Elgar: Enigma-muunnelmat ym.

Sir Edward Elgar (1857–1934) käynnisti yleisen totuuden mukaan Britannian taidemusiikin historian uuden kukoistuskauden olemalla sarivaltakunnan ensimmäinen suuri kotoperäinen säveltäjä sitten Henry Purcellin (1659–95). Lisäksi Elgaria pidetään jonkinlaisena brittiläisyyden platonisen idean musiikillisena ilmentymänä. Nämä mielikuvat ovat kelvollisia likiarvoja, jotka ovat perusteltavissa, mutta oma käsitykseni Elgarista on hieman toisenlainen.
 

Elgar Enigma-muunnelmien säveltämisen aikaan.

Pidän Elgarin musiikista, mutten lue häntä ensiluokkaisen säveltäjien joukkoon, sikäli kuin tällaisissa luokituksissa on mitään mieltä (todennäköisesti ei). Elgar oli Britannian musiikkimaailman kipeästi kaipaama piristysruiske viktoriaanisen ajan lopulla. Silti yleinen käsitys Elgarista ensimmäisenä kuuntelemisen arvoisena brittisäveltäjänä jonkin pimeän aikakauden jälkeen on harhaanjohtava ja on pitkään jättänyt ikävästi varjoonsa muita taidokkaita ja tasokkaita taiteilijoita, joiden musiikki ansaitsee tulla kuulluksi. Tällaisia ovat esimerkiksi Thomas Augustine Arne (1710–78), William Boyce (1711–79), (irlantilainen) John Field (1782–1837), John Stainer (1840–1901), Hubert Parry (1848–1918) ja Charles Villiers Stanford (1852–1924).

Elgarin teoksista, etenkin Pomp and Circumstance -marssisarjasta, on tullut brittiläisen musiikin ja Brittiläisen imperiumin ajan musiikillisia käyntikortteja, mutta säveltäjän musiikilliset vaikutteet ovat tukevasti Euroopan mannermaan romanttisessa traditiossa. Minä kuulen Elgarissa enemmän Brahmsia kuin brittiläisyyttä, eikä Elgar ylipäänsä ole brittinä kovin tyypillinen. Korostuneen brittiläisenä Elgar näyttäytyi juuri mannereurooppalaisten aikalaistensa korvissa. Sibelius kuvasi häntä englantilaisen luonteen ruumiillistumaksi. Elgarille itselleen tämä ei ollut välttämättä lainkaan ilmeistä, eikä hän ottanut asiakseen säveltää "brittilästä" musiikkia. Viktoriaanisen ja edvardiaanisen Britannian luokkajärjestelmä turhautti häntä, ja syvästi uskonnollisena roomalaiskatolisena hän tunsi itsensä jatkuvasti hieman ulkopuoliseksi maallikkoanglikaanisuuden läpitunkemassa kulttuurissa.

Vakavan ja ajoittain raskasmielisen Brahmsin vastinpariksi Elgar löysi Charles Gounod'n, melko lailla unohdetun, mutta aikanaan suositun ranskalaisen, virtaviivaisen kepeyden. Se, mitä Elgarin teoksissa pidetään erityisen "brittiläisenä", onkin minusta lähinnä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan yhdistämistä voimakkaaseen emootionaalisuuteen, jota toisaalta tasapainottaa vakaaseen ylväyteen huippukohdissa pyrkivä ilmaisutapa. Adjektiivi elgariaaninen viittaa juuri Elgarin musiikissa usein esiintyvään, ylvään ja jalopiirteisen paatokselliseen ilmaisuun, josta saa hyvän käsityksen esimerkiksi edellä mainitusta marssisarjasta, 1. sinfonian alkuminuuteista tai Enigma-muunnelmien tunnetuimmasta osasta nimeltään Nimrod. Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen tällaiset kvaliteetit eivät olleet uuden ajan taiteentekijöiden suosiossa, ja erinäisissä murskaavissa kritiikeissä Elgar onkin postuumisti tuomittu sentimentaaliseksi ja jopa vulgaariksi sävelilmaisussaan.

Itse pidän Elgarin epämuodikkaasta "jaloudesta" tai "ylevyydestä" ja arvokkaasta haikeudesta. Sympaattisesti ja nöyrästi esitettynä Elgar on hyvin vetoavaa ja syvästi tyydyttävää musiikkia. Samalla on todettava, että Elgarin teosluettelo ei ole kovin laaja, ja itse pidän hänen mestariteostensa kärkeä hyvin kapeana. Siihen sijoitan Sinfonian nro 1, Sellokonserton (ko. instrumentin repertuaarin parhaita), Enigma-muunnelmat, Gerontiuksen uni -oratorion (joka kuuluu alansa parhaimmistoon, vaikkei lajityyppi olekaan minulle kovin läheinen) ja käsittämättömällä tavalla aliarvostetun ja -esitetyn shakespeariaanisen sinfonisen runon Falstaff (jota pidän säveltäjän rikkaimpana ja antoisimpana, joskaan ei ehkä ensimmäisellä kuuntelukerralla kovin hyvin avautuvana, teoksena). Myös jousiorkesterille sävelletty pienimuotoisempi Johdanto ja Allegro op. 47 kuuluu suosikkeihini, mutta se on ehkä hieman kompakti asetettavaksi edellä lueteltujen rinnalle.

Keveämmässä repertuaarissaan Elgar onnistuu yleensä olemaan hyvin charmantti, sillä hän ei tunnu kärsivän turhasta vakavuudesta sellaisissa yhteyksissä, jossa sellaiseen ei ole aihetta. Pomp and Circumstance -marsseja ei ehkä pysty kuuntelemaan enää samalla vakavuudella kuin Brittiläisen imperiumin loiston päivinä, mutta hieman kieli poskessa kohdattuina menneen ajan kulttuurisina dokumentteinakin niissä on silti aivan toisella tavalla vetoavaa arvokkuutta kuin esimerkiksi Itävallan Strauss-dynastian marsseissa tai amerikkalaisen John Philip Sousan sirkusmaisemmassa marssimeiningissä.

Sir Edward Elgar:

Enigma-muunnelmat, op. 36 (n. 32 min);

Cockaigne-alkusoitto, "In London Town", op. 40 (14 min 54 sek);

Johdanto ja Allegro jousille, op. 47 (14 min 43 min);

Serenadi jousiorkesterille, op. 20 (n. 12 min).

BBC Symphony Orchestra, Sir Andrew Davis.

Warner Apex (Teldec), äänitetty St. Augustine's -kirkossa Lontoossa 1991. 74 min.

Elgar sävelsi Enigma-muunnelmat samanaikaisesti ryhmä- ja omakuvaksi. Teos on omistettu hänen ystävilleen, joita sävellyksen osat kuvaavat, ja viimeisenä kuullaan 42-vuotiaan säveltäjän musiikillinen kuvaus itsestään. Elgar ei ollut seurallinen siinä mielessä kuin menestyneen taiteilijan voidaan odottaa olevan, ja hän tunsi itsensä usein yksinäiseksi, mutta samalla arvosti suuresti tiivistä ja uskollista ystäväjoukkoaan. Enigma-muunnelmien humoristiset, hellät, arvostavat ja ylväät henkilökuvat kulminoituvat säveltäjän itsevarmuutta, joviaalia elämäntahtoa ja riemukkainta brahmsilaisuutta huokuvaan omakuvaan. Sarja kuljettaa mukanaan saman teeman aineksia, ja näin syntyy vaikutelma vuorovaikutuksesta, siitä, miten ihmiset ympärillä muovaavat meistä oman persoonamme. Elgarin omakuva on sarjan huipennus, mutta tuskin itserakkaassa mielessä: se palaa lähes jokaisen aiemman osan tunnelmiin ja aineksiin kuin korostaen, että säveltäjä on ystävilleen paljon velkaa.

Teoksen tunnetuin, pysäyttävin ja suurenmoisin osa on nimeltään Nimrod. Sitä kuulee usein elokuvallisen draaman taustamusiikkina. Kyseessä on ylväs, järkähtämättömän seesteinen ja silti herkkä ja alussa jopa hauraan kuuloinen, hehkuvan valoisa huipennus, joka pitkälti kiteyttää elgariaanisen sävellystavan ja estetiikan. Tämä arvokkuutta säteilevä lyhyt kappale on kunnianosoitus säveltäjän kustantajalle. Muutoinkin muunnelmasarja on kauttaaltaan mestarillinen, sinfoninen kokonaisuus, joka on levytetty lukemattomia kertoja. Tämä Andrew Davisin (s. 1944) tulkinta on ehdoton suosikkini tähän mennessä kuulemistani. Esityksen vahvuuksiin kuuluu teeskentelemätön luontevuus: musiikki tuntuu kulkevan orgaanisesti omassa rytmissään, mutta kapellimestari säilyttää tiukasti tasapainon ja tuo esiin teoksen yksityiskohdat, ja erityisesti kontrastit eri osien välillä ovat tuoreita ja ilahduttavan hätkähdyttäviä. Musiikkiin on saatu ihailtavasti tilan ja valon tuntua, ja tässä auttaa loistava, puhdas, lämmin ja kirkas äänitys. Tämä on puhdasta, raikasta ja tinkimätöntä musisointia, joka virvoittaa moneen kertaan kuullut nuotit yhä uudelleen vetreiksi osoittaen, että Elgarin hämäävän keveässä mestariteoksessa on liki ehtymättömästi ammennettavaa.

Levyn muut esitykset eivät jää jälkeen Enigma-muunnelmien tasosta. Cockaigne-alkusoitto, tuo valloittava, touhukas ja vastustamaton kuvaus evardiaanisesta Lontoosta, voi tuskin toivoa osakseen sympaattisempaa, ihastuttavampaa esitystä. Sävelkuluissa on ponnekasta joustoa, ja tunnelmallisesti tulkinta on täydellinen täysosuma. (Nimi Cockaigne viittaa keskiajan kansanperinteen kuvitteelliseen onnen maahan, lat. Cucania, jonka nimi alkoi sittemmin Britanniassa merkitä ahneiden ahmattien, juoppojen ja haaveksijoiden tyyssijaa. Nimi alkoi merkitä brittiläisessä kontekstissa myös Lontoota ehkä siksi, että se muistuttaa foneettisesti hieman termiä Cockney, joka on ainakin 1600-luvulta merkinnyt Lontoon asukasta. Sana Cockney voi olla myös suoraan johdettu Cockaignesta; etymologit ovat asiasta keskenään eri mieltä.)

Johdanto ja Allegro on mielestäni aliarvostettu ja aliesitetty teos, tiiviiksi puristettu sinfonisten mittojen taidonnäyte, joka kuuluu Elgarin teosten parhaimmistoon. Tämä 1905 sävelletty monikerroksinen tekstuurien ja teemankehittelyn mestariteos on tarkoitettu jousikvartetin ja jousiorkesterin esitettäväksi. Elgar otti jälleen mallia Brahmsista, jolla oli taipumus kaivaa esiin jo kuopattuja barokkisia sävellystyyppejä ja -tekniikoita, ja modernisoida ne myöhäisromantiikan hengessä. Johdanto ja Allegro on pohjimmiltaan uusittu versio barokkiaikaan erittäin suositusta concerto grossosta eli konsertosta, jolla ei ole yksittäistä solistia, vaan solistiryhmä. 
Kyseessä on vaativa teos, joka edellyttää virtuoosimaista musisointia sekä orkesterilta että erityisesti jokaiselta kvartetin jäseneltä. Se on myös kaunista ja nerokasta absoluuttista musiikkia, jonka polyfonisen kompleksisuuden keskeltä nousee esiin lähes mystisen taianomaisia hetkiä ja verrattoman hienosti hallittuja efektejä. Tämän levyn esitystä ei voi moittia miltään kantilta. Äänitys on esimerkillinen täyteläisyydessään, selkeydessään ja tasapainossaan. Erityisesti hiljaiset kohdat vangitsevat kuulijan suloiseen ääniverkostoon. Tämä tiivis kappale on upottava ja kestoaan huomattavasti laajemmalta tuntuva, ja sillä on mahdollisuus vääristää kuulijoiden ajantajua muun virkistyksen tarjoamisen lisäksi. 

Siinä missä levyn muut teokset ovat suurempien mittojen sinfonista musiikkia, on Serenadi jousille vuodelta 1892 säveltäjän pienimuotoisempia nuoruudentöitä, itse asiassa varhaisin kestävän aseman esitysten ja levytysten puitteissa saavunattun Elgarin teos. Se on luonteeltaan intiimi ja lempeän sentimentaalinen, eikä tunnelman tavoittamisessa tai musisoinnin laadussa ole vieläkään moitteen sijaa.

Tämä levy on todennäköisesti paras Elgar-kokonaisuus, jota minulla on ollut ilo kuunnella. Kaikki tulkinnat ovat ehdottomasti huipputason musisointia, eikä parempia tulkintoja voi juuri vaatia.