perjantai 14. helmikuuta 2014

Mahler: Sinfonia nro 5

Ystävänpäivä on keinotekoinen korttiteemapäivä, jota on sentään Suomessa ymmärretty muokata laajemman ystävyyden suuntaan pelkän romanttisen rakkauden ja kristityn marttyyrin asemesta. Ystävänpäivän kuvastohan ei ole mitenkään kristillistä, ja yleisin rakkauden personifioitu vertauskuvammekin on vilpittömän pakanallinen Eros/Amor/Cupido/nimetön putto toisen vahingoittamiseen soveltuvia esineitä hallussapitämässä.
Koska romanttista rakkautta ajatellessamme ensimmäinen mielleyhtymä on alaston poikalapsi. Mikäpä muukaan?
Jonkinlaisena kantavana teemana tässä kirjoituksessa on romanttinen rakkaus ja erään tietyn musiikkiteoksen tarkastelu tästä näkökulmasta voimallisin säveltäjäbiografisin painotuksin. Se ei ole ainoa eikä edes usein järkevin tapa lähestyä montakaan teosta, mutta uskoakseni toiminee tässä. Ja oli tarkoitus olla ystävänpäiväpostaus tämän, joten sikäli. Niin. Ystävänpäivän kunniaksi otan käsittelyyn teoksen, jolla on romanttis-rakkaudellista sisältöä ja merkitystä, mutta jota ei voi pitää mitenkään siirappisena tai lällynä. Päinvastoin, se käy oikeastaan laajahkosta matkasta inhimillisen tunne-elämän viidakkoon. Rakkaus kun ei ole mitään helvetin vaaleanpunaista vaahtokarkkia, vaan usein hyvinkin ristiriitaista, hankalaa ja monitahoista. Kyseessä on Mahlerin viides sinfonia vuodelta 1902.

Itävaltalainen, bööminjuutalainen Gustav Mahler (1860 - 1911) oli aikakautensa kuuluisimpia ja menestyneimpiä kapellimestareita. Hän oli haluttu esiintyjä Atlantin molemmin puolin niin konserttisaleissa kuin oopperataloissakin. On sääli, että äänitystekniikka oli hänen elinaikanaan vielä olematonta tai ala-arvoista. Olisi näet jännittävää päästä kuulemaan omin korvin Mahlerin ylistettyjä tulkintoja. Joka tapauksessa vallitsi laaja konsensus siitä, että Mahler osasi hommansa. Hän ei kuitenkaan tyytynyt olemaan vain kapellimestari, vaan halusi myös säveltää, eikä mitä tahansa pikku rimputuksia, vaan järjettömän massiivisia sinfonisia järkäleitä ja muhkeita orkesterilauluja. Hän jätti jälkeensä yhdeksän sinfoniaa ja kymmenennen luonnokset. Omana aikanaan Mahlerin sävellyksiin suhtauduttiin hyvin vaihtelevasti, ja häntä yleisesti ottaen arvostettiin enemmän kapellimestarina. Pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin hänen teoksiaan kuultiin konserttisaleissa harvoin (Saksassa 1930- ja 40-luvuilla ei käytännössä lainkaan, sillä juutalaisena Mahler oli pannassa) ja silloinkin usein rajusti lyhennettyinä ja muuten muokattuina. Vasta sotienjälkeisenä aikana heräsi uusi kiinnostus Mahleria kohtaan, ja nykyisin hänen valtavat teoksensa kuuluvat kaikkien niiden mitat ja vaatimukset täyttävien orkesterien repertuaariin.

Juu ei kannatakaan antaa fotograafinplantun puuteroida jättimäistä otsaa ennen muotokuvan ottamista. Antaa kiiltää vain, näyttää kivan nihkeältä silloin. Äläkä nyt ainakaan haksahda itse fotografia-apparaattiin katsahtamaan. Näillä nikseillä myös sinä saat belle époque -tyylisen taiteilijamuotokuvasi onnistumaan!
Romanttinen tyylisuunta kohosi (tai vajosi; riippuu, keneltä kysytään; tässä kysytään minulta, ja valitsen sanoa "kohosi") juuri ennen modernismin läpimurtoa äärimmäiseen gigantismiin, joka koetteli aikalaisresurssien rajoja. Myöhäisromantiikka suosi massiivisia orkestereita, muhkeaa sointia ja eeppisiä, tauotta virtaavia sinfonisia rakenteita. Kehityskulun voi nähdä loogisena romanttisen tyylin edistyksenä: Beethoven, ensimmäinen suuri romantikko, paisutti sinfonian mittaa ja toi siihen uusia dramaattisia (3. ja 5. sinfonia), emotionaalisia (6. sinfonia) ja likipitäen kosmisia (9. sinfonia) sävyjä. Berlioz käynnisti toden teolla orkestraalisen gigantismin ja intensiivisen, rajoille pyrkivän sinfonisen dramatiikan ja visioi myös oopperalle yhä valtavammat puitteet. Wagneria voi pitää ensimmäisenä aitona gigantistina, joka paisutti teosten mitat, sisällön ja tavoitteet kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. Bruckner edustaa wagnerilaisen musiikkidraaman samanaikaista sinfonista sovellusta, joka painottaa kontrapunktia. Brucknerin voi nähdä myös täysromanttisen gigantismin päätepisteenä; hänen jälkeensä seurasi joukko myöhäisromanttisia gigantisteja, joista huomattavimmat ovat Mahler ja Richard Strauss. Mahler kannatti Beethovenin yhdeksännen viitoittamaa kosmisten mittasuhteiden tietä: kuuluisassa keskustelussa Sibeliuksen kanssa Mahler totesi, että hänestä sinfonian on oltava kokonainen maailmankaikkeus itsessään. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi Mahlerin sinfoniat ovat kaikin tavoin niin massiivisia.

Mahleria ei minusta voi pitää modernistina, vaikka joskus hänet sellaiseksikin luokitellaan. Ehkä hänestä olisi tullut sellainen, jos hän olisi saanut elää pidempään, mutta esimerkiksi Sibelius on selvästi Mahleria modernimpi eetokseltaan. Mahler tosin toimi modernistisen ns. toisen wieniläisen koulukunnan tärkeänä innoittajana ja esikuvana, mutta tämä poppoo lähti lopulta aivan toiseen suuntaan, ja lisäksi Mahler itse totesi, ettei kyennyt ymmärtämään lainkaan koulukunnan perustajana pidetyn Arnold Schönbergin musiikillisia ajatuksia.

Mahlerin teoksissa on toki modernistisia piirteitä. Niistä ilmeisimpiä ovat ns. korkean ja matalan tyylin raja-aidan ajoittainen rikkominen, lyömä- ja rytmi-instrumenteilla kokeileminen, melodian tarkoituksellinen vääristäminen ja ironia. Ironia on juuri se sana, joka minulle kuvaa parhaiten sitä tapaa, jolla Mahler rajallisessa mielessä on moderni. Monet hänen teoksistaan ja sinfoniat erityisesti pitävät sisällään vääristyneitä katkelmia ja aiheita latteahkoista itävaltalaisista maalaistanssi-iskelmistä, joita kutsutaan nimellä Ländler. Kuten jokainen alppimaiden kansanomaista populaarimusiikkia kuunnellut tietää, on tämä musiikinlaji ehkä hellyttävintä musiikillista kitschiä tällä mantereella. Ländler-tyyppisiä aiheita pulpahtaa silloin tällöin esiin kouristuksenomaisina rytkäyksinä Mahlerin sinfonioissa, ja musiikkihistorioitsijat ja -teoreetikot ovat yhtä mieltä siitä, että Mahler ei voinut ottaa niitä todesta. Siten ne tuovat teoksiin jonkinlaisia sardonisia lisämerkityksiä. Mahler on tässä hyvin rajallisessa mielessä ehkä jopa postmoderni. 

