keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Liszt: Unkarilaiset rapsodiat 1–15 & Espanjalainen rapsodia

Unkarilaisuus ei ole paras käsite Franz Lisztiä (1811–1886) kuvaamaan. Unkarilaissyntyinen Liszt lähti kotimaastaan yhdeksänvuotiaana elettyään siihen saakka maan saksankielisellä alueella. Lisztin perhe puhui saksaa, ja Unkarin kuningaskunnan virallinen hallintokieli oli yhä latina, joten Liszt joutui pienestä pitäen vain harvoin tekemisiin unkarin kielen kanssa. Hän opetteli sitä myöhemmin, mutta kykeni elämänsä loppuun saakka ilmaisemaan itseään parhaiten saksaksi ja ranskaksi. Hän haastoi ilmeisesti italiaa ja latinaakin paremmin kuin unkaria.
"Ilmatyynyalukseni on täynnä ankeriaita."
Silti Lisztistä tuli Unkarin kansallissankari ja kansallisen herätyksen sytyttämän maan musiikillinen lähettiläs kaikkialla Euroopassa. Lisztin persoona on omituinen yhdistelmä showmiestä, seurapiiriliitäjää ja aidosti ihanteellista taiteilijaa, joten on usein vaikeata arvioida, missä määrin hän oli tosissaan mukana missäkin asiassa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Liszt uskoi vilpittömästi Unkarin asiaan, ja hän muisteli vielä vanhanakin liikuttuneena uransa suurimpien riemuvoittojen tapahtuneen juuri Unkarissa, sinfonisen runon Hungaria esityksessä.

Romanttinen nationalismi käänsi 1800-luvun kuluessa kaikkialla Euroopassa säveltäjien kiinnostuksen kansanmusiikkiin, josta arveltiin löytyvän kansakunnan "aidon" musiikillisen identiteetin. Liszt, jonka oma sävellystyyli on täysin kosmopoliittinen, innostui unkarilaisesta kansanmusiikista tuottaen aiheesta sekä kirjallisen tutkielman että sarjan äärimmäisen vaativia, vapaamuotoisia pianosväellyksiä. Myöhempi kansa- ja musiikkitieteellinen tutkimus on osoittanut Lisztin olettamukset vääriksi. Hän luuli Unkarin kansanmusiikin juontuvan mustalaismusiikin traditiosta, mutta sittemmin on osoitettu, että Unkarin romanit omaksuivat unkarilaisen kansanmusiikin muodot omaan musiikkiinsa lisäten siihen dramatisoivaa esitystyyliä ja instrumentaatiota. Lisäksi Lisztin tuntema mustalaismusiikki oli pikemminkin virtuoosimaisten taiteilijoiden, musiikkiesityksiin erikoistuneiden ja niillä itsensä elättävien romanimuusikoiden tarkasti harjoiteltua musisointia eikä mitään talonpoikaisen spontaania pelimannimeininkiä. Tällä epäautenttisuudella ei ole tietenkään mitään väliä, sillä Lisztin yhdeksäntoista Unkarilaisen rapsodian sarja on joka tapauksessa klassisen pianokirjallisuuden viihdyttävintä, teknisesti haasteellisinta ja kaleidoskooppimaisinta musiikkia.

Unkarilaiset rapsodiat kattavat kaksi vaihetta Lisztin kypsästä säveltäjänurasta: ensimmäiset valmistuivat 18461853, ja viimeiset muutamia vuosia ennen mestarin kuolemaa 1880-luvulla. Lisztille kyseessä oli erityinen projekti, vakavasti otettavaa viihdemusiikkia, jolla oli kansallinen merkitys. Kirjeissään Liszt katsoo toteuttavansa taiteellisella vapaudella musiikillista kansalliseeposta. Suuruudenhullua vai vilpitöntä? Paha sanoa. Ainakin Lisztin innostus vaikuttaa aidolta, sillä rapdsodioiden pianistiset efektit ovat huikeita. Eri instrumenttien jäljittelyssä pianon voimavaroilla Liszt on nero, ja kaikkiaan pelkästään ehtymätön pianistinen innovaatio tekee näistä kappaleista kuulemisen arvoisia. Niistä on laadittu myös Lisztin valtuuttamat orkestraatiot, jotka ovat myös perin miellyttäviä, mutta luonnostaan laajemman palettinsa ansiosta myös vähemmän hämmästyttäviä.

Rapsodioista tunnetuin on varmasti nro 2 vuodelta 1847. Sen melodiat ovat varmasti useimmille tuttuja klassikkopiirrettyjen ääniraidoilta, mikä ei lainkaan vähennä tämän fantastisen, sankarillisen, traagisen, riehakkaan ja hädin tuskin hallinnassa pysyvän pianistisen ilotulituksen arvoa.

Rhapsody Rabbit (1946), paras pianismipiirretty, rakentuu 2. unkarilaisen rapsodian varaan.


Muita erityismaininnan arvoisia rapsodioita ovat nro 4, joka kuulostaa väliin täysimittaiselta orkesterilta, nro 5, jota pidetään elegiana Chopinin muistolle, nro 8, joka on koko sarjan koristeellisin ja ylellisin (eräs sen teemoista tavataan myös sinfonisessa runossa Hungaria), nro 9, joka on ansainnut lisänimensä Pestin karnevaali käsittämättömällä teknisellä briljeerauksellaan ja erittäin taidokkaasti yhteen sulautetulla musiikillisella sisällöllään: kyseessä lienee koko sarjan kunnianhimoisin osa. Lisäksi on syytä huomioida majesteettinen nro 14, joka on sovitettu pianolle ja orkesterille nimellä Unkarilainen fantasia, ja lyhyehkö nro 15, joka on itse asiassa briljantti, raivokas ja pyörremyrskymäinen sovitus Unkarin vanhasta (1700-lukulaisesta) kansallislaulusta, Rákóczi-marssista. (Sävelmä esiintyy kuuluvasti myös Berlioz'n Faustin tuomiossa.) Kokoelmasta voi poimia aika lailla minkä tahansa kappaleen, ja aina voi luottaa viihtyvänsä ja todennäköisesti myös hämmästyvänsä.

Espanjalainen rapsodia (1863) syntyi Lisztin Pyreneiden-matkan vanavedessä, ja se on eetokseltaan identtinen Unkarilaisten rapsodioiden kanssa, sävelmät ovat tällä kertaa vain hyvin selvästi espanjalaista, varsinkin andalusialaista, traditiota.


Franz Liszt:

Unkarilaiset rapsodiat nro 1–15;

Espanjalainen rapsodia.

Georges (György) Cziffra, piano.

EMI (2CD), äänitetty Pariisissa ja Budapestissa 1956–58. 72:41 + 58:40.

Unkarilaisten rapsodioiden taltiointeja on saatavilla runsaasti erilaisina valikoimina, mutta yhden pianistin tulkintoja koko sarjasta on helposti saatavilla yllättävänkin vähän. Tältäkin tupla-albumilta puuttuvat rapsodiat nro 1619, koska ranskalaistunut unkarilaispianisti Georges Cziffra (19211994) ei koskaan tullut niitä levyttäneeksi. Tämä on sinänsä sääli, sillä Cziffra (pianisti, jonka elämä on todella seikkailullinen: hän vietti 1940-luvulla kaksi vuotta Neuvostoliiton sotavankina maanalaisessa sellissä ja pakeni sieltä; sodan jälkeen 1950-luvulla hän oli pakkotyössä Unkarissa ja vapauduttuaan pakeni Itävaltaan vuonna 1956 kansannousun kynnyksellä) tavoittaa soitossaan ihailtavasti rapsodioiden vapaamuotoisen, improvisatorisen otteen.

Cziffra punnitsee soittoaan herkästi toisissa osissa ja yltyy raivokkaisiin kierroksiin toisissa: kautta linjan hänen tulkintaratkaisunsa ovat hyvin onnistuneita. Pianisti ei pelkää käyttää (ja venyttää) pianon koko ilmaisullista (tai äänenvoimakkuudellista) potentiaalia. Hänellä tuntuu olevan horjumattoman luonteva yhteys Lisztin huikeisiin efekteihin siten, että jokainen nousu ja huipennus tuntuu ansaitulta ilman jälkeäkään paisuttelusta. Cziffran sointivärin hallinta, äänen pehmeyden ja ylvään voiman huolellinen vuorottelu on tällä albumilla yhtä luonnollista kuin pianistin sulavasti soljuva melodian taju. Nämä rapsodiat ovat mestarillisia, teknisesti vankkumattomia ja varmoja tulkintoja, joissa soi syvä tunne. Cziffran soitto on ylvästä ja uhmakasta, kun on sellaisen aika; ja yhtä taitavasti hän laskeutuu epätoivon rajalle esimerkiksi koskettavassa Kuudennessa rapsodiassa.

Ainoat varaukset tämän tupla-albumin kohdalla tulevat äänityksen laadun kohdalla. Äänitykset ovat 1950-luvulta, ja tälle ei mitään voi. Varsinkin Unkarissa taltioidut rapsodiat pitävät sisällään jonkin verran kohinaa, joka voi kuulijan nirsoudesta riippuen olla kuuntelukokemukseen vaikuttava tekijä etenkin hiljaisemmissa osioissa, mutta aikakauteen nähden äänitystä voi pitää aivan hyväksyttävänä. Tulkinnat joka tapauksessa kestävät vertailun suurin piirtein mihin tahansa kilpailijaan.

2 kommenttia:

  1. Itseasiassa Cziffra levytti myös Rapsodiat 16-19 mutta omina sovituksinaan...

    VastaaPoista
  2. Kiitos tiedosta, tämä oli minulle uutta, ja vaikuttaa lisäksi kiinnostavalta.

    VastaaPoista