Svendsen: Norjalaiset rapsodiat, Romeo ja Julia & Zorahayda

Johan Severin Svendsen (1840–1911) on yksi monista pysyvästi Edvard Griegin (1843–1907) varjoon jääneistä norjalaisista säveltäjistä. Svendsenin tuotanto on tosin pieni – vain 33 kokonaista teosta pikkukappaleiden ja sovitusten lisäksi – mutta laadukas, eikä sitä ole Griegin tavoin soitettu puhki. Ja vaikka hänen tuotantonsa onkin pieni, sävelsi hän itse asiassa roimasti enemmän musiikkia kokonaiselle sinfoniaorkesterille kuin miniatyyrien parissa paremmin viihtynyt Grieg. Olen pahasti puolueellinen, sillä pidän Griegiä eräänä kaikkein yliarvostetuimmista klassisen musiikin säveltäjistä (Hugo Alfvén on vakavammin otettava säveltäjä kuin Grieg, samoin Gustav Holst, Reinhold Glière ja Liszt), ja siksi olen ehkä halukas tarttumaan jokaiseen häntä tuntemattomampaan norjalaiseen säveltäjään. Ketään Beethovenin tai Sibeliuksen veroista ei ole löytynyt, mutta yhtä kaikki valitettavan heikosti tunnettua, laadukasta musiikkia. Svendseniä voi pitää Norjan suurimpana sinfonisena orkesterisäveltäjänä; jostain syystä tuo lajityyppi ei Norjassa ottanut koskaan tulta romantiikan kulta-aikana.

Johan Svendsen

Svendsen sävelsi varsin vähän, sillä kapellimestarintyöt Norjassa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa veivät paljon hänen aikaansa. Lisäksi tiettävästi hänen vaimonsa tuhosi kolmannen sinfonian käsikirjoituksen parin riitaisan avioeron aikana, joskaan tämä episodi ei mennyt täysin hukkaan: Henrik Ibsen sai siitä yhden juonielementin Hedda Galberiin. Svendsenin huomattavimpia työpaikkoja oli 25-vuotinen pesti Kööpenhaminan kuninkaallisen oopperan ylikapellimestarina; tuona aikana hän nosti orkesterin aivan uudelle tasolle, mikä loi uudet edellytykset koko Tanskan musiikkielämälle.

Ikävä kyllä Svendsenin omat sävellykset eivät koskaan saavuttaneet suurta menestystä Norjan ja Tanskan ulkopuolella. Säveltäjän luovin kausi oli 1870-luvulla, jolloin syntyi suurin osa hänen mittavammista orkesteriteoksistaan. Näistä huomattavimmat ovat kaksi sinfoniaa ja neljä rapsodiaa norjalaisista kansanmelodioista. Leipzigissa Lisztin Unkarilaisiin rapsodioihin tutustunut Svendsen ryhtyi säveltämään Norjalaisia rapsodioitaan hyvin lisztiaaniseen malliin: kunnianhimoisesti, teatraalisesti ja paljon kansanmusiikkia korkeammalle taiteellis-tekniselle tasolle nousten. Pohjana Svendsen käytti aiheita Ludvig Lindemanin norjalaisen kansanmusiikin kokoelmasta, ja lähtömateriaali on tietysti hieman vähemmän sähäkkää kuin ne melodiat, joihin Liszt saattoi tukeutua. Siinä missä Liszt sävelsi Unkarilaiset rapsodiat pianolle ja jätti orkestraation enimmäkseen muille, työsti Svendsen rapsodiansa alun alkaenkin orkesteriteoksiksi.

Svendsenin muutamista sinfonisista runoista mittavimmat ovat Washington Irvingin romanttiseen kertomukseen perustuva Zorahayda (1874) ja vuoden 2014 Shakespeare-teemaan liittyvä Romeo ja Julia (1876). Zorahayda on naurettavahko romanssi reconquistan ajalta: mauriprinsessa rakastuu kristittyyn ritariin Alhambrassa, ja neidon sielu vapautuu iki-ihanasti, kun hänet kastetaan oikeaan Kristuksen uskoon pyhällä hengellä, joka asustelee ilmeisesti julkisten suihkulähteiden pulunpaskaisissa altaissa. Tarina on idioottimainen, mutta musiikillinen toteutus kiintoisa ja värikäs. Svendsenin Romeo ja Julia oli ensiesityksessään yllättävää kyllä maailman ainoa tähän draamaan perustuva sävelruno; Tšaikovski sai omansa, joka on nykyisin se tunnetuin lajissaan, valmiiksi vasta nelisen vuotta myöhemmin. Svendsenin näkemys maailman kuuluisimmasta romanssista ei ole kovin lemmekäs, vaan pikemminkin kontrastoivasti energinen ja kohtalonomaisen surumielinen.

Johan Svendsen:

Romeo og Julie (Romeo ja Julia), op 18 (12 min 17 sek);

Norjalainen rapsodia nro 1, op. 17 (9:12);

Norjalainen rapsodia nro 2, op. 19 (8:51);

Norjalainen rapsodia nro 3, op. 21 (9:54);

Norjalainen rapsodia nro 4, op. 22 (12:18);

Zorahayda, op. 11 (12:21).

Etelä-Jyllannin sinfoniaorkesteri, Bjarte Engeset. 

Naxos, äänitetty Sønderborgissa 2007. 64:55.

Norjan ulkopuolella harvoin kuultua repertuaaria on tällä levyllä tulkitsemassa Bjarte Engeset (s. 1958), joka lienee maailman johtava Svendsenin musiikin asiantuntija ja puolestapuhuja. Hän jopa löysi vuonna 2007 säveltäjältä jääneitä fragmentteja, joista pystyttiin rekonstruoimaan tämän kadonneen kolmannen sinfonian raakaversio. Tyystin ennenkuulumaton Etelä-Jyllannin sinfoniaorkesteri soittaa Engesetin johdolla erittäin hyvin maakuntasarjan vain 65-jäseniseksi ensembleksi. 

Kapellimestari on musiikista ilmeisen innoissaan, ja Norjalaiset rapsodiat yltyvät ihastuttavan teatraalisiin käänteisiin ja kliimakseihin. Tämä on lisztiaanisen dramaattista musiikkia, jonka esityksissä ei missään nimessä saisi unohtaa viihdearvoa, ja Engeset tekee todella riemastuttavaa jälkeä. Ikinä ei minulla ole ollut näin hauskaa norjalaisen musiikin parissa. Nämä ihastuttavat teokset ansaitsisivat olla yhtä tunnettuja kuin Lisztin ja Dvořákin tai edes Enescun kansalliset rapsodiat.

Sävelrunot eivät jää menosta jälkeen. Musiikkina ne eivät ole aivan yhtä aseistariisuvaa ja mieleenpainuvaa kuin rapsodioiden tarjonta, mutta ne edustavat yhtä kaikki pahasti laiminlyötyä romanttista repertuaaria, jonka kunnianhimo on korkealla samoin kuin ilahduttavasti myös toteutus. Svendsenin Romeo ei pysty kilpailemaan tolkuttoman tarttuvilla melodioilla höystetyn Tšaikovskin kanssa, mutta se onkin astetta pohjoismaisempi näkemys sikäli, että se on hallitun stoalainen. Tämä on tietysti rakkaustarinan kohdalla oudon kuuloista, mutta Svendsenin musiikki tuo tarinan tragedian eri tavalla esiin. Loppuvaikutelma on silti hieman valju.

Toista maata on sen sijaan Zorahayda (1874, editoitu 1879). Engesetin käsissä erittäin tunnelmallinen ja mausteisen orientalistinen sävelruno paranee jokaisella kuuntelukerralla. Sooloviulun osuus ja eräät mehevät käänteet tuovat etäisesti mieleen Rimski-Korsakovin Šeherazaden (1881). Välillä sävellyksessä käydään kuuluvuuden rajoilla, ja vaikka volyymiä onkin tuolloin melkein pakko säätää, on myönnettävä, että äänityksessä on mukavasti skaalaa, kirkkautta ja tilan tuntua.

Jos on yhtään kiinnostunut, on tämä albumi mainio lähtökohta Svendseniin tutustumiselle. Omistautuneempia ja innostavampia esityksiä lienee vaikea löytää.