Niin että missä se rakkausosa mahtaa viipyä?
Vaikka Mahler oli menestynyt, ei häntä voi kovin onnellisena pitää. Hän tunsi itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi ja kärsi antisemitismistä luopuen jopa juutalaisesta uskonnostaan edistääkseen uraansa (olematta tosin ilmeisesti koskaan oikein uskonnollinen). Hän kärsi sydän- ja hermovaivoista, työskenteli kesät talvet uupumusta uhmaten ja menetti viisivuotiaan tyttärensä kurkkumädälle tai tulirokolle. Mahlerin elämässä oli musiikin lisäksi toinen suuri rakkaus, Alma Schindler (1879–1964), josta tuli hänen vaimonsa. Mahlerin viides sinfonia on tiiviisti yhteydessä Gustavin ja Alman rakkaussuhteeseen, sillä säveltäjä alkoi työstää sinfoniaansa tavattuaan Alman ja rakastuttuaan tähän palavasti. Sinfonian ensiesitykseen mennessä pari oli jo aviossa.
Gustav ja Alma Mahler Roomassa 1907
Mahlerien avioliitto ei ollut kovin onnellinen. Alma Mahler oli kulturelli, älykäs ja lahjakas seurapiirikaunotar, ja mahdollisesti jonkinmoisen alemmuuskompleksin tai muun sellaisen lapsellisuuden vuoksi Gustav vaati vaimoaan pidättymään säveltämisestä. Alma oli musiikillisesti lahjakas, ja oli harrasteena kynäillyt varsin mukavia pikkukappaleita ja useita lauluja, joita pidetään varsin tasokkaina. Mahler halusi olla perheessä sekä housunkäyttäjä että säveltäjä, ja hän edellytti Almalta täydellistä omistautumista kotivaimon ja äidin rooliin. Mahler ilmeisesti katsoi ansaitsevansa tai tarvitsevansa jonkinlaista palvovaa omistautumista itseään kohtaan kyetäkseen itse omistautumaan työlleen. Säveltäjän ahkeruutta ei sinänsä voi moittia. Kun ooppera ja sinfoniaorkesterit olivat kesätauolla, käytti Mahler enimmän osan tästä luontaisesta kausivapaastaan kuumeiseen, suurin piirtein täysipäiväiseen sävellystyöhön. Ei tarvitse olla ihmeellisempää kokemusta parisuhteista tajutakseen, että edellä kuvattu järjestely ei ole yleensä onnellisen yhteiselon kannalta paras mahdollinen.

Alma Mahler ei pysynyt uskollisena miehelleen, ja kun asia tuli säveltäjän tietoon, tämä sai jonkinlaisen hermoromahduksen. Pari ei kuitenkaan asettunut erilleen, vaan piti liittonsa koossa aina säveltäjän kuolemaan saakka. Paria yhdisti tyttären kuolema viiden vuoden iässä. (Toinen tytär loi sittemmin uran menestyneenä kuvanveistäjänä.) Gustav kuoli sydänkohtaukseen 1911, ja Alma Mahler, millä nimellä historia hänet tuntee, hakeutui vähitellen uuteen avioliittoon saksalaisen arkkitehti Walter Gropiuksen kanssa. Kolmas avioliittokin vielä Almalle osui kohdalle itävaltalaiskirjailija Franz Werfelin kanssa. Alma oli jonkin aikaa myös taiteilija Oskar Kokoschkan rakastajatar. Nainen selvästi joko veti puoleensa huomattavan nimekkäitä miehiä tai sitten hakeutui tietoisesti näiden pariin. Hän toki oli nuoresta saakka seurapiireissä kuin kotonaan. 

Kaikki tuo oli tietysti vielä kaukana tulevaisuudessa vuosina 1901–1902, jolloin Mahler sävelsi massiivista viidettä sinfoniaansa tilanteessa, jossa oli täpärästi selvinnyt vakavasta peräpukamavaivasta, joka uhkasi hänen henkeään. Säveltäjä yritti tietoisesti sisällyttää teoksinsa kokonaisen äänestä rakennetun maailmankaikkeuden, joten vähemmällä kunnianhimolla tätä teosta voi lähestyä aivan oivasti vaikkapa juuri rakkauden kautta. Onhan ko. emootio ihmiselämässä äärimmäisen merkittävä vaikutin, joka tuo muassaan paljon onnea ja onnettomuutta, kokonaisen ristiriitaisten seurausten ja tunteiden spektrin. Viides sinfonia on emotionaaliselta kannalta hyvinkin spektrimäinen: se alkaa painostavalla hautajaismarssilla, kulkee levollisten ja maanisdepressiivisiltä tuntuvien vaiheiden jälkeen Mahlerin tuotannon tunnetuimpaan yksittäiseen kappaleeseen, joka on pysäyttävän hellä ja tunteikas, ja päättyy toiveikkaan voittoisasti. Se on kiistatta puhtaan orkesterikirjallisuuden monipuolisimpia mestariteoksia, joka esittelee mieleenpainuvasti kaikkea, mitä isolla orkesterilla voi saada aikaan.


Gustav Mahler: Sinfonia nro 5.
Berliner Philharmoniker, Claudio Abbado.
Deutsche Grammophon, äänitetty konsertissa Berliinin Philharmoniessa 1993. 69 min 29 sek.

Mahlerin sinfonioiden tulkintojen arviointi on erittäin vaikeaa. Teokset ovat niin monitahoisia, laajoja ja monimuotoisia, että niistä harvoin (vielä vähemmän kuin useista muista) voi nostaa esille jonkin tietyn tulkinnan kaikin puolin hyvänä ja esimerkillisenä. Kokonaisuutena lässähtäneeksi jäävä tulkinta voi nostaa esiin ainutlaatuisella tavalla uusia yksityiskohtia tai korostaa teoksen jotain puolta äärimmäisen onnistuneesti, kun taas vakuuttava kokonaistulkinta voi pitää sisällään lukuisia epätyydyttäviä hetkiä, jotka muualla toteutettaisiin paremmin. 

Claudio Abbadon (1933–2014) Mahler-tulkintoja voi silti ansiosta ylistää niiden tasapainoisesta laadusta, johon yhdistyy voimakas ekspressiivisyys. Haparointia ei ilmene lainkaan, kaikki osiot kuulostavat tarkoituksenmukaisilta ja dramaattisesti toimivilta, ja soitanto on linjakasta, syvää ja isoa. Niin myös tällä erinomaisella levyllä.

Mahler jakaa viidennen sinfoniansa kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä on kaksi osaa, keskimmäisessä yksi ja kolmannessa kaksi.
Viides sinfonia alkaa pysäyttävän ankeasti hautajaismarssilla, joka tavoittelee korkeuksia pysytellen silti johdonmukaisesti kuolonkankeuden ja katafalkkien maailmassa. Biografis-romanttinen tulkinta yhdistää tämän Mahlerin kokemuksiin horjuvasta terveydestään ja toistaiseksi saadusta elämän lisäajasta, jota silti painaa konkreettinen huoli ja tieto elämän rajallisuudesta. Pitkä hautajaismarssi on seremoniallinen ja pakonomainen, muttei vailla lyyrisyyttä tai jopa laulumaisia piirteitä.
Se saa heti peräänsä myrskyisän toisen osan, jossa suru, ahdistus ja tappio tuntuvat yksilöityvän inhimillisiksi tunteiksi. Musiikki on valittavaa, itsesäälistä ja tuskaisaa, mutta rakenteessa on enemmän tarmoa ja ennen kaikkea vähemmän kohtalonomaista jäykkyyttä kuin avausosassa. Toinen osa pyrkii sulauttamaan hautajaismarssin itseensä, kääntämään alistuneen ja passiivisen kuolonkulkueen kamppailuksi. Pieniä aavistuksia kuullaan myös valoisammista ajoista ja vaikeuksien voittamisesta: kun kamppailu on epätoivoisimmillaan, kohoaa kaiken keskeltä päättäväisen sankarillinen, voittoisa osuus, mutta varsin kitkeränä ja lyhyenä. Juhlallisen koraaliteeman kehittely keskeytyy jatkuvasti painostaviin kauhuihin. Sinfonian loppuun päästessään huomaa, että toinen osa tarjosi surun keskeltä ensimmäisen näkymän lopun voitonnousuun. Se on kuitenkin vielä kaukana toisen osan päättyessä epävarmaan hiljaisuuteen tunnelmassa, joka on Mahlerin tuotannon ohikiitävien hetkien huippuja orkestraationsa puolesta.

Teoksen kolmas osa, joka yksin muodostaa sinfonian toisen jakson, on sen pisin ja omalaatuisin: valtavan laaja ja rytmillisesti omituinen scherzo, joka hyödyntää populaareja tansseja ja toimii lisäksi lähestulkoon käyrätorvikonserttona, niin keskeinen osa tuolla uljaalla vaskella on. Rakenteellisesti scherzo on huomattavasti edellisiä osia suoraviivaisempi, ja se kuuluu selvästi eri maailmaan kuin edeltävät osat, jotka muodostavat nyt selkeästi oman kokonaisuutensa. Eräs huomattavan hypnoottinen teema jää lähtemättömästi mieleen läpinäkyvän tehokeinomaisesti käytetyssä pizzicatossa, ja räväköiden lyömäsoitinvalmistelujen jälkeen kuullaan lyhyt, mutta hyvin vaikuttava vesiputousmainen vapautuminen, jonka jälkeen osa kulkee loppuunsa vääjämättömällä poljennolla. Orkestraatio on sensaatiomaista. Kappale on huomattavasti edeltäjiään keveämpi, ihan jo valssiainestensakin vuoksi, mutta suhteellisen rentoutumisen keskelläkin on sairaalloisen hektisiä ja täpärästi tasapainoilevia kohtia. Jos sinfonia päättyisi tähän, jäisi se aivan torsoksi, mutta ainakin elämä on toistaiseksi voittamassa, mutta vain täpärästi.

Sitten alkaa sinfonian kolmas ja viimeinen jakso. Neljäs osa on koko teoksen hellä ja tunteikas ydin, sumeilematta sinfonian sydän. Tämä Adagietto tiedetään Mahlerin rakkaudentunnustukseksi Almalle, naiselle, jonka koki tuolloin paljastaneen elämälle muutakin sisältöä kuin työn. Mahler tapasi Alman marraskuussa 1901, ja jo joulukuun lopussa he menivät kihloihin. Avioliitto solmittiin vuoden 1902 maaliskuussa. Adagietto on mitä ilmeisimmin sävelletty marras-joulukuun 1901 aikana. Se on kanonisen sinfoniakirjallisuuden hellimpiä ja lämpimimpiä hetkiä. Siinä soi syvä rakastuminen ja kaipuu, mutta siinä voi halutessaan kuulla myös eroottisia piirteitä. Erityisen arvostettavaa on, että kaikki tämä ilmaistaan ilman sentimentaalista liköörikonvehtimeininkiä. Osasta välittyy aitous, sydämen avaaminen toiselle, vastaanottavaiselle ihmiselle, ja silti siinä on eroottisista sävyistäänkin huolimatta lievää arkuutta ja kainoutta. Mahlerin ihailtavia piirteitä on, että hänessä on ironian lisäksi rehellisyyttä. Hän ei ollut vaatimaton eikä nöyrä mies, mutta hänen sinfonioitaan kuunnellessaan kokee aina hetkiä, jolloin on vakuuttunut ja jopa liikuttunut hänen perinpohjaisesta integriteetistään. Ihmisen rakkauden hauraasta ja varjeltavasta onnesta on tuskin luotu hellempää ja kauniimpaa kuulokuvaa, joka yhtä saumattomasti yhdistäisi horjumattoman tyylillisen arvokkuuden moni-ilmeiseen emootionaaliseen vetovoimaan. Rakkaus on tämän sinfonian, ja sen muodostaman elämänkokonaisuuden, käänteentekevä voima, ja voimakkaimpana tekijänä paradoksaalisesti kaikkein rauhallisin, levollisin sekä hiljaisin osa.

Tämän käänteen jälkeen sinfonialle on varmistettu innokas loppuosa, jossa elämä saavuttaa rempseän riemuvoiton. Ensikertalainen ei varmastikaan tätä huomaa, mutta rakenteellisesti finaalilla on paljon yhteyksiä sitä edeltäneeseen Adagiettoon. Siinä missä hautajaismarssi tunkeutuu ja vedetään mukaan sinfonian levottomaan toiseen osaan, palaa Adagietto muodossa jos toisessakin mukaan finaaliosassa, joka on huomattavan hektinen ja täynnä elämän valloittavaa tohinaa. Sinfonia päättyy kakkososassa jo aavistellun koraalin täydelliseen, yksiselitteiseen murskavoittoon riemullisen joviaaleissa merkeissä. Rakkauden elämää järisyttävä voima on mitä ilmeisimmin pelastanut ainakin väliaikaisesti erään säveltäjän ja lisäksi johdattanut hänet sinfoniatuotannossaan uuteen, kontrapunaalisesti ja rakenteellisesti aiempaa kunnianhimoisempaan ilmaisutapaan.

Tämä Abbadon Berliinin-tulkinta 90-luvun alusta on varmasti useimmin kuuntelemani Mahler-taltiointi. Ilmaisuvoimainen, jatkuvasti tuoreena säilyvä ja mielikuvituksekas tulkinta hyötyy erityisesti Abbadon horjumattomasta tempon ja rytmityksen tajusta, johon yhdistyy kaunis ja balanssien suhteen hyvin suunniteltu soitanto. On helppo tunnustaa rakastavansa tätä levytystä, jonka äänityskin on muutamia yleisörykäyksiä lukuun ottamatta oikein hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti