Rahmaninov: Sinfonia nro 1; Rimski-Korsakov: Venäjän pääsiäinen; Prokofjev: Oodi sodan lopulle

Pääsiäinen on tätä kirjoitettaessa käynnissä, ja jokin osa kristikunnasta jaksaa yhä vain odottaa sitä luvattua paluuta. Valitsin kirjoittelun aiheeksi levyn, jossa ainakin yksi teos liittyy oleellisesti kyseiseen juhlapyhään.

Nikolai Rimski-Korsakov: 

Venäläinen pääsiäisjuhla-alkusoitto: Alkusoitto liturgisista teemoista (16:25);

Sergei Rahmaninov: 

Sinfonia nro 1 D-molli, op. 13 (38 min)

Sergei Prokofjev: 

Oodi sodan lopulle, op. 105 (13:03).

BBC Symphony Orchestra, Gennadi Roždestvenski.

BBC Legends, äänitetty konserteissa Lontoon Royal Albert Hallissa 1978 (op. 105) & 1979. 69 min.


Nikolai Rimski-Korsakov (1844–1908) ei paluuta odottanut, mutta tämä ei estänyt häntä arvostamasta liturgisen musiikin traditioita esteettisin perustein. Hänen monella nimillä tunnettu suuri alkusoittonsa, jota minä kutsun ytimekkäästi Venäjän pääsiäiseksi, syntyi vuosina 1887–1888, jolloin säveltäjällä oli päällä lähes pakonomaisen kiihkeä luomiskausi. Harvinaisen hitaasti ja hartaasti tämän säveltäjän mittapuulla alkava teos kulkee ortodoksiseen liturgiaan liittyvien sävelmien kautta raivokkaan riemulliseen ylistykseen keväälle ja elämän voitolle. Rimski-Korsakov, joka oli kiinnostunut uskonnosta lähinnä antropologisena ilmiönä, kirjoittaa, että pyrkii tässä alkusoitossa yhdistämään Venäjän kansalliseen identiteettiin kuuluvat kristilliset ja niitä varhaisemmat pakanalliset piirteet, jotka voivat hänen mukaansa syrjäisemmillä seuduilla elää rinta rinnan. Hartaimmat ortodoksit eivät ehkä innostu narratiivista, joka rinnastaa kristillisen liturgian pakanallisiin riitteihin, mutta musiikillisesti kappale on Rimski-Korsakovin väkevimpiä ja kokonaisvaltaisimmin tyydyttäviä taidonnäytteitä, joka ansaitsisi olla vielä paljon tunnetumpikin.

Nikolai Rimski-Korsakov

Neuvostoliittolainen Gennadi Roždestvenski (s. 1931), joka sai kylmästä sodasta huolimatta BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestarin paikan 1970-luvun lopulla, muotoilee Rimski-Korsakovin alkusoitosta hyvin juhlallisen ja arvokkaan esityksen, mikä ei vähennä sävellyksen tehoa tai energiaa. Pidän erittäin paljon Rimski-Korsakovin loistavan värikkäästä musiikista, ja olen kuullut useita erilaisia tulkintoja tästä alkusoitosta, jonka arvotan melko korkealle säveltäjän orkesterimusiikin joukossa. En ole kuullut kenenkään ottavan sävellyksen liturgisia ja mystiikkaan taipuvia piirteitä Roždestvenskia vakavammin ja omistautuvan niille täysipainoisemmin. Tämä lähestymistapa laskee hieman keväisen riemun yleisvetoavaa aspektia, mutta se antaa viulusooloille syvyyttä pelkän kauneuden lisäksi. Samoin tuubat, pasuunat ja ennen kaikkea symbaalit sekä murskaavan vaikutuksen tekevä gongi nousevat musiikillisista tehosteista merkityksellisiksi ja ratkaiseviksi kokonaisuuden osiksi. Roždestvenskin meditatiivinen ja ankaran hurmoksellinen tulkinta on sykähdyttävää kuultavaa, mutta kuuluvaa on ikävä kyllä myös lontoolaisyleisön antaumuksellinen köhiminen, eikä lähes 40 vuoden takainen konserttitaltiointi tyydytä kuulijaa, joka odottaa saavansa eritellyn ja kirkkaan kuulokuvan kaikista instrumenttiryhmistä. Konsertissa tällaisen esityksen jälkeen olisi rikollista olla räjähtämättä raivokkaisiin suosionosoituksiin, mutta tallenteella eläisin ehkä mieluiten ilman ansaittuja aplodeja, joihin alkusoitto tällä albumilla päättyy.

Nuori Rahmaninov

Sergei Rahmaninovin (1873–1943) esikoissinfonian tarina on eräänlainen kärsimysnäytelmä, mutta tätä aasinsiltaa vahvempaa linkkiä pääsiäiseen ei sillä ole. Surullisen ja kiihkeän rakkauden muiston mahdollisesti innoittama sävellys työllisti 18-vuotiasta säveltäjää lähes koko vuoden 1895, usein kymmentuntisten työpäivien muodossa. Hän vuodatti siihen paljon hikeä ja epäilemättä myös kyyneliä, ja vielä enemmän hän joutui sen takia myöhemmin vuodattamaan. Sinfonian ensiesitys vuonna 1897 oli katastrofi. Syylliseksi on tarjottu huonosti harjoitellutta orkesteria tai kapellimestarina toimineen Aleksandr Glazunovin väitettyä humalatilaa, mutta esitys sujui niin huonosti, että murtunut säveltäjä poistui salista ennen sen päättymistä. 

Olipa esitys kuinka huono tahansa ja teos kriitikon mielestä epämieluisa, ei nuoren säveltäjän selvästi hyvin vakavamielinen esikoissinfonia ansaitse sellaista tyrmäystä, jonka Rahmaninovin I sinfonia Pietarin lehdistössä koki. Venäjän huomattavin kansallismielinen musiikkikriitikko César Cui, joka oli itsekin säveltäjä, arvioi, että sinfonia oli menestys, mikäli se oli Egyptin kymmentä vitsausta kuvaava teos Helvetin konservatorion järjestämään kilpailuun. Rahmaninov itse väitti, etteivät muiden reaktiot hetkauttaneet häntä, mutta että häntä masensi se, ettei sinfonia ollut tuonut hänelle itselleen tyydytystä. Miten vain, mutta joka tapauksessa fiasko sysäsi nuoren säveltäjän syvään masennukseen ja luovaan ummetukseen, josta hän onneksi nousi osin autosuggestioterapian avulla. Rahmaninov ei kuullut I sinfoniaansa enää koskaan. Kun hän poistui Venäjältä 1917, ei ensimmäisen sinfonian käsikirjoitus ehtinyt matkatavaroihin. Hänen Moskovan-asunnostaan löydettiin vain kahdelle pianolle tehty transkriptio sinfoniasta; itse sinfonian partituuri oli kadonnut ja on kateissa tähän päivään saakka.

Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea Venäjällä tapahtui vuosien 1917 ja 1944 välisenä aikana, ei olisi ihme, jos Rahmaninovin julkaisematon esikoissinfonia olisi kadonnut lopullisesti. Paljon ihmeellisempää on, että vuonna 1944, vain hieman Rahmaninovin kuoleman jälkeen, löydettiin juuri piiritykseltä pelastuneesta Leningradista sinfonian eri soitinryhmien nuotteja, jotka olivat jääneet kaupunkiin vuoden 1897 ensi-illasta. Pianotranskription ja säilyneiden soitinkohtaisten nuottien avulla Aleksandr Gaukin (1893–1963) johtama säveltäjien ja musiikintutkijoiden työryhmä valmisti hyvin uskolliseksi ja autenttiseksi arvioidun rekonstruktion Rahmaninovin ensimmäisestä sinfoniasta. Teos sai toisen esityksensä Leningradin konservatoriossa lokakuussa 1945 Gaukin johdolla, ja lopputulosta voi hyvin kuvata menestykseksi. Rekonstruktion uskotaan olevan hyvin lähellä Rahmaninovin alkuperäistä versiota, ja se on hyväksytty mukisematta osaksi säveltäjän teosten kaanonia. 

Rahmaninovin sinfonisen orkesterimusiikin suosituin teos on suuri ja lyyrinen II sinfonia, mutta minulle maistuvat parhaiten I sinfonia ja toisaalta myöhäisteos Sinfoniset tanssit. Ensimmäinen sinfonia on voimakas ja rohkea, kohti modernismia tähyilevä sävellys, joka on yhä ankkuroitunut tšaikovskiaaniseen ilmaisuun. Nuori säveltäjä irtautuu rohkeasti perinteisen temaattisen kehittelyn tukiverkosta muodostaen sen tilalle uuden musiikillisen ydinideoiden ja fragmenttien verkoston, joita yhdistellään ja muunnellaan kehämäisesti. Tämä tekninen oivallus nostaa sinfonian paljon monia venäläisiä aikalaisiaan omaperäisemmäksi ja mahdollistaa syvän tunnelatauksen välittämisen ilman sentimentaalista piehtarointia. Toisaalta se saa musiikin ikään kuin pysähtymään keskiosissa eräänlaiseen lyyrisen esiminimalismin tyveneen, joka vaatii esitykseltä paljon ollakseen erittäin kiinnostava. 

Esikoissinfoniaksi teos on myös yllättävän ja erottuvan pessimistinen. Sen hätkähdyttävä ja lannistumattoman alakuloinen ensiosa lainaa keskiaikaiseen kuolinmessuun kuuluvaa Dies irae -sävelmää. Melankolia ei kuitenkaan ole tylsää, vaan orkesterissa tapahtuu paljon, ja kuullaan aivan kunnollisia, jopa kiihkeitä, huipennuksia. Toinen osa on vilkas mutta hyvin jaksoittainen, ja hidas kolmas osa lähes pysähtyy surumieliseen ja pahaenteiseen, pettävään rauhaan. Finaali käynnistyy kuumeisella huhkimisella, joka johtaa fanfaariin ja pelottavaan taistelumarssiin, joka on kuin marssivien ruumiiden triumfi. Tämä on hävitty taistelu epätoivoisessa tilanteessa, ja kohtalonomainen tappiotunnelma yhdistää sinfonian jälleen Tšaikovskiin. Orkesteri on massiivinen, brutaali ja julman väkivaltainen äänimaisema, joka päättyy ryskeen tauottua tuomiopäivän koodaan, joka ei lohtua tarjoa. 

Varsin ilahduttavasti tämän johdonmukaisen synkän, ankaran, kekseliään ja ehdottoman sinfonian arvostus on ollut nousussa, ja viime vuosikymmeninä siitä on julkaistu useita tasokkaita levytyksiä mm. Mariss Jansonsin ja Vasili Petrenkon johdolla. Nykyään sinfoniaa kuulee lisäksi koko komeudessaan; aiemmin Rahmaninovin sinfonioita oli tavallista lyhennellä jättämällä toistoja pois ja jopa saksimalla vähäisemmiksi arvioituja kehittelyjä. Tällainen supistettu esitys on tarjolla Roždestvenskinkin johdolla Lontoossa, sillä hän suoriutuu sinfoniasta jopa päälle kymmenen minuuttia eräitä myöhempiä tulkkeja nopeammin. Saattaisin nyrpistellä tällaiselle ratkaisulle jonkin vähemmän erinomaisen taltioinnin yhteydessä; mutta tämä on niin vakuuttavaa ja vakaumuksellista musisointia, etten voi kuin kiitellä. Näin jyrkän mutta silti tunteellisen sävellyksen kohdalla voi moneen iskeä kaunistelun halu ja sokerikuorrutuksen nälkä, mutta Roždestvenski takoo musiikkia kuin se olisi hehkuvaa rautaa ja pitää sievimmissäkin kohdissa musiikin sykliset partikkelit tuntuvassa liikkeessä. Esitys tekee leikeltynäkin kunniaa Rahmaninovin sinfonian dramatiikalle, murskaavalle voimalle ja tinkimättömälle, jopa visionääriselle epätoivolle ja alakulolle sekä tappion arvokkuudelle. Typistettynäkin tämä sinfoniataltiointi on triumfi (sanaa riemuvoitto ei oikein voi teoksesta johtuen käyttää), joka ikävä kyllä kärsii metallisesta ja onton kuuloisesta äänitystekniikasta, joka vie tehoja orkestraalisilta detaljeilta. 

Sergei Prokofjev

Sergei Prokofjevin (1891–1953) harvoin kuultu Oodi sodan lopulle on sikäli ajankohtainen, että se syntyi vuonna 1945 varsin nopeassa aikataulussa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi, ja siitähän on Euroopassa kulunut tänä keväänä 70 vuotta. Teos on sovelias kuvaamaan toista maailmansotaa sikäli, että molemmat ovat pahasti ylimitoitettuja, liian kovaäänisiä ja liian pitkiä. En ole varma, miten monta harppua tässä esiintyy, mutten usko harppuja olevan ikinä missään yhtä monta samalla kertaa. Musiikillisesti tässä 13-minuuttisessa mastodontissa ei ole juuri lainkaan sisältöä lukuun ottamatta keskisuvannon keskinkertaista tanssinhahmotelmaa, ja siitä puuttuu myös riemu ja todellinen arvokkuus. Sen sijaan se pitää hirvittävää mekkalaa ja tekee vaikutuksen lähinnä suhteettomuudellaan ja ilottomuudellaan sekä banaaleilla elkeillään esittäytyen jonkinlaisena sosialistisen realismin mukaisen antitaiteen peltisenä monumenttina. Toisin sanoen se olisi mitä sopivin valinta Moskovan tämän vuoden voiton päivän juhlallisuuksiin. En ole koskaan kuullut tästä teoksesta mitään muuta esitystä, enkä ole varma, haluanko kuullakaan. Kuvaavaa on, että tämän teoksen jälkeen yleisö vain taputtaa, kun se kahden aiemman päättyessä puhkeaa myös hihkuttuihin suosionsoituksiin. Pidättäydyn Roždestvenskin tulkinnan arvioinnista ja totean, että millä tahansa tämän teoksen esityksellä on kiistämätön kuriositeettiarvo.