sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Silvestri johtaa, osa III

Constantin Silvestrin (1913–1969) kapellimestarityötä kartoittavan 15-levyisen paketin kolmiosainen käsittely saa tällä kertaa päätöksensä ohjelmalla, joka koostuu enimmäkseen yksittäisistä alkusoitoista ja sävelrunoista. Aiemmat osat täällä ja täällä.


Constantin Silvestri johtaa (CD:t 13–15 / 15):

Carl Maria von Weber (17861826):
Alkusoitto oopperasta Der Freischütz (Taika-ampuja / Paholaisen palkka-ampuja);

Felix Mendelssohn (180947):
Kesäyön unelma Alkusoitto op. 21;

Franz Liszt (181186):
Les Préludes;
Tasso: Lamento e trionfo;
Unkarilainen rapsodia nro 4 D-molli S359;

Engelbert Humperdinck (18541921):
Alkusoitto oopperasta Hannu ja Kerttu (Hänsel und Gretel);

George Enescu (18811955):
Romanialainen rapsodia nro 1, op. 11 nro 1;

Jean Sibelius (18651957):
Finlandia op. 26;

Sir Edward Elgar (18571934):
In the South -alkusoitto (Alassio);

Ralph Vaughan Williams (18721958):
Fantasia Thomas Tallisin teemasta;
Alkusoitto
näytelmään Ampiaiset (The Wasps);


Antonín Dvořák (18411904):
Sinfonia nro 9 E-molli op. 95 ("Uudesta maailmasta")

Camille Saint-Saëns (18351921):
Danse macabre op. 40;

Paul Dukas (18651935):
L'Apprenti sorcier (Noidan oppipoika).

Orchestre de la Sociéte des Concerts du Conservatoire (Dvořák, Dukas, Saint-Saëns);
Bournemouth Symphony Orchestra (Elgar, Sibelius, Vaughan Williams);
Philharmonia Orchestra (Weber, Mendelssohn, Humperdinck, Les Préludes, Tasso);
Wiener Philharmoniker (Unkarilainen rapsodia, Enescu);

Constantin Silvestri.

EMI, äänitetty Bournmouthissa, Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä 195768.

Kokoelman kolme viimeistä levyä ovat kaikkein hajanaisimmat. Mukana on vain yksi täysimittainen sinfonia, Dvořákin Yhdeksäs, josta on jo kokoelmassa kuultu yksi tulkinta. Sinfonia on taltioitu Pariisissa 1957, ja se on tulkinnallisesti hyvin samantyyppinen kuin aiemmin paketissa kuultu Ranskan radio-orkesterin esitys vuodelta 1959, sillä pääasiallisella erotuksella, että kuuluisa Largo on tällä kertaa ripeämpi. Esitys on erittäin hyvä, mutta pidän enemmän siitä aiemmin kuulemastani.
 On hieman kyseenalaista valita samaan kokoelmaan kaksi levytystä samasta teoksesta. Eikö Silvestrin äänitetuotannosta todellakaan löytynyt riittävästi variaatiota siihen, ettei tarvitsisi toistaa sinfonioita saati sitten pienempiä teoksia, kuten Saint-Saënsin Danse macabrea tai Dukas'n Noidan oppipoikaa? Nekin on kuultu jo tässä samassa boksissa kertaalleen hieman ripeämpinä, mutta muuten varsin samantyyppisinä, hyvinä tulkintoina.

Yleisesti ottaen irtopalat ovat hyvää tasoa. Lisztin sinfoniset runot eivät ole ongelmattomia esitettäviä, mutta Silvestri ei onneksi lankea liikaan pedanttiseen vakavuuteen näiden ekstrovertin romanttisten teosten parissa. Les Préludes päättyy ilahduttavan energisesti ilman tyhjää juhlantuntua, ja musiikillisen materiaalinsa varianssiin ja laatuun nähden ehkä hieman ylipitkä Tasso (tarkoittaa mäyrää, mutta viittaa tässä Vapautetun Jerusalemin runoilijaan) etenee ripeästi ja kontrastoivan dramaattisesti, ja trionfo-osaan pumpataan onnistuneesti majesteettista paatosta hieman tavallista eloisampien tempojen puitteissa. Unkarilainen rapsodia nro 4 on myös mainio. Silvestri tuntuu suosivan rivakkaa Lisztiä, mikä ei säveltäjän orkesteriteoksissa tunnu olevan lainkaan huono idea, kunhan mukaan kanavoidaan myös tarmoa, mikä ainakin näissä taltioinneissa on onnistunut hienosti.

Mendelssohnin ja Weberin alkusoitot ovat perusrepertuaaria ja sellaisina erittäin tuttuja. Silvestri suoriutuu niistä tyylillä ja taidolla. Mitenkään erityisen loisteliaina ne eivät kilpailijoistaan eroa, mutta tasokasta musisointia yhtä kaikki. Humperdinck on nykyään käynyt harvinaiseksi, mutta ainakin alkusoitto oopperasta Hannu ja Kerttu olisi tervetullut lisä konserttiohjelmistoihin. Silvestrin esitys tästä teoksesta on suussa sulava ja herättää todellisen makeannälän. 

Kotimaansa musiikkia Silvestri pääsee esittämään Enescun Romanialaisen rapsodian muodossa. Terävä ja särmikäs tulkinta korostaa hiomattomia maalaiselementtejä. Wienin filharmonikoit soittavat taidokkaasti, omistautuneesti ja paikoitellen säkenöivästi, mutta jään kaipaamaan tiettyä sulavuutta. Myös puupuhaltimet tuntuvat välillä typistävän nuottejaan liikaakin. Energiaa esityksestä ei ainakaan puutu.

Suomea edustaa tuttuun tapaan Sibeliuksen Finlandia, joka on asiaankuuluvan komeata kuultavaa, jossa kaikki sujuu juuri niin kuin pitääkin. Elgarin laaja In the South -alkusoitto ei ole kovin hyvin edustettuna levytyksissä eikä varsinkaan täkäläisissä konserttiohjelmistoissa. Lähes 20-minuuttiseksi kasvava sinfoninen kappale on kokoelman huippuhetkiä: tunnelmat ovat jatkuvasti katossa, ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri soittaa antaumuksellisesti. Alkusoitto pysyy ihailtavan hyvin koossa, ja tyydyttävämpää tulkintaa tästä hyljeksitystäkin teoksesta saa hakea.

Manner-Euroopassa harvinaisuudeksi luettava Vaughan Williams on niinikään Silvestrin ja Bournemouthin sinfoniaorkesterin yhteistyön satoa. Aristofaneen komedian produktioon sävelletty Ampiaiset-alkusoitto on saarivaltakunnassa suosittu. Itse olen aina pitänyt sitä hieman ärsyttävänä ja toisteisena lukuun ottamatta yhtä unohtumatonta melodiaa. Silvestri onnistuu tuomaan kappaleeseen tavallista enemmän moni-ilmeisyyttä ja varianssia, mitä voi pitää erittäin tervetulleena. Säveltäjän parhaisiin teoksiin kuuluva Fantasia Thomas Tallisin teemasta on pysäyttävä, koskettava sinfonisten mittojen kappale, joka saa osakseen loisteliaan käsittelyn. Meditatiivisen surumielinen sävellys kasvaa kunnioitusta herättäväksi, hurskastelemattoman hartaaksi jousiorkesterin juhlaksi.

Silvestriin tutustuminen on ollut minulle erittäin ilahduttava kokemus. Hänen tulkintansa  Dvořákin, Berlioz'n, Rimski-Korsakovin ja Tšaikovskin sinfonisista teoksista kuuluvat alan parhaimmistoon, ja myös Silvestrin Hindemith, Elgar ja Vaughan Williams kelpaavat esimerkeiksi oivallisesta musisoinnista. 15 levyn paketti on kovatasoinen katsaus erittäin kyvykkään ja monipuolisen kapellimestarin ansiokkaaseen levytystuotantoon.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Segerstam: Sinfoniat 81, 162 & 181

 "Kuinka kauas tapahtumien ketju menee, sitä en tiedä. Mutta olen valmis uskomaan, että aina big bangiin asti. Ja minähän olen asiantuntija, koska sävelvalitsijana tutkin tätä asiaa koko ajan!"
Säveltäjä, kapellimestari Leif Segerstam täyttää 70 vuotta 2.3.2014. Ahkeran, näyttävän ja tasokkaan kansallisen ja kansainvälisen kapellimestariuran tehnyt Segerstam ei tunnu ainakaan vielä osoittavan hidastumisen merkkejä. Konsertteja ja levytyksiä vain pukkaa, ja tietysti uusia sinfonioita. Niitä on tähän mennessä kertynyt jo lähes 270. Kyseessä on sinfonioiden saralla kiistaton maailmanennätys, jos sinfonialla tarkoitetaan vähintään siinä 13-15-minuuttista teosta, jollaisia Mozartin ja Haydnin varhaiset sinfoniat tapaavat olla. Ainakaan Guinnessin ennätyskirja ei kuitenkaan hyväksy Segerstamia ennätyksentekijäksi, sillä hänen sävellystekniikkansa poikkeaa huomattavasti vaikkapa 104 sinfoniaa kynäilleen Haydnin vastaavasta. Segerstamin vapaapulsatiiviseksi luonnehdittava tyyli pyrkii vapauttamaan orkesterimuusikoiden oman luovuuden, ja siten niissä on luovuttu kapellimestarista kokonaan, ja vapaamuotoisuuden vuoksi sinfonian virallinen partituuri saattaa koostua vain muutamista nuottipaperiliuskoista. 
(Mutta kuka toisaalta mitään Guinnessin kaltaisen pellepuljun sertifikaattia kaipaakaan. Aiemmin sentään siinä kirjassa oli oikeita ennätyksiä, eikä jotain onnettomia pimeässä hohtavien 3D-kansien väliin kääräistyjä eniten hyppykeppihyppyjä kylpyammeessa -tyyppisiä "ennätyksiä", joissa vaikeata on vain keksiä jotain niin älytöntä, ettei moinen ole tullut yhdellekään toiselle julkisuushinkuiselle urpolle mieleen.)

Brahmsia, faunia ja joulupukkia ulkoisesti muistuttava Segerstam on suomalaisen taidemusiikin kansallisaarre, nähtävästi väsymätön ja lannistumaton myönteisen energian lähde, jonka tulkintoja arvostetaan ja josta myös orkesterit pääsääntöisesti pitävät. Itseään positiiviseksi skitsofreenikoksi luonnehtinut Segerstam tunnetaan hulvattomana seuramiehenä sekä hyvän ruuan ja juoman ystävänä, jolla on sanaleikkiobsessio. Ei ole välttämättä joka kerta valaisevaa lukea hänen omia esittelyjään ja pohdintojaan omista sävellyksistään, mutta hauskaa se on lähes aina, ainakin hauskempaa kuin useimpien säveltäjien vastaavien kirjoitusten tankkaaminen. 

Omaa sävellystuotantoaan Segerstam vertaa siittiöihin. Niitäkin on tuotettava tolkuttomasti, ja säveltäjä itse hyväksyy sen, että ehkä vain harvat jäävät elämään. Livemusiikki on aina kokonaisvaltaisempi kokemus kuin äänitteen kuuntelu, mutta erityisesti Segerstamin sinfonioiden kohdalla niiden kokonaisvaltainen ja välitön kokeminen on ensiarvoisen tärkeää. Itselläni on ollut hyvä onni olla paikalla seuraamassa useampaakin Segerstamin sinfonian (kanta)esitystä, ja ne ovat ehdottomasti enemmän heittäytymistä kuin analyysiä. Vaikka Segerstamin sinfoniafilosofiassa vaikuttaa ilmeisen vahvasti hänen nyt-henkisyytensä, tietty ajallinen solipsismi, eivät ne parhaimmillaan ole mitään nopeasti poksahtelevaa ja unhoittuvaa hötöä, vaan kestävät useammankin tulkinta-, esitys- ja kuuntelukerran. Ainakin oman makuni mukaan Segerstamin sinfoniat ovat enimmäkseen erottuneet edukseen joskus melko rasittavassakin ns. uuden musiikin kentässä. Ehkä teosten elinvoimaisuutta ja tartuttavuutta parantaa se, että Segerstam ei sido tyyliään tarkasti johonkin tiettyyn ja säännösteltyyn esteettiseen teoriaan, vaikka ilmoittaakin olevansa valmis väittelemään sävellystensä muotoseikoista jonkun uudemman ajan Adorno-kuivattajan kanssa.

Suomalaisen musiikin joviaalin, roimasti ihmisen kokoisen suurmiehen merkkipäivän kunniaksi otan käsittelyyn edustavan albumillisen hänen sinfoniatuotantoaan toivottaen samalla kosolti lisää onnellisia ja tuotteliaita vuosia. 


Leif Segerstam (s. 1944):

Sinfonia nro 81, "After Eighty..." (2002, 25 min 35 sek)

Sinfonia nro 162, "Doubling the Number for Bergen!" (2006, 23 min 18 sek)

Sinfonia nro 181, "Names Itself When Played..." (2007, 22 min 35 sek)

Bergenin filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam (toinen piano, ei-kapellimestari).

Ondine, äänitetty Bergenin Grieghallenissa 2003 (nro 81) ja 2008. 71 min 29 sek.

Segerstamin sinfoniat ovat mitä suurimmassa määrin vuorovaikutteisia performansseja, mutta tämä levy osoittaa niiden tulkintojen toimivan myös tallenteina. Itse asiassa teokset vaativat ja ansaitsevat useamman kuuntelukerran, varsinkin, kun Bergenin hyvätasoinen orkesteri vastaa innokkaasti Segerstamin luovaan kutsuun.

Teosten analyysi on vaikeata, ja siksi minun on tyydyttävä kommentoimaan niitä yhteisesti yleistasolla. Segerstamin musiikillinen maailma ei edusta nykymusiikin valtavirtaa, ja sen kategorisointi on vaikeata. Maestro itse kuvaa sävellysprosessia luonnonvoiman kaltaiseksi tapahtumaksi, ja sellaista jyrinää, iskuja, paukahduksia, virtoja, rahinoita ja värähdyksiä hänen musiikissaan voikin hyvin kuulla, että ehkäpä "luonnonvoiman kaltainen" on toimivin kuvaus hänen tyylistään. Tätä ei tule ymmärtää ontoksi mahtipontisuudeksi, vaan sävellyksissä on tenhoa ja kuulijaa pidättelevää jännitystä, arvoituksellisuutta sekä välillä myös autiuden ja kaukaisuuden tuntua. Kaikkia näitä sävyjä ei heti aavistaisi Segerstamin yleensä hyväntuulisen ja joviaalin esiintymisen perusteella. 
Huumoria ei tietystikään ole unohdettu. Lyömä- ja rytmi-instrumentteja on käytetty runsaasti ja riemastuttavasti, ja 162. sinfonia on joutua hetkeksi aavemaisten jaksojen välillä Für Elisen haltuun, aivan kuin Beethovenin pakkomielteinen aave olisi hetkeksi saapunut kummittelemaan. 

Itse tiedän seuraavani suurta yleisöä siinä, että musiikkimakuni ja tyylikäsitykseni ovat melko konservatiivisia, vaikka haluankin tietoisesti yrittää pitää itseni avoimena ainakin kertaalleen kaikelle uudelle. Segerstamin sinfoniat ovat minulle hyvin mieluisaa uutta musiikkia: sujuvasti kulkevaa ja mielenkiintoista matkaa yksilöllisissä ja oudoissa maisemissa. Kuulokuvat eivät raasta korvia eivätkä aiheuta päänsärkyä. Niiden parissa on vuoroin vaikuttunut ja huvittunut. Mielenkiintoa ne pitävät yllä ainakin näissä dynaamisissa tulkinnoissa oivallisesti. Jos on kokenut olevansa lainkaan vastaanottavainen uutta taidemusiikkia kohtaan, kannattaa tehdä itselleen se potentiaalinen palvelus, että antaa Segerstamin omaperäisille sinfonioille hedelmöittymisen mahdollisuuden. 

Hollywoodin hittejä, osa II

Oscar-gaala, tuo Hollywoodin selkääntaputteluorgia, on taas kerran ovella. Sen kunniaksi ohjelmassa on viime vuoden tapaan elokuvamusiikkia.


Hollywood's Greatest Hits, Volume II:

Alex North (1910–91): Fanfaari elokuvaan 2001: Avaruusseikkailu (1968);
Miklós Rózsa (1907–95): Alkusoitto elokuvasta Ben-Hur (1959);
Elmer Bernstein (1922–2004): Alkusoitto elokuvasta Kymmenen käskyä (1956);
Dimitri Tiomkin (1894–1977): "Thee I Love" elokuvasta Friendly Persuasion (1956);
Will Hudson & George Duning (1908–2000): "Moonglow" elokuvasta Picnic (1955);
Victor Young (1900–56): Teema elokuvasta Maailman ympäri 80 päivässä (1956);
Bronisław Kaper (1902–83): Pääteema elokuvasta Kapina laivalla (1962);
Alex North: Lemmenteema elokuvasta Spartacus (1960);
Mikis Theodorakis (s. 1925): Teema elokuvasta Kerro minulle, Zorbas (1964);
Michel Legrand (s. 1932): "I'll Wait for You" elokuvasta Cherbourgin sateenvarjot (1964);
André Previn (s. 1929): Teema elokuvasta Nukkelaakso (1967);
John Barry (19332011): Teema elokuvasta Keskiyön cowboy (1969);
Nino Rota (191179): Teema elokuvasta Kummisetä (1972);
Charlie Chaplin (18891977): "Smile" lokuvasta Nykyaika (1936);
John Barry: Teemoja elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990);
Enya (Eithne Ní Bhraonáin, s. 1961): "Book of Days" elokuvasta Kaukainen maa (1992);
James Newton Howard (s. 1951): Teema elokuvasta Grand Canyon (1991).

Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel.

Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1992. 63 min 44 sek.

Kokoelma on jatkoa viime vuoden Oscar-gaalan alla käsitellylle albumille.

Alex North sävelsi musiikin Stanley Kubrickin elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu varten, mutta Kubrick hylkäsi sen päätyen hyödyntämään Johann Strauss nuoremman valssisävelmiä. Kubrick myös teki Richard Straussin sävelrunosta Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra, 1896) maailmankuulun myös konserttisalien ulkopuolella. Northin tällä levyllä kuultava Fanfaari olisi todennäköisesti kuultu Zarathustran alkufanfaarin paikalla. Vaikka Northin kappale on ehdottomasti kuulemisen arvoinen, on minun oltava sitä mieltä, että Kubrick teki oikean ratkaisun. Aiemmin North oli säveltänyt musiikin toiseen Kubrickin (enimmäkseen) ohjaamaan elokuvaan, antiikin orjaeepos Spartacukseen. Liitelevässä lemmenteemassa ei ole mitään erityisen antiikkista, mutta se on miellyttävää ja asiaankuuluvasti häivähdyksen verran traagista musiikkia komeasti esitettynä.

Albumi jatkuu hyväksytyn ja alkuperäiseen tarkoitukseensa käytetyn filmimusiikin merkeissä. Miklós Rózsan Ben-Hur on ehkä mahtavin elokuvamusiikkikokonaisuus kuunaan, ja siitä riittää kipaleita useammallekin albumillle. Tuon ajan mammuttiproduktioissa oli erikseen vielä alkusoitotkin. Epäilemättä teennäistä ja suuruudenhullua, mutta musiikki on lajissaan ensiluokkaista ja myöhäisromanttisen mehukasta.

Elmer Bernstein (ei sukua Leonardille) kuuluu Rózsan ohella 1900-luvun suuriin elokuvasäveltäjiin. Tämän levyn kohokohtana voi pitää hänen alkusoittoaan Cecil B. DeMillen kerronallisesti vanhentuneeseen, mutta visuaalisesti ja mittakaavaltaan mahtavaan raamattueepokseen Kymmenen käskyä. Kuusiminuuttinen kappale henkii kaikkea menneen Hollywoodin suuruudenhullua loistoa, ylitsevuotavaa dramatiikkaa ja vetoavaa romantiikkaa. Tässä on vanhan ajan sandaalieepoksen tuntua, ja äänitys on niin loistava, että kuuntelunautinto on likipitäen täydellinen.

Venäläissyntyinen Dimitri Tiomkin laati musiikin kymmeniin filmeihin, ja paljon parempiakin työnäytteitä olisi löytynyt kuin helposti unohtuva ja unettava laulelma jostain minulle tuntemattomasta filmistä. Orkestraatio sentään on taidokas, ja esitys odotetun luksuriöösi.

Heikkoa esitystä on kahden säveltäjän (joista ensimmäisestä on vaikeata löytää tietoa) työksi merkitty laiskan limonadiyökerhon easy listening -jazzin kategoriaan lähinnä laskettava "Moonglow" minulle tyystin tuntemattomasta 50-luvun elokuvasta.

Vuoden 1956 elokuvia arvioidessaan elokuva-akatemialla oli ilmeisesti jokin kollektiivinen aivoverenvuoto, sillä parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen palkinto tipautettiin viihdyttävälle, mutta tyhjänpäiväiselle, cameonäyttäytymisten varaan rakentuvalle Jules Verne -sovitukselle Maailman ympäri 80 päivässä. Sketsimäistä säleikköä ei millään voi edes pitää kunnollisena elokuvallisena kokonaisuutena. Ylituotettu ja mielikuvitukseton tekele ei varmasti ollut edes vuoden 30. paras elokuva, mutta säilyy silti aina muistutuksena Oscarien aallonpohjasta. Victor Youngin säveltämä valssi on mukiinmenevä eikä jätä pysyviä muistikuvia.

Varsovalaissyntyinen Bronisław Kaper muutti 1920-luvulla työskentelemään Ranskaan ja Saksaan, ja 1930-luvulla hän pääsi MGM:lle töihin ja muutti Yhdysvaltoihin, missä työskenteli säveltäjänä kymmenissä elokuva- ja musikaaliproduktioissa. Bounty-laivan kuuluisasta kapinasta kertova eepos Kapina laivalla on tällä levyllä edustettuna myrskyisällä pääteemallaan, joka on huippukohdassa lähes hukkua vyöryvien ja ärjyvien meritehosteiden alle. Dramatiikkaa on, mutta tämä kappale pelaa tehoste-efekteillä enemmän kuin varsinaisella melodisella sisällöllä.

Nikos Kazantzakisin mainiosta romaanista Kerro minulle, Zorbas muokattiin kelvollinen, joskin hieman ylipitkä elokuvaversio, jonka kantava voima on Anthony Quinn elämänsä roolissa kreetalaisena hulttiona. Mikis Theodorakisin sirtakivaikutteinen musiikki on kaikille Kreikassa tai kreikkalaisessa ravintolassa koskaan käyneelle tuttu, ja sen kiihtyvää rytmillistä imua on vaikea vastustaa. Tällä levyllä Zorbasin tanssista kuullaan otaksuttavasti suurin mahdollinen orkesteriversio, joka silti onnistuu pitämään myös buzukisoundit menossa mukana. 

Romanttinen musikaalielokuva Cherbourgin sateenvarjot on säveltäjä Michel Legrandin ehdottomasti tunnetuin työ. I Will Wait For You on teoksen tunnetuin ja lumoavin laulu, josta on ikävä kyllä varsin helppoa saada todella siirappinen esitys, mihin sorrutaan tällä levyllä. Sokeria on minun makuuni hieman liikaa, vaikka runsaat orkesteritekstuurit tulevatkin esimerkillisen hienosti ja nautinnollisesti esiin.

Jacqueline Susannin romaani Nukkelaakso kuvaa naisten esineellistämistä ja aliarvioimista amerikkalaisen showbisneksen maailmassa. Siitä tehtiin kehnoksi arvioitu ja romaanista merkittävästi poikkeava filmisovitus, johon arvostettu saksalaissyntyinen kapellimestari André Previn kirjoitti hehkuvan romanttisen, melko nopeasti unohtuvan teeman. Ei elokuvamusiikin parhaimmistoa, vaan varsin kliseistä, joskin kaunista filmimelodiaa.

Valtaisan tuottelias John Barry sävelsi Keskiyön cowboyn miellyttävästi keinahtelevan tanssiteeman, joka ei tosin edusta hänen tuotantonsa ehdotonta kärkeä, vaikka laadukas onkin. Kunzel tuntuu rakastavan tätä teemaa, jolle suodaan ylellinen ja lähes jumaloiva tulkinta. 
Barryn käsialaa on myös valtavaksi hitiksi noussut Tanssii susien kanssa, josta en ole oikein elokuvana ole koskaan pitänyt, vaikka tunnustan sen taiten tehdyksi ja erittäin näyttäväksi elokuvaksi. Filmin tarttuva pääteema oli jo välillä muodostumassa jonkinlaiseksi kulttuuriseksi kliseeksi, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Ylväät, kumeat ja sulavat vaskisoinnut hallitsevat Barryn teemoja, mikä sopii tilan ja ulkoilman tuntua painottavaan yleisilmeeseen. Kiistattoman laadukasta tavaraa.

Tähtien sodan pääteeman ohella tunnetuin ja välittömimmin tunnistettava elokuvasävelmä lienee Nino Rotan Kummisetä-teema. Unohtumaton ja vastustamaton kappale osoittaa, että Rota olisi kyennyt halutessaan elättämään itsensä varsin leveästi iskelmäsäveltäjänä. Mitäpä tästä muuta sanoisikaan, loistavaa musiikkia komeasti esitettynä.

Mykän (tai puolimykän) elokuvan aikakaudelta on mukaan päässyt filmin renessanssineron, Charlie Chaplinin, omaan Nykyaika-elokuvaansa säveltämä teema Smile, joka kuullaan ko. filmin vakavammissa ja paatoksellisemmissa kohdissa muistuttamassa ihmisen lannistumattomasta toiveikkuudesta ja kyvystä löytää koettelemuksienkin keskeltä ilonaiheita. Se on suurenmoinen elokuvasävelmä loistavasta elokuvasta, joka on säilyttänyt tuoreutensa 80 vuoden ajan. Melodia on ansainnut tulla todella suurten mittojen orkesterin esittämäksi, eikä Kunzel joukkoineen jätä juuri toivomisen varaa. Sävelmän tunnelmallinen ihmisläheisyys säilyy myös äänimassan paisuessa. Mikä suurenmoinen päätepiste tämä albumille olisikaan.

Albumi ikävä kyllä päättyy heikohkoissa merkeissä. Ansiokkaampaakin musiikkia olisi varmasti löytynyt saattamaan levy päätökseen, mutta levytysajankohtana näemmä suosittiin ajankohtaisuutta laadun kustannuksella.

Kaukainen maa on ulkoisesti näyttävä, mutta muutoin surkea tekele uudisraivaajien ryntäyksestä Oklahomaan vuonna 1893. Tom Cruise ja Nicole Kidman ovat (mikä yllätys) viheliäisen huonoja, ja muutoinkin filmi on lähinnä nolostuttava raakile. John Williams laati musiikin lukuun ottamatta laulua Book of Days, joka hankittiin irlantilaisartisti Enyalta (Cruise ja Kidman ovat olevinaan irlantilaisia). Kappale on tuskallisen 90-lukulainen kaikilla epämiellyttävillä tavoilla: siinä löyhkäävät "uuden" konemusiikin vaikutus, pseudokelttiläinen mystiikka ja yleinen new age -estetiikka, joka kuulostaa enää halvalta. Melodia voisi toisenlaisessa käsittelyssä toimia paremmin, mutta paljon sisältöä siinä ei ole. Kuin kävelisi ostoskeskuksessa hiljaisena aikana.

Grand Canyon on saippuaoopperamaisen teennäinen ja läpinäkyvän moralistinen, joskin kelvollisesti näytelty kuvaus losangelesilaisen lähiön etnisistä ja yhteiskuntaluokkasidonnaisista jakolinjoista. Se on hyvää tarkoittava, mutta osoitteleva ja katsojia aliarvioiva filmi, jonka kantavaksi teemaksi muodostuu matka Arizonaan luonnonmuodostelmaa katsomaan. Symbolista. Lisäksi filmissä on mukana Steve Martin, joka on ollut syvältä 1980-luvun lopulta saakka. Vaskien dominoima sävelmä on haudanvakavan ja suureellisen fanfaarimainen, eikä se istu saumattomasti ihmissuhdedraamaan; pikemminkin se kävisi kuvaamaan itse fyysistä kanjonia. Terävät töräykset ovat toisteisia ja hieman ärsyttäviä, ja erikoisefektit muistuttavat jälleen 1990-luvun estetiikan pimeistä puolista.

Kokonaisuutena tämä albumi, "Hollywoodin suurimpien hittien" kakkososa, on edeltäjäänsä heikompi ja vaatimattomampi. Mukaan on päässyt muutamia hyvin heikkoja tekeleitä, joille uhrattu tila olisi voitu täyttää paremminkin. Ensimmäinen osa on tasaisesti laadukkaampi ja innostavampi esitys, joskin kakkososassa on muutamia loistavia kappaleita, jotka kannattaa kuulla, jos pitää isosta ja eeppisluontoisesta elokuvamusiikista.