maanantai 18. elokuuta 2014

Dvořák: Sinfoniat nro 3 & 6

On tullut aika jatkaa matkaa Stephen Gunzenhauserin Dvořák-sinfonialevytysten parissa. Aiemmat osat tässä ja tässä. Antonín Dvořák (1840–1904) esiintyy konserttisaleissa enimmäkseen kolmen viimeisen (7, 8 & 9) sinfoniansa kautta, mutta sarjassa on jo osoitettu, että hänen kaikki sinfoniansa ovat runsasmelodisen romanttisesta tyylistä pitäville ainakin tutustumisen arvoisia ja mitä todennäköisimmin kestävä ilo.
Dvořák vuonna 1870, suunnilleen 3. sinfonian säveltämisen aikaan.
Dvořákin kolmas sinfonia ei ole koskaan voittanut minua täysin puolelleen sillä aseistariisuvalla tavalla, joka on tälle säveltäjälle ominaista. Tämä sinfonia on 1870-luvun alkupuoliskolta, ja se on myös ensimmäinen, jonka Dvořák pääsi kuulemaan sinfoniaorkesterin esittämänä Prahassa 1874. Sinfoniassa on vain kolme osaa, ja kun lisäksi säveltäjän tuotannon mittavinta adagiota seuraa hänen lyhin finaalinsa, on lopputulos epätasapainoinen, jopa keskeneräisen tuntuinen.

Teosta on ollut joskus tapana verrata Beethovenin kolmanteen sinfoniaan, joka on samassa sävellajissa ja niin ikään sijoittaa sinfonian toiseksi numeroksi pysäyttävän laajan, hautajaismarssimaisen hitaan osan. Jos tämä todella on ollut Dvořákin tarkoitus, vetää Beethoven helposti pidemmän korren. Eroican jykevään epiikkaan verrattuna Dvořákin kolmas on ansioistaan huolimatta auttamatta pienimuotoisempi ja jännitteiltään sekä panoksiltaan löysempi.

Säveltäjä ei ole vielä kypsässä mestaruudessa oman tyylinsä herra, vaan dramaattisessa orkesterinkäytössä kuulee, että Wagner on tullut tutuksi. Suoranaisia lainoja ei ole, mutta jousien ja varsinkin vaskien käyttö kielii Wagnerin tuntemuksesta. Finaalissa orkesteria on vahvistettu tuuballa, joka ei ollut vielä tuohon aikaan aivan tavanomainen sinfoniakonsertin instrumentti. 

Koko sinfonian sydän ja ehdottomasti paras osa on vartin mittainen, yllättävänkin surumielinen Adagio molto, tempo di marcia. Väitän, että se ei aivan toimi osana sinfonisen triptyykin rakennetta, mutta se yltää Dvořákin tyylissä uusiin syvyyksiin, joita ei ole hänen aiemmissa sinfonisissa teoksissaan kuultu. Siinä missä kaiho ja tietty hyvin kasvatettu nostalgia ovat olleet osa Dvořákin musiikin emotionaalista galleriaa nähtävästi alusta asti, tuo kolmas sinfonia hitaassa osassaan häivähdyksen todellista tragediaa. Kyse on todella kiehtovasta osasta, jota kehystävät kappaleet eivät ikävä kyllä kykene rakentamaan sille riittävää pohjustusta tai ratkaisua.

Aivan toisenlainen tapaus on kuudes sinfonia vuodelta 1880. Se toi Dvořákille ensi kertaa laajempaa kansainvälistä tunnustusta, vaikka esityshistoria ei alkanut lupaavasti. Dvořák sävelsi sinfonian Wienin filharmonikoille, jotka toki esittivätkin sen vuonna 1942. Wienissä tunnettiin erilaisista typeristä syistä ennakkoluuloja nuoria böömiläisiä säveltäjiä kohtaan, ja luvattu ensiesitys siirtyi kaudella 188081 niin usein, että Dvořák luopui toivosta ja antoi suosiolla teoksen saada ensiesityksensä Prahassa maaliskuussa 1881. Seuraavana vuonna teos sai hyvän vastaanoton Lontoossa, mistä sai ilmeisesti alkunsa Dvořákin huomattava ja kestävä suosio englanninkielisen maailman konserttisaleissa.

Kuudes sinfonia on, toisin kuin kolmas, täyteläinen ja kokonaisen tuntuinen teos, jossa tuntuu itsevarman säveltäjän kädenjälki. Ensimmäistä kertaa tässä Gunzenhauser-sarjassa kohtaan sen Dvořákin, jonka musiikinystävät tuntevat ja muistavat. Tyyli on vahvan romanttista, mutta sinfonian rakenne on hallittu, ja kliimaksit on tavallaan suunniteltu paremmin: mittasuhteet ja dramatiikka ovat vakuuttavampia. Melodinen runsaus yhdistyy muhkeaan, mutta ylettömyyttä välttävään orkestraatioon, ja viehättäviä kansanmusiikkivivahteita leijuu siellä täällä. Kypsä Dvořák on Brahmsin vähemmän ankara hengenheimolainen, ja tässä sinfoniassa Brahmsin vaikutus kuuluu ehkä vahvimmin böömiläisen mestarin tuotannossa. Kolmanteen sinfoniaan verrattuna kuudes hyödyntää myös taidokkaasti orkesterin eri sävyjä, ja "orkestraalista valoa" käytetään hyvin brahmsilaisella tavalla. 

Sinfonia muodostaa tasapainoisen, kertomuksen kaltaisen kokonaisuuden, jonka kohokohtia ovat upea pastoraalisävyinen hidas osa ja sitä seuraava, eloisa ja nerokas scherzo böömiläisen tanssin merkeissä; jälkimmäinen jää soimaan päähän erittäin pitkäksi aikaa. Dvořák ei enää myöhemmissä sinfonioissaan palannut yhtä rentoutuneeseen ilmapiiriin. Kuudes on hänen kypsistä sinfonioistaan huolettomin ja pastoraalisin, ja sen viehätysvoima on huomattava. Ehkä juuri myrskyisämmän draaman ja voimakkaiden kontrastien verrattainen poissaolo on johtanut siihen, ettei tämä laatusävellys ole vallannut itselleen vakituispaikkaa konserttiohjelmistoissa.



Antonín Dvořák:

Sinfonia nro 3 eis-duuri, op. 10 (n. 34 min);

Sinfonia nro 6 D-duuri, op. 60 (n. 44 min).

Slovakian filharmoninen orkesteri, Stephen Gunzenhauser.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1990. 78 min.

Stephen Gunzenhauser on osoittautunut toistuvasti mainioksi Dvořákin tulkitsijaksi, eikä hän petä tälläkään kertaa. Kolmas sinfonia ei ole Dvořákin viehättävimpiä teoksia pidän siitä vähiten kaikista hänen sinfonioistaan mutta Gunzenhauser onnistuu puhaltamaan siihen eloa, vivahteita ja charmia siten, että lopputulos on lähes vakuuttava, mutta vain lähes. Avausosa ja finaali toimivat omillaan erittäin hyvin, kun orkesteri on saatu kuulostamaan näin vapautuneelta ja ilmavan pulppuilevalta, mutta keskittyneesti ja sympaattisesti esitetty hidas osa on yksinkertaisesti mittasuhteiltaan sopimaton kiila siihen väliin, johon se on joka tapauksessa tungettava. On sääli, että Gunzenhauserin vahva tulkinta ei saa kovin hyvää liittolaista levyn äänityksestä, jolla on taipumus hukuttaa yksityiskohtia ja saada korkeammalle kurottavat kohdat kuulostamaan tarpeettoman hyökkääviltä ja säröisiltä. Valitettavasti tässä sinfoniassa Naxos alittaa hieman oman keskiarvonsa äänitystulosten suhteen.

Kuudennen sinfonian äänitys on parempi, muttei ihanteellinen. Kapellimestarin käsissä sinfonia virtaa ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Kaikki osat tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen, ja Gunzenhauser osoittaa, että kaikesta pastoraalisesta tunnelmastaan huolimatta tämä ihastuttava sinfonia kätkee sisäänsä myös näppäriä jännitteitä: esimerkiksi Adagio on sekä levollinen että perinpohjaisen mielenkiintoinen. Tunnelmaltaan rennoksi teokseksi sinfoniassa on yllättävän paljon dramaattista potentiaalia, kunhan se punnitaan tarkasti. Mitään karkeaa tai väkinäistä ei Gunzenhauserin huolellisessa tulkinnassa ole, eikä se riistä teokselta sen vapautunutta elämäniloa. Herpaantumattoman ja vetoavan mielenkiinnon ylläpitäminen näin vaivattoman oloisessa teoksessa tinkimättä melodian luontevasta virtauksesta ei ole vähäinen saavutus. Totesin kuitenkin, ettei äänitys ole ihanteellinen. Soinnista tuntuu etenkin useampien kuuntelukertojen myötä – puuttuvan tietty lämpö ja laajuus, joka tekisi kokonaisuudesta vielä nautittavamman. 

Äänityksellisistä puutteistaan huolimatta tämä albumi on tulkinnallisesti erittäin vahvaa musisointia, joskaan siinä ei ole aivan samanlaista ihastuttavan löydön tuntua kuin sarjan varhaissinfonioiden levytyksissä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti