maanantai 14. heinäkuuta 2014

Ranskalaisia alkusoittoja

Heinäkuun neljäntenätoista vietetään tuttuun tapaan Ranskan kansallispäivää. Aiempina vuosina olen käsitellyt tällä päivämäärällä ranskalaista sotilas- ja vallankumousmusiikkia, joten vaihtelun vuoksi tällä kertaa pysytään keveämmissä tunnelmissa. Ohjelmassa ranskalaisia alkusoittoja erilaisista näyttämöteoksista.


Overtures françaises:

Édouard Lalo: Le Roi d'Ys (Ys'n kaupungin kuningas, 12 min 5 sek);

Daniel-François-Esprit Auber: Le Domino noir (Musta domino, 7 min) &  
Fra Diavolo (7 min 52 sek);

Ferdinand Hérold: Zampa (8 min 1 sek);

Ambroise Thomas: Raymond (7 min 35 sek) & Mignon (8 min 22 sek);

François-Adrien Boieldieu: La Dame blanche (Valkea nainen, 7 min 30 sek);

Jacques Offenbach: La belle Hélène (Kaunis Helena, 8 min 39 sek) & 
Orphée aux Enfers (Orfeus Manalassa, koonnut & sov. Carl Binder, 9 min 16 sek).

L'Orchestre de la Suisse Romande, Ernest Ansermet.

Decca Eloquence, äänitetty Genevessä 1960. 77 min 23 sek.

Tässä laadukkaassa vuosikertakokoelmassa sveitsiläinen maestro Ernest Ansermet (1883–1969) esittää nyttemmin melko lailla unohduksiin painuneiden säveltäjien näyttämöteosten alkusoittoja vuonna 1918 perustamansa Orchestre de la Suisse Romanden kanssa.
Ernest Ansermet
Ansermet on varmaankin arvostetuin sveitsiläinen kapellimestari. Alun perin matematiikan professorina Lausannen yliopistossa toiminut partaniekka aloitti kapellimestarin työt 1910-luvulla. Hänestä kehkeytyi erityisen tunnustettu ranskalaisen ja venäläisen repertuaarin tulkitsija, joka luki Debussyn, Ravelin, Honeggerin ja Stravinskyn ystäviensä joukkoon. Ansermet'n oma musiikkimaku oli hyvin eklektinen käsittäen aivan unohdettuja ranskalaisia romanttikoja yhtä hyvin kuin modernistisia mestareita ja vielä tuohon aikaan klassisen musiikin parissa työskentelevälle harvinaisesti myös jazzia. Ansermet inhosi tosin syvästi Schönbergin 12-säveljärjestelmää ja kirjoitti jopa tieteelliseksi esittäytyvän, husserlilaiseen fenomenologiaan ja omiin matemaattisiin tutkielmiinsa pohjautuvan kirjan, jossa pyrki osoittamaan Schönbergin tekniikan "vääräksi".

Tämä vuonna 1960 Geneven Victoria-konserttisalissa äänitetty albumi pureutuuu ohjelmistoon, joka on ollut aikanaan suosittua, mutta sittemmin ikävä kyllä lähes kadonnut oopperataloista ja konserttisaleista. Ensinnäkin kokonaisina teoksina voi enää kuulla Offenbachin operetteja ja hyvällä tuurilla Thomas'n Mignonia, mutta muutoin näitä omana aikanaan suuria oopperamenestyksiä on turha lavoilta enää etsiä. Lisäksi näiden teosten alkusoitotkin ovat käymässä konserttien avausnumeroina harvinaisiksi, mikä on sääli, sillä niiden parissa viihtyy mainiosti. Osaa tällä kokoelmalla esiintyvistä teoksista olen käsitellyt myös uudenaikaisempina tulkintoina vuonna 2012.

Albumin avaa sen parhaimpiin ja ehdottomasti kunnianhimoisimpiin kappaleisiin kuuluva alkusoitto oopperasta Le Roi d'Ys, josta tuli lukuisien hylkäysten ja viivästysten jälkeen vuonna 1888 Édouard Lalon (18231892) ainoa suuri näyttämömenestys.
Onneksi hänellä oli ensi-iltaa varten maailman suurin solmuke.
Lalo tunnetaan nykyisin lähinnä Espanjalaisen sinfoniansa (joka on nimestään huolimatta viulukonsertto) ja Sellokonserttonsa ansiosta. Hänen mittavimpiin sävellyksiinsä kuuluvaa Ys-oopperaa ei sen sijaan ole juuri ole viimeisen puolivuosisadan aikana nähty tai kuultu. Ehkä kannattaisi: tämä bretonilaiseen uponneen muinaiskaupungin legendaan pohjautuva ooppera on kuulemisen arvoinen, mikäli sen muu sisältö on tällä levyllä kuultavan alkusoiton tasoa. Lalon sävellystapa ei ole aikakauden tyypillistä ranskalaista koulukuntaa, vaan hänen orkestraationsa on massiivisempaa ja dramaattisempaa kuin osasin odottaa. Wagneria on selvästi ainakin kuunneltu, etenkin Tannhäuseria ja Tristania, ja ehkäpä juuri siksi alkusoitossa on niin mielenkiintoisia harmonisia ratkaisuja. Alkusoiton intensiteetti ja dramatiikka saavat kiinnostumaan tosissaan koko teoksesta, mikä on varsin harvinaista tällaisessa ohjelmistossa. Lalon alkusoittoa ei voi ottaa aivan yhtä kevyesti kuin albumin muuta ohjelmistoa, ja sitä voi pitää todellisena löytönä. Kumma, ettei tätä kuule useammin.

Laloon verrattuna kuulostaa Daniel Auberin (17821871) Le Domino noir varsin turvalliselta ja tyypilliseltä ranskalaiselta ooppera-alkusoitolta. Vuonna 1837 ensi-iltansa saanut menestysooppera espanjalaisesta nunnakokelaasta, joka livahtaa kuningattaren naamiaistansseihin (domino on, muistattehan, palikkapelin lisäksi myös puolikasvonaamio) alkaa kieltämättä säkenöivällä, mutta myös pitemmän päälle varsin toisteisesti omia teemojaan kierrättävällä alkusoitolla. Auberilla (grand opéran kehittäjällä, jonka La Muette de Porticin esitys Brysselissä laukaisi Belgian itsenäistymisen) on kuitenkin vaivattoman melodian jäljittelemätön lahja ja myös kyky selkeään, tehokkaaseen ja herkulliseen orkestraatioon, mikä korvaa hieman persoonallisuuden ja tunnelmallisuuden vajetta. Ehkä paremmin onnistunut alkusoitto Auberilta on koomista rosvo-oopperaa Fra Diavolo (1830) varten sävelletty. Pikkurumpusoololla erikoisesti avautuva alkusoitto kehkeytyy hulvattomiin mittoihin, jossa musiikki saa tolkuttomia ylikierroksia. Tässä on säihkettä ja nokkeluutta enemmän kuin lääkäri määrää, ja myös tunnelmointia on saatu kosolti mukaan, tosin alkusoiton yhtenäisyyden kustannuksella.

Ferdinand Héroldin (17911833) teoksista vain Zampan alkusoitto on pysynyt joten kuten pinnalla. Zampa on sensationalistinen ja mitä ilmeisimmin melko typerä ooppera nuoresta aatelisesta, joka ryhtyy merirosvoksi ja löytää rakkauden sekä yliluonnollisia ilmiöitä. Tarina on melko yhdentekevä, eivätkä melodiatkaan yksin vakuuta, mutta Hérold onnistuu kieltämättä nivomaan yhteen erittäin toimivan ja jännittävän, erinomaisesti rytmitetyn kokonaisuuden alkusoitossa. Tämän analysointi on vähän kuin karkkia kritisoisi. 

Ambroise Thomas Mignonin säveltämisen aikaan
Ambroise Thomas (18111896) on sangen harvinainen yhdistelmä: huomattavan menestynyt näyttämösäveltäjä ja akateemikko. Säveltämisen professuurin saanut Thomas on taas yksi näistä lähes unohdetuista mestareista, joita omana aikanaan hehkutettiin suurin piirtein kaikkien aikojen huippusäveltäjinä. Thomas'n oopperoista ovat repertuaarin liepeillä onnistuneet pysyttelemään vain Goetheen pohjautuva Mignon ja Shakespeareen tukeutuva Hamlet. Tällä levyllä kuullaan Raymond- ja Mignon-oopperoiden alkusoitot. Mitään suuria mestariteoksia nämä eivät ole, mutta lahjakkaan miehen työtä epäilemättä: selkeää, tyylikästä ja kekseliästä musiikkia, jossa on riittävästi hyviä melodioita, jotta se pysyy mielessä orkesterin jo vaiettuakin.

Boieldieutä kutsuttiin aikanaan Ranskan Mozartiksi. Huomatkaa, että Mozartia ei koskaan kutsuttu Itävallan Boieldieuksi. Kivat sääret tosin, erinomainen housuvalinta.
Adrien Boieldieu (17751834) koki Ranskan ensimmäiseen täysromanttiseen sukupolveen iskeneen Scott-manian. Skottilaisen Sir Walter Scottin tasoltaan vaihtelevat historialliset romaanit saavuttivat valtaisan suosion Manner-Euroopassa 1800-luvun alussa. Boieldieulle ei kelvannut oopperaa La Dame blanche (1825) varten lähdeaineistoksi vähempi kuin viisi Scottin teosta. Tämän vuoksi valepukuja sun muuta vastaavaa tulvivaa juonta on aika turhaa lähteä tässä selostamaan. Alkusoitossa voi kuulla skottilaiseen tapahtumapaikkaan viittaavia rytmejä ja jylhyyttä tavoittelevia orkestraatioita hieman samaan tapaan kuin Mendelssohnin Skottilaisessa sinfoniassa. Lopputulosta kuuntelee mielikseen, ja varsinkin orkesterin käyttö on ilahduttavan ilmavaa ja läpinäkyvää romanttisen ilmaisutavan puitteissa.
Karikatyyrin tekeminen Offenbachista on melkein huijausta.

Parhaiten tällä albumilla esiin pääsevistä säveltäjistä tuntuu aikaa kestäneen heistä vähiten vakava ja selkeästi viihteellisin, kölniläissyntyinen Jacques Offenbach (18191880). Offenbahcin operetit ovat saavuttaneet kestävän suosion ehkä siksi, että niissä pilkataan sattuvasti ja rytmikkään musiikin saattelemana varsin ajattomia ilmiöitä: tärkeilyä, ylenmääräistä vakavuutta, seurapiirielämää, militarismia, itse itsensä nimittäneitä taidepoliiseja yms. La belle Hélène (1864) on Kreikan myyttien pariin sijoitettu satiiri toisen keisarikunnan naurettavuuksista.
Eräs toisen keisarikunnan merkittävimmistä naurettavuuksista.
Antiikin myyttien parissa liikkuu myös kulttuurista tärkeilyä ja tekopyhyyttä pilkkaava Orfeus Manalassa (1858), josta kaikki ovat kuulleet ainakin infernaalisen Can-canin. Se kuullaan myös Carl Binderin ooperetin melodioista muokkaamassa "Alkusoitossa", joka koottiin teoksen Wienin-ensiesitykseen 1869. Molempien teosten alkusoitot, Offenbachin käsialaa tai ei, välittävät arvokkaasta irvokkaaseen heittelehtivän tunnelman mainiosti. Kauniin Helenan alkusoitossa kuullaan myös valssi, joka kelpaisi mihin tahansa hovitanssiaisiin, sillä Offenbach oli paitsi humoristi, myös rautainen ammattilainen, jolla oli harvinaisen hyvä tyylitaju.

Ansermet'n esitykset ovat vietävän ja syötävän hyviä, suorastaan herkullisia. Orkesteri on äänitetty ajankohtaan nähden hyvin, ja se myös soittaa juuri tähän ohjelmistoon sopivalla tavalla, säkenöivän uskaliaasti ja tarttuvalla kevytmielisyydellä, sanalla sanoen hyvin ranskalaisesti ollakseen sveitsiläinen. Alussa linkittämäni Kunzel-levytys eräistä näistä teoksista on äänityksen ja orkesterin puolesta hieman parempi, mutta tulkinnallisessa intensiteetissä ja tyylissä se häviää kirkkaasti Ansermet'n vastuttamattomalle, riehakkuutta, sulokkuutta ja horjumatonta rytmiä yhdistävälle ilmaisulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti