  Vuonna 1938 Italian tähän asti rotuasioissa melko neutraali fasistihallinto saattoi voimaan rotulait, jotka rajoittivat erityisesti juutalaisten kansalaisoikeuksia. Lakeja kiristettiin asteittain. Ensin juutalaisilta italialaisilta vietiin valtiolliset virat ja tasavertaisuus korkeakoulutuksessa; lopulta juutalaisista tehtiin maan sisäisiä vankeja, joilla ei ollut omistusoikeuksia eikä liikkumisen vapautta, ja näin heidät oli helppo lopulta syöttää liittolaismaa Saksan joukkomurhahankkeeseen.
  Castelnuovo-Tedesco ei jäänyt odottamaan päätepistettä, vaan heti ensimmäisten lakien voimaantulon jälkeen hän aloitti lähtövalmistelut. Työnteko oli joka tapauksessa muuttunut kotimaassa mahdottomaksi, kun Castelnuovo-Tedescon musiikki oli rodullisista syistä pantu hallituksen mustalle listalle. Vuonna 1939 säveltäjä lähti viisaasti Yhdysvaltoihin; vain muutamaa kuukautta myöhemmin Eurooppa oli sodassa, eikä mantereella ollut kovin montaa juutalaisille turvallista paikkaa.

Yhdysvalloissa Castelnuovo-Tedesco teki saman kuin monet muut poliittisina ja/tai kansallisina pakolaisina saapuneet eurooppalaiset muusikot: hän päätyi Hollywoodin palvelukseen. Hän sävelsi musiikkia yli kahteensataan elokuvaan ja toimi mentorina uudelle elokuvasäveltäjien sukupolvelle; hänen oppilaisiinsa kuuluvat mm. Henry Mancini ja John Williams. Lisäksi Castelnuovo-Tedesco on tuotteliaimpia klassisen kitaran säveltäjiä.

Castelnuovo-Tedesco oli nuoruudestaan saakka erittäin kiinnostunut kirjallisuudesta. Varsinkin länsimaisen kirjallisuuden klassikot puhuttelivat häntä. Hän sävelsi vuonna 1926 oopperan Niccolò Machiavellin komediasta La Mandragola (ooppera sai ensi-iltansa näytelmän ensiesityksen 400-vuotispäivänä). Oopperoiksi muotoutuivat myös Shakespearen Venetsian kauppias (1956) ja Oscar Wilden Sulhaseni Ernest (The Importance of Being Earnest, 1961). Eniten Castelnuovo-Tedesco rakasti Shakespearen draamoja. Ne innoittivat häntä laajaan alkusoittojen (tai sinfonisten runojen) sarjaan, joka kattaa 11 kaikkiaan 38 draamasta. Naxos-yhtiö on ensimmäisenä maailmassa levyttänyt ne kaikki australialaisvoimin jo 90-luvulla, mutta julkaisua on venytetty 2010-luvulle saakka. Tässä kokoelman ensimmäinen osa:


Mario Castelnuovo-Tedesco: Shakespeare-alkusoitot, osa I:
Julius Caesar (1934);
Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, 1930);
Antonius ja Kleopatra (Antony and Cleopatra, 1947);
Kesäyön unelma (A Midsummer Night's Dream, 1940);
Coriolanus (The Tragedy of Coriolanus, 1947);
Loppiaisaatto (Twelfth Night, 1933).

West Australian Symphony Orchestra, Andrew Penny.

Naxos, äänitetty Perthissä 1994. 65 min.

Sävelkieleltään nämä alkusoiton ja sinfonisen runon lajityyppien väliä vaeltavat teokset ovat varsin traditionaalisia ja kävisivät itse asiassa varsin hyvin elokuvamusiikista, vaikka ovatkin hieman orkestraalisempia kuin filmimusiikissa on tapana. Asianmukaisesti tragediat liikkuvat enimmäkseen mollissa ja komediat duurissa.  

Enimmäkseen tätä kuuntelee mielikseen: orkestraatio on laadukasta, ja musiikilliset ideat myös suurimmaksi osaksi. Draamaa on saatu varsin onnistuneesti mukaan. Esimerkiksi Coriolanuksessa korostuvat voimakkaan pyörteiset ja jopa riivaavat piirteet, jotka sopivat hyvin tämän kostonhimoisen ja katkeran kertomuksen henkeen. Oikea atmosfääri on tavoitettu varsin vaikuttavasti, ja lisäksi roomalaisaiheisiin yleensä tungettavia fanfaarielementtejä on nokkelasti rajoitettu.
  Samaa rajoitusta ei tosin ole sovellettu Julius Caesariin, joka on melko stereotyyppistä roomalaisfanfaaria. Sitä on ihan komeata kuunnella, ja virallisen kuuloisena se vie ajatukset toki politiikkaan, valtaan ja velvollisuuksiin niin kuin draaman tematiikka oikeuttaakin, mutta kokonaisuus on hajanainen ja jää huipentamatta.
 Valikoiman kolmas roomalaisteos, Antonius ja Kleopatra, on olemukseltaan hyvin elokuvamainen. Fanfaari- ja sotateema vuorottelee romantiikan kanssa, ja jälkimmäisellä alueella Castelnuovo-Tedesco saa aikaiseksi muutaman oikein hienon melodian. Ongelmaksi muodostuu kappaleen lähes 20-minuuttinen kesto, jossa on vähintään viisi minuuttia liikaa aineksen kokonaislaatuun nähden. Jos jaksoja olisi jaettu selkeämmin ja maltettu karsia ainesta, voisi tätä pitää pienimuotoisena mestariteoksena.

Komedioissa jatkuu sama vaihteleva taso. Vaatii rohkeutta lähteä säveltämään uutta musiikkia Kesäyön unelman innoittamana, sillä niin voimallisesti tämä draama yhdistyy kuulokuvissa Mendelssohnin näyttämömusiikkiin, jonka tunnetuimmat osat ovat loistava alkusoitto ja yleiseen käyttöön levinnyt häämarssi. Castelnuovo-Tedesco osoittaa oman versionsa aluksi tuntevansa ja tunnustavansa Mendelssohnin, mutta loppu on aivan omanlaistaan, häilyvistä vaikutelmista ja nerokkaasta sointivärien vaihtelusta rakentuvaa tunnelmallista ja iloista hupia. Mainio kappale, ehkä kokoelman paras ja parhaiten välittömiä uudelleenkuunteluja kestävä.
 Kuinka äkäpussi kesytetään on myös hyvin viihdyttävä irrottelu, jonka parissa aika lentää. Se kävisi mainiosti konserttiohjelmien alkuunkin. Sen sijaan Loppiaisaatto on varsin yhdentekevä tapaus, josta en kuulijana oikein saa otetta. Orkestraatio on siinä tosin toteutettu taidokkaasti, kuten alkusoitoissa yleensäkin.

Castelnuovo-Tedescon Shakespeare-sävellykset ovat vivahteikasta, laadukasta ja enimmäkseen viihdyttävää musiikkia, joka onnistuu parhaiten, kun sitä ei ota aivan haudanvakavasti. Ikävä kyllä näitä teoksia ei juuri koskaan esitetä missään, ja tämä on käsittääkseni ainoa kaupallisesti saatavilla oleva tallenne, joka niistä on tehty. Muutama alkusoitoista voisi menestyä kohtalaisesti konserttinumeroina, mutta mitään niin erityistä tässä musiikissa ei ole, että sen voisi kuvitella kohoavan kuriositeettisarjasta suositumpien ja tunnetumpien kappaleiden joukkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti