torstai 28. toukokuuta 2015

Stravinsky: Kevätuhri; Stokowski: Bach-transkriptioita

Igor Stravinskyn (1882–1971) balettia Kevätuhri (Le Sacre du printemps, 1913) ympäröi kerronnallinen mytologia, jollainen tapaa syntyä musiikkihistoriallisesti vaikutusvaltaisten teosten ympäristöön. Määreet vallankumouksellinen, skandaali, uusi aikakausi, modernin läpimurto ja muut vastaavat ovat usein käytössä, kun Kevätuhria asemoidaan aikansa kontekstiin. Yhä on epäselvää, mitä kaikkea baletin skandaalimaisessa ensiesityksessä oikein tapahtui, mutta anekdootteja ainakin riittää. Kevätuhri on legendaarisen asemansa ansainnut. Se oli ilmestymisajankohtanaan korostetun poikkeava. 

Baletin näennäinen ja tarkoituksellinen regressio sivistymättömään, (ei-kreikkalaiseen) pakanalliseen menneisyyteen yhdistettynä kultivoituneeseen ja institutionalisoituun länsimaiseen kaunotaiteiden traditioon voivat yhä muodostaa hätkähdyttävän vaikutelman, ja taatusti tekivätkin sen monille 1910-luvulla. Vastaavaa oli liikkeellä taiteessa laajemminkin. Palauttakaapa vaikka vain esimerkin vuoksi mieleenne Picasson Avignonin naiset (joka maalattiin 1907, mutta esiteltiin julkisesti vasta 1916) kulmikkaine vartaloineen ja primitivistisine naamioineen. Ja alastomasta primitivismistä puheen ollen...


Alastonta primitivismiä. Stravinsky ottaa kosketusta luontoon.
Olen kirjoittanut aiemmin hieman hankalasta suhteestani Kevätuhriin. Olen tarkoituksella pyrkinyt palaamaan yhä uudelleen teoksen pariin, ja ponnistelun tuloksena päässyt parempiin väleihin sen kanssa. Tässä minua on merkittävästi auttanut aiemmin käsittelemäni Gergijevin version ohella kaksi muuta levytystä samasta teoksesta: Karajanin sulava ja "kesytetty" berliiniläinen Kevätuhri (1964) avasi korviani musiikin Stravinskyn musiikin vivahteille, kun taas nyt esittelyyn tuleva, varsin uusi levytys on tarjonnut minulle tähän mennessä vaikuttavimman ja perinpohjaisimman Kevätuhri-elämyksen.



Igor Stravinsky:

Le Sacre du printemps (Kevätuhri) (33:05);

Pastorale (Pastoraali, ork. Stokowski) (3:15).

J. S. Bach, orkesterille transkriboinut Leopold Stokowski:

Toccata ja Fuuga D-molli BWV 565 (10:05);

"Pieni" Fuuga G-molli BWV 578 (3:49);

Passacaglia ja Fuuga C-molli BWV 582 (12:39).

The Philadelphia Orchestra, Yannick Nézet-Séguin.

Deutsche Grammophon, äänitetty Philadelphiassa 2013. 63 min.

Kanadalainen Yannick Nézet-Séguin (s. 1975) johtaa Deutsche Grammophonin debyyttialbumillaan hieman erikoisen ohjelman, jonka on määrä kunnioittaa Philadelphia Orchestran traditioita. Kevätuhrin (joka täytti tämän levyn julkaisuvuonna 100 vuotta) toi Yhdysvaltoihin Stravinskyn ikätoveri, brittikapellimestari Leopold Stokowski (1882–1977) vuonna 1922. Stokowski, joka toimi Phildelphia Orchestran ylikapellimestarina 1912–1938 ja tämän jälkeen säännöllisenä vierailijana, nosti orkesterin maailmanmaineeseen. Kunnianosoituksena Stokowskille ohjelmaan on otettu kolme hänen J. S. Bachin (1685–1750) urkuteoksista laatimaansa orkestraatiota. Stokowski teki useita tällaisia transkriptioita, ja niistä tunnetuin, tällekin levylle päätynyt orkestraatio Bachin tunnetuimmasta urkusävellyksestä Toccatasta ja Fuugasta, nähdään visualisoituna kapellimestarin itsensä johdolla esitettynä Disneyn animaatioelokuvassa Fantasia (1940). Albumin päätösnumerona kuullaan Stokowskin sovitus Stravinskya harmittomimmillaan edustavasta lyhyestä Pastoraalista

Nézet-Séguin tekee Kevätuhrista kiehtovan ja elastisen moni-ilmeisen orkesterirunoelman, jossa persoonallisesti muotoillut detaljit sulautuvat väkevään kokonaisuuteen. Tämä esitys on temponsa ja sykkeensä osalta vakuuttavin ja jännittävin kuulemistani versioista. Tuloksena on esitys, joka tekee kunniaa sekä Stravinskyn hämmästyttävälle rytmitajulle että hänen orkestraaliselle loistolleen. Kapellimestari malttaa olla pelaamatta pelkillä kontrasteilla, joita teoksessa piisaa, vaan hän punnitsee ja sovittaa huolellisesti kaikki käänteet parhaimmillaan pysäyttäväksi kokonaisuudeksi. Energiatasot ovat jatkuvasti korkealla, mutta niissäkin on käytetty älykästä annostelua, joka pohjustaa ja lataa rajuimpiin purkauksiin ja käänteisiin säpsähdyttävää sähköä ja sulaa laavaa. Paljon parempaa ei kehtaa toivoa, kun Philadelphia Orchestra lisäksi on musisoinnissaan jatkuvasti täsmälleen tilanteen tasalla. Äänitys on huippuluokkaa, ja jos naapurit ovat suvaitsevaisia, voi tätä kuunnella kotonaan parhaimmillaan kuin konserttisalissa, sillä tilan tuntu ja soitinryhmien sijoittelu piirtyy kuulokuvaan hyvin vahvasti.

Stokowskin Bach-transkriptiot ovat orkestraalisia näytösteoksia ja kuin syntyneet ylimääräisiksi numeroiksi, mutta niissä on muutakin kuin pelkkiä showelementtejä: Stokowski oli itse mestarillinen urkuri, ja näissä kappaleissa hän jäljittelee orkestereilla instrumenttia, joka jäljittelee pilleillään ja pedaaleillaan orkesteria. Parhaimmillaan kappaleissa saavutetaan massiivisen laajenemisen vaikutelma, ja Nézet-Séguinin käsissä teokset saavat sisäänsä abstraktia dramatiikkaa ja juhlallista väistämättömyyttä. Olen kuullut Stokowskin omia esityksiä tästä repertuaarista, eikä Nézet-Séguin jää laadussa jälkeen. Hän ei onneksi myöskään jäljittele mestarin tulkintoja, vaan tekee taas alusta alkaen persoonallisen orkestraalisen näytöksen. 

Albumin päättävä Stravinskyn Pastoraalin Stokowski-orkestraatio kuulostaa hienoiselta antikliimaksilta vavahduttavan pääohjelman jälkeen, mutta tässä näennäisen huolettomassa kipaleessa on riittävästi ainesta arvoitukselliseen ambivalenssiin, joka ehkä lähestyy Kevätuhrin pakanallista tematiikkaa. Viattomuuden ja lievän pahaenteisyyden yhdistelmä vain tuntuu loppuvan kesken ennen kuin ehtii saavuttaa mitään.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Waldteufel: Valsseja

Émile Waldteufel (1837–1915), 1800-luvun suosituimpiin kuulunut valssien ja kevyen musiikin säveltäjä, kuoli hieman yli sata vuotta sitten, 12.2.1915. Hän oli tehnyt menestyksekkään ja tunnustusta saaneen elämäntyön, mutta hänen teoksiinsa ei törmää kovin usein: kevyt ja tanssiklassinen on wieniläisen Straussin dynastian lähes yksinoikeudella hallitsemaa aluetta.

Eläköitynyt Waldteufel vuosisatojen vaihteen tienoilla.

Waldteufel syntyi Elsassissa juutalaiseen muusikkosukuun. Suvun alkuperäinen nimi oli Lévy, mutta se vaihdettiin, ehkä räikeimmän juutalaisvihan välttämiseksi ja ehkä siksi, että Lévy variantteineen on hyvin yleinen nimi, jolla voi olla vaikeaa erottua joukosta. Ilman antisemitismin häivää on tunnustettava, että Waldteufel eli Metsäpaholainen on kaikin tavoin Lévytä hauskempi sukunimi.

Waldteufelit muuttivat Strasbourgista Pariisiin 1850-luvun alussa, jotta Émile ja tämän veli Léon pääsivät opiskelemaan Euroopan arvostetuimmassa konservatoriossa. Perheen isä, Louis Waldteufel, perusti Pariisissa tanssiorkesterin, joka sai paljon keikkaa. Usein Léon ja Émile olivat mukana soittamassa. 

Pianoa pääaineenaan opiskellut Émile Waldteufel sai 27-vuotiaana loistavan työpaikan, kun hänestä tehtiin Ranskan keisarinna Eugénien hovipianisti. Tämä avasi Waldteufeleille ovet Napoleon III:n keisarikunnan eliittiin. Waldteufelien orkesteri tarjosi musiikin toisen keisarikunnan tanssiaisissa. Kun keisarikunta romahti Ranskan-Preussin sodassa 187071, jäi Waldteufelien kotiseutu osaksi uutta Saksan keisarikuntaa ja keisarillinen palatsi vaihtui presidentilliseen, mutta valsseille oli yhä kysyntää. Hieman yllättäen Waldteufelin ura nousi huippuunsa juuri tasavallan aikana. Walesin prinssi, josta sittemmin tuli kuningas Edvard VII (18411910), ihastui eräässä sosieteettitapahtumassa vuonna 1874 Waldteufelin Manolo-valssiin ja ilmoitti haluavansa kuulla vastaavaa myös Lontoossa. Kuninkaallisella tuella syntyi Waldteufelille hyvin edullinen kustannussopimus, joka teki hänen musiikistaan viktoriaanisten tanssiaisten keskeisiä elementtejä.

Tarkastelen satavuotisjuhlan kunniaksi valikoiman Waldteufelin tunnetumpia ja suosituimpia valsseja.


Émile Waldteufel:

Valsseja:

Les Patineurs, op. 183 (7:32)

Trés jolie, op. 159 (8:41)

Estudiantina, op. 191 (6:50)

Pomone, op. 155 (10:04)

España, op. 236 (6:27)

Solitude, op. 174 (9:53)

Les Sirènes, op. 154 (8:16)

Pluie de diamants, op. 160 (10:29)

Mon rêve, op. 151 (10:18).


Slovakian filharmoninen orkesteri, Alfred Walter.

Naxos (alk. Marco Polo), äänitetty Slovakian Košicessa 19911992. 78 min 30 sek.

Waldteufelista ei ole moderneilla äänitemarkkinoilla ylitarjontaa: kattavimman valikoiman tarjoaa itävaltalainen kapellimestari Alfred Walter (19292005), joka on tehnyt Slovakiassa komean kokoelman Waldteufel-albumeja. Ne sopivat säveltäjän innokkaimmille ihailijoille, mutta maltisemmille nautiskelijoille voi riittää pitkällekin tämä Walterin Waldteufel-levytyksistä Naxokselle koottu edustava valikoima.

Waldteufelin valssien ilmeinen vertailukohta on Johann Strauss nuoremman (18251899) tuotanto. Vertailussa Waldteufel paljastuu yleisesti ottaen Straussia kevyemmäksi. Siinä missä Strauss rakentaa usein lähes sinfonisia konstruktioita (esim. Tonava kaunoinen, Keisarivalssi), joissa orkesterin voimavaroja käytetään paksusti ja innovatiivisesti, pitäytyy Waldteufel ilmavammassa ja lajityypiltään selkeämmän tanssillisessa tyylissä. Molemmilla säveltäjillä on eloisa huumorintaju, joka kuuluu paikoittain selvästi musiikista, ja molemmilla on kiistatta mukaansatempaavan, sulavan melodian lahja. Jos haluaa ajatella pelkkien kansallisten stereotypioiden kautta, voi oikeutetusti luonnehtia Straussia itävaltalaiseksi, joka tulee sektin kumoilemisesta joviaalin mahtipontiseksi, ja Waldteufelia ranskalaiseksi, joka äityy samppanjaa latkiessaan leikkisän huikentelevaiseksi. Strauss on ansaitusti kaksikosta kuuluisampi, mutta ei hänen tarvitsisi viehättävää Waldteufelia aivan kokonaan varjollaan peittää.

Albumin valikoima on edustava. Se pitää sisällään Waldteufelin ehdottomasti kuuluisimman luomuksen, Luistelijat-valssin (Les Patineurs). Vielä 1800-luvun lopulla ei ollut erityisen harvinaista, että Seine jäätyi luistelukuntoon, ja Pariisin luistelukulttuuri innoitti Waldteufelin ilahduttavan lennokkaaseen ja hauskaan valssiin, jossa pakkasen purevuudesta muistuttavat muutamat terävät sävelkulut.

Toiseksi tunnetuin Waldteufelin luomuksista lienee Estudiantina, jonka melodia perustuu Paul Lacomen (18381920) säveltämään samannimiseen duettoon. Lacomen muitakin laulumelodioita on päätynyt tähän sävellykseen, joka edustaa 1800-luvun lopulla suosittua "espanjalaista" tyyliä. Samantyyppinen teos on España, joka on käytännössä valssiksi muokattu versio Emmanuel Chabrier'n (18411894) España-rapsodiasta

Kokonaan omaan materiaaliinsa rakentuvissa valsseissa Waldteufel on kuitenkin parhaimmillaan. Luistelijoiden lisäksi tämän kokoelman parhaimmistoa ovat Très jolie ja Mon rêve, jotka esittelevät mainiosti säveltäjän kykyä käsitellä rytmiä ja melodiaa tavalla, joka tuntuu kasvattavan kierroksittain sävellyksen vetovoimaa. Mytologisten aiheiden innoittamat Pomone (Pomona oli roomalainen hedelmien jumalatar, joka liittyy sadonkorjuun tematiikkaan) ja Les Sirènes (Seireenit) ovat hieman suurieleisempiä, ja varsinkin jälkimmäisessä on tehokeinoineen ja vahvoine tunnelmineen samaa sinfonis-sävelrunollista ainesta kuin Straussin parhaissa valsseissa.

Kokoelma on erittäin miellyttävä viipale Waldteufelin kevyestä kermakakusta. Kyseessä on kulttuurihistoriallinen viihdemusiikki, jota on hauskaa ja vaivatonta kuunnella, mutta jolle on, samoin kuin kermakakulle, rajansa. Uskon, etten tarvitse kokoelmaani merkittävää Waldteufel-lisää vielä pitkään aikaan. Walter nautiskelee valssien parissa, ja slovakialainen orkesteri esiintyy antaumuksellisesti painottaen soinnin kauneutta ja sulavuutta, kuten tässä tyylilajissa kuuluukin. Äänitys on selkeä ja täyteliäinen, ja on syytä kiitellä myös sitä, että soittoajan suhteen ei tätä albumia koottaessa ole kitsasteltu.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Beethoven: Sinfonia nro 9

Eurooppa-päivän perinteeni mukaisesti otan arvioitavakseni jälleen yhden Ludwig van Beethovenin (17701827) Yhdeksännen sinfonian (1824) lukuisista levytyksistä. Tällä kertaa asialla ei ole eurooppalainen orkesteri, vaan amerikkalainen. Sitä tosin johtaa syvästi eurooppalainen kapellimestari: Charles Munch (s. Münch, 1891–1968) syntyi Strasbourg/Straßburgissa, eräällä niistä eurooppalaisista rajaseuduista, joiden vuoksi on muinoin paljon tuhottu ja tapettu, mutta joilla nykyisin voi liikkua lähes huomaamatta vaivaisten valtiollisten rajojen yli. 

Charles Munch 1940-luvun lopulla
Saksan joukoissa ensimmäisessä maailmansodassa kaasuakin saanut Munch siirtyi sodan jälkeen Pariisin konservatorioon, ja hänestä sukeutui ranskalaisen orkesterimusiikin tunnustettu tulkitsija, vaikka hän aloittikin kapellimestarin työt varsin kypsällä iällä, yli nelikymppisenä. Hämmästyttävän usein unohdetaan, että myös saksalainen repertuaari oli hänelle läheistä, ja ennen kohtalokasta vuotta 1933 Munch työskenteli Kölnissä ja Leipzigissa mm. Wilhelm Furtwänglerin kanssa. Ehkä juuri tämän aiemman yhteistyön ja saksalaisten sukujuuriensa ansiosta Munch sai olla rauhassa toimiessaan Pariisin konservatorion orkesterin ylikapellimestarina läpi Saksan miehitysvuosien. Hän ei joutunut vaikeuksiin, vaikka kieltäytyi työ- ja vierailutarjouksista Saksassa samoin kuin propagandistisista konserteista. Hänen onnistui myös suojella muusikoita ja musiikinopiskelijoita Saksan viranomaisilta, ja kaiken huipuksi hän kanavoi miehittäjän silmien alla osan tuloistaan Ranskan vastarintaliikkeen toimintaan. 

Sodan päätyttyä Munch rekrytoitiin Bostonin sinfoniaorkesterin johtoon, ja tässä asemassa hän nousi maailmanmaineeseen menestyksekkäiden konserttien ja levytysten myötä. Näiltä vuosilta 19491962 ovat hänen arvosteuimmat levytyksensä, jotka painottuvat ranskalaiseen musiikkiin. On kuitenkin parhaimmillaan virkistävää kuulla Munchin tulkintoja myös saksalaisesta perusrepertuaarista, joka hänellä oli vähintään yhtä hyvin hallussa kuin ranskalainen.


Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 D-molli, op. 125:
I Allegro ma non troppo, un poco maestoso (14:08)
II Molto vivace (10:25)
III Adagio molto e cantabile (14:15)
IV Presto Allegro assai  – Rezitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!" Coro (23:45)
Leontyne Price, sopraano; 
Maureen Forrester, kontraltto;
David Poleri, tenori;
Giorgio Tozzi, basso.

New England Conservatory Chorus, Lorna Cooke de Varon.

Boston Symphony Orchestra, Charles Munch.

RCA, äänitetty Bostonissa 1958. 62 min 33 sek.

Tämä levytys Beethovenin IX:stä tekee vaikutuksen sähköisellä hurjuudellaan ja itsepintaisella kiihkollaan, ja tämä käy ilmeiseksi ensi hetkistä alkaen. En ole ikinä kuullut sinfonian avausosaa tällaisella ehdottomuudella ja lähes pakkomielteisyydellä tulkittuna. Munch ei ehkä tavoita samaa mystiikkaa, johon monet muut kapellimestarit tässä kohdassa yltävät, mutta on raikkaan ravistelevaa kuulla, että tämäkin osa on esitettävissä tunteella, joka lähestyy paikoin suoranaista raivoa. Munchin kiihko tekee sinfonian kahdesta ensimmäisestä osasta pikemmin tulikiven kuin graniitin tai marmorin monumentteja. Paikoin tulee mieleen, liekö kapellimestari ollut tätä harjoittaessaan ja johtaessaan kiukkuinen, mutta missään tapauksessa ei ole syytä valittaa.

Siinä missä melko laajasti vallitseva tulkinta Beethovenin Yhdeksännestä on pitää sitä jonkinlaisena avaruudellisena mysteerinä, muotoilee Munch siitä monumentaalisen taistelusinfonian, ja se todella toimii. Ihan tätä kuunnellessa sydän pamppailee. Tällainen kiihko ei voi suosia hitaita tempoja, ja Munch selviääkin koko sinfoniasta runsaassa tunnissa, kun eräiltä menee lähemmäs 75 minuuttia. Erityisen paljon tämä vaikuttaa Adagioon, joka voi eräiltä kestää lähes kuusi kokonaista minuuttia pidempään! Mielekkäitä tuloksia voi syntyä monella tavalla, ja Munchin tiivis, juokseva Adagio on hyvin tarkoituksenmukainen ja toimiva sekä miellyttävän levollinen, aurinkoinen numero kiivaiden ensiosien jälkeen, kuin pulahdus miellyttävän viileään uima-altaaseen laavapurkausten jäljiltä.

Finaaliosissa Munch on lähinnä "normaalia" ja "konventionaalista" Yhdeksättä, ja onkin ihan ymmärrettävää, että veljeydestä ja riemusta laulaminen ei aivan istu yhteen vimmaisimman kiihkon kanssa. Myrskyn merkkejä on kuitenkin kuuluvilla: Presto-johdanto on tymäkkää pauketta, ja yleensäkin orkesterin huippukohdat taotaan läpi, mutta nyt enimmäkseen hyväntuulisemmalla tulella ja silotellummalla tappuralla. Kaikkein juhlallisimmassa hyväluontoisuudessakin Munchin tulkinnasta tuntuu säteilevän tietty välttämättömyyden ja välittömyyden tuntu, voimakas sanomisen tarve. Amerikkalaisbasso Giorgio Tozzi (1923–2011) tekee ehkä parhaimman, painokkaimman ja vakuuttavimman levyllä kuulemani tulkinnan Beethovenin itse kynäilemistä O Freunde, nicht diese Töne -säkeistä. Solistit ovat ylipäänsä erittäin luonnikkaita, ja jos esitys pysyy kasassa, finaali tekee itse itsensä tykö yleisölle. Sinfonia päättyy asiaankuuluvan pysäyttävästi, eikä finaali jätä juuri toivomisen varaa. Munchin tulkinta tästä instituutioksi kohonneesta sinfoniasta erottuu kuitenkin väkevimmin edukseen juuri finaalia edeltävissä ja sitä valmistelevissa osissa, joista kapellimestari löytää mystisen ja aution avaruuden sijaan liekehtiviä komeettoja ja sulaa kiviainesta. 

Julkaisussa on muutamia omituisuuksia. Kansi ja ohjelmateksti ovat alkuperäisestä LP-julkaisusta, joka on hyvin epäidiomaattisesti otsikoitu "The Ninth Symphony of Beethoven". Liepeessä (ilm. alkuperäisen julkaisun takakannessa) on todella kammottavan hirviömäinen ja loukkaava piirros, jonka on ilmeisesti tarkoitus esittää Beethovenia. Merkittävämpi seikka kuitenkin on, että tämä äänitys tai ainakaan uudelleenjulkaisu ei istu teknisesti aivan säröttä RCA:n Living Stereo -sarjan linjaan. Kaikenlaista rahinaa ja suhinaa on päätynyt mukaan melko ikävästi, eivätkä detaljit erotu edukseen, joskin 1950-lukulaiseksi stereoäänitykseksi taso on yhä ihan kelvollinen. Tämä on minulle kuitenkin vain seikka, joka olisi ihanteellisessa maailmanjärjestyksessä vielä paremmin tämän upean, sähäkän ja räjähtävän taltioinnin kohdalla. Munchin Beethoven sai minut todella jännittämään kuunnellessani teosta, joka on minulle varsin tuttu. En voi olla suosittelematta näin väkevää musisointia, en, vaikka äänitys olisi vielä paljon tätäkin heikompi.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Weinberg: Sinfonia nro 19 ("Riemukas toukokuu") & Rauhan viirit

Mieczysław Weinberg (1919–1996) koki Euroopan 1900-luvun tapahtumia monia muita säveltäjiä omakohtaisemmin. Juuriltaan bessarabialaiseen juutalaisperheeseen Varsovassa syntynyt Weinberg valmistui sikäläisestä konservatoriosta juuri toisen maailmansodan kynnyksellä 1939. Kun Puola murskautui Wehrmachtin ja Puna-armeijan sotakoneistojen alle, nuori Weinberg pakeni Varsovasta Neuvostoliittoon, missä juutalaisilla oli paremmat selviytymismahdollisuudet. Hän ei koskaan enää tavannut vanhempiaan eikä sisaruksiaan, jotka saksalaismiehittäjät surmasivat Trawnikin pakkotyöleirillä. Weinberg asettui ensin Minskiin, joka oli vanhaa puolalaista vaikutusaluetta, mutta operaatio Barbarossan alkaessa kesällä 1941 hän muutti kauas rintamalta Uzbekistanin neuvostotasavaltaan.

Evakkoaika Taškentissa oli Weinbergin elämässä toinen ratkaiseva käännekohta. Hän meni siellä naimisiin latvianjuutalaisen näyttelijä-ohjaaja Solomon Mihoelsin tyttären Natalian kanssa, ja Uzbekistanissa hän tutustui myös Dmitri Šostakovitšiin ystävystyen tämän kanssa. Šostakovitš oli jo tunnettu, menestynyt säveltäjä, ja hän rohkaisi Weinbergia muuttamaan vuonna 1943 parempien työmahdollisuuksien äärelle Moskovaan, joka alkoi jo olla turvassa Wehrmachtilta. 

Weinberg sävelsi kiihtyvällä tuotantotahdilla, mutta saavutti vain vaatimatonta menestystä. Säveltäjä- ja muusikkokollegat arvostivat häntä, mutta kommunistinen puolue ei juuri reagoinut hänen tuotantoonsa millään tavalla. Ulkomailla hän pysyi lähes tuntemattomana. Weinberg ei ollut ilmeisesti riittävän merkittävä tullakseen tuomituksi antidemokraattisesta formalismista Šostakovitšin, Prokofjevin ja Hatšaturjanin rinnalla vuoden 1948 kulttuuripoliittisissa vainoissa, mutta hän sai osansa Stalinin myöhäiskauden paranoiasta, erityisesti sen antisemiittisestä puolesta. Weinbergin appi, Neuvostoliiton tunnetuin juutalainen kulttuurihenkilö Mihoels murhattiin vuonna 1948 Stalinin määräyksestä, ja surma lavastettiin yliajo-onnettomuudeksi. Sairaalloisen neuvostojargonin terminologialla Mihoelsin rikos oli kosmopoliittinen juutalaisporvarillisuus. Tammikuussa 1953 alkoi valtava juutalaisvastainen mediakampanja, kun neuvostoviranomaiset "paljastivat" tyystin keksityn porvarillis-sionististen lääkärien salajuonen, jonka tavoitteena oli muka murhata Neuvostoliiton johtajia (sinänsä toki hyvin kannatettava tavoite). Myös Weinberg pidätettiin syytettynä porvarillisesta juutalaisnationalismista, ja hänelle olisi todennäköisesti käynyt huonosti, ellei Stalin olisi kuollut aivan omia aikojaan 5.3.1953. Generalissimuksen poistuttua näyttämöltä Weinberg vapautettiin ja rehabilitoitiin.

Weinberg myöhemmällä iällä kotonaan Moskovassa.
Loppuikänsä Weinberg vietti Moskovassa säveltäen ahkerasti: hänen tuotantonsa käsittää yksin sinfonioita peräti 26, jos mukaan lasketaan kamarisinfoniat. Silti hänestä on kuultu Neuvostoliiton ulkopuolella tuskin mitään. Tähän on epäilemättä osasyynä se, ettei Weinberg koskaan saavuttanut kommunistieliitin vankkumatonta luottamusta. Hänestä ei