maanantai 4. elokuuta 2014

Haydn: Sellokonsertot

Joseph Haydn (1732–1809) sävelsi kolme sellokonserttoa... tai sittenkin vain kaksi.
Kuka niistä kaikista luvun pitää...
Haydnin C-duurikonserttoa ja D-duurikonserttoa, jonka Hoboken-teosnumero on Hob. VIIb:2, voidaan pitää epäilyksettä aitoina, kun taas toisen D-duurikonserton (Hob. VIIb:4) autenttisuudesta on epäilyjä. Se on tyylillisesti hieman erilainen kuin Haydnin suosima ilmaisu, ja useat musiikintutkijat otaksuvat, että teos on ehkä ollut alun perin viola da gamba -konsertto. Teoksesta on kolme lähdettä, joita säilytetään kirjastokokoelmissa Brysselissä, Dresdenissä ja Wienissä. Brysselin ja Dresdenin versiot ilmoittavat säveltäjäksi Haydnin, kun taas Wienin, Haydnin kotikenttien, kappale väittää teoksen olevan jonkun "Signore Constanzin" käsialaa. Ei ollut aikanaan tavatonta, että kustantajat markkinoivat epämääräisiä sävellyksiä jonkun kuuluisan säveltäjän unohdettuina teoksina. Ongelmaksi muodostuu, että ainoa säveltäjänä ja sellistinäkin tunnettu Constanzi, joka voidaan sijoittaa sopivana ajankohtana Itävaltaan, on Giovanni Battista Constanzi da Roma, jonka sävellystyyli on tyystin erilainen. Tässä vaiheessa on syytä esittää eräs merkittävä kysymys: onko tällä meidän kannaltamme mitään väliä? Minulle ei ole, ja siksi en spekuloi tällä aiheella yhtään enempää: luotan, että jos asia on selvitettävissä, niin musiikintutkijat jossain vaiheessa tulevat sen selvittämään. Lisään tämän artikkelin tunnisteisiin reiluuden vuoksi tuon mystisen Herra Constanzin, jottei keneltäkään vain vietäisi kunniaa.
 
Varmasti autenttiset konsertot sävellettiin mitä todennäköisimmin Haydnin ollessa Esterházyn ruhtinaan Nikolaus I:n palveluksessa. Haydn toimi unkarilaisruhtinaan hovisäveltäjänä ja -kapellimestarina, jonka tehtäviin kuului sesonkikautena järjestää muutama musiikkiesitys viikossa. Ensimmäinen sellokonsertoista, C-duurikonsertto (Hob. VIIb:1), syntyi todennäköisesti 1760-luvulla, jolloin ruhtinaan orkesterissa oli vain yksi sellisti. Mitä ilmeisimmin Haydn on tapansa mukaan kirjoittanut teoksen juuri tämän muusikon vahvuudet ja kyvyt mielessään. Teos oli kateissa kolmisensataa vuotta, kunnes se vuonna 1961 sattumalta löytyi Tšekkoslovakiasta. Se on muodollisesti ja teknisesti hyvin kiinnostava teos. Siinä kuuluu väistyvän barokkityylin vaikutus (Händel oli kuollut vasta muutamaa vuotta aiemmin), mutta myös nousevan klassismin piirteitä. Kahden teeman vuorottelu sonaattimuotoisesti pääsee esille keskimmäisessä hitaassa osassa, kun taas alku ja lopetus ovat barokkityylisesti yksiteemaisia, joskin toki orkesterinkäsittelyltään jo selkeästi barokkia riisutumpaa ja linjakkaampaa ilmaisua. Sonaattimuotoa enteilevä moniteemaisuus oli sävellysaikana uutta innovaatiota, ja todistanee Esterházyn sellistin ja orkesterin taidoista ja omaksumiskyvyistä kuin myös ruhtinaan taiteellisesta avomielisyydestä, että Haydn saattoi kokeilla tällaisilla ideoilla. 

"Suuri" D-duurikonsertto (Hob. VIIb:2) on noin kaksi vuosikymmentä C-duurisävellystä myöhäisempi tuotos, ja huomattavasti edeltäjäänsä kehittyneempi ja vaativampi. Kunnianhimoinen konsertto on mahdollisesti sävelletty juhlistamaan Esterházyn ruhtinaan ja Liechtensteinin prinsessan häitä. Tätä konserttoa, jota pidetään parhaana instrumentille 1700-luvulla sävellettynä (aikakautensa esitetyin se ainakin on), on kutsuttu ensimmäiseksi todella sinfoniseksi konsertoksi. Mittakaava ja teoksen painotus onkin totutusta poikkeava. Siinä missä Haydnin minkään konserton yksittäinen osa ei juuri kestä kymmentä minuuttia pidempään, on D-duurikonserton avausosa poikkeuksellisen laaja vieden yli vartin esitysaikaa. Teemoja on kaksi ja aiheita useita, ja niitä käsitellään huomattavan kompleksisesti, mutta silti Haydnille ominaisella ilmavuudella. Tämä osa noudattaa jo selkeästi täysklassistista sonaattimuotoa, joka onkin pysynyt sittemmin konserttojen avausosien vakiovalintana melko vähäisin poikkeuksin. Sellon soolo-osuudet ovat aiempaan konserttoon verratuna erittäin intensiivisiä. Konserton viimeinen osa, Allegro, on selkeä klassistisen episodimainen rondomuoto, joka sekin vakiintui pitkäksi aikaa konserttojen finaalinumeroksi.

Autenttisuudeltaan epävarma tapaus, "pieni" D-duurikonsertto (Hob. VIIb:4) erottuu joukosta muodollisesti melko tavanomaisena tapauksena, jossa kuitenkin on niin paljon Haydnille ominaista hyväntuulisuutta ja viehätysvoimaa, etten olemattomalla musiikintutkijan auktoriteetillani olisi varmuudella sulkemassa sitä pelkkien muotoseikkojen puolesta Haydnin potentiaalisen sävellystuotannon ulkopuolelle. Se on erittäin miellyttävä tapaus, muttei mieleenpainuvuudessaan kahden kumppaninsa veroinen. Teoksen ajoittaminen on hankalaa, kun edes säveltäjästä ei ole varmuutta, mutta perin varmaa on, ettei ainakaan Haydn ole 1780-luvun "suuren" sellokonserttonsa jälkeen voinut tällaista kirjoittaa.

Haydnin sellokonsertot kuuluvat lajityypin perusteoksiin, ja varsinkin suurta D-duurikonserttoa esitetään varsin usein. Yllättävän harvoin silti on mahdollista saada kaikki säveltäjän nimissä kulkevat sellokonsertot yhdellä albumilla.



Joseph Haydn

Sellokonsertto D-duuri, Hob. VIIb:2 (26 min 54 sek);

Sellokonsertto D-duuri, Hob. VIIb:4 (22:49);

Sellokonsertto C-duuri, Hob. VIIb:1 (25:45).

Maria Kliegel, sello;
Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl.

Naxos, äänitetty Kölnissä 2000. 75:27.

Naxos on koonnut kätevästi kaikki Haydnin nimiin pannut sellokonsertot yhdelle julkaisulle. Maria Kliegel (s. 1952) on arvostetuimpia elossa olevia sellistejä, eikä hänen tekniikkaansa saati hänen stradivariuksensa sulava, lämmin ja joustavan tumma sointi jätä juuri toivomisen varaa. Tyyli- ja tulkintakysymykset ovatkin sitten aivan toinen asia. Puristit saattavat keksaista itselleen paljonkin nipottamisen aihetta siitä, että Kliegel tulkitsee nämä konsertot "väärän" vuosisadan tyylillä. Hän valitsee esittää nämä konsertot romanttisina kappaleina, mikä on niiden klassismin huomioiden melkoinen uhkayritys. Kaikeksi onneksi se on uhkayritys, joka onnistuu upeasti ja loistavin tuloksin. 

Puristit saavat takuulla valittamisen aihetta Kliegelin tunteikkaan vibraton sävyttämästä tulkinnasta. Pidän yleisesti ottaen Haydnin eloisasta, kekseliäästä ja vaivattoman elegantista sekä turhaan hienosteluun taipumattomasta musiikista, ja pidän siitä ainakin tässä myös romantisoidussa asussa. Kliegelin emotionaalinen, kauniin tumma tulkinta ei todennäköisesti vastaa ilmaisullisesti säveltäjän omaa mielikuvaa teoksestaan, mutta toisaalta eivätpä ole asiat muutenkaan enää niin kuin Esterházyn linnassa. Esityksen laatu ja palkitsevuus legitimoivat tulkinnan sikäli kuin sellainen olisi ylipäänsä tarpeellista.

Helmut Müller-Brühlin (1933–2012) johdolla Kölnin kamariorkesteri antaa sooloinstrumentille tilaa ilmaista laulavaa kaihoaan siten, että sellokonsertto merkitsee tässä korostuneesti sellokonserttoa. Orkesterin äänitys ei ole kaikkein parhaita, joskin täysin hyväksyttävä, ja ennen kaikkea sellon sointi on taltioitu kauniisti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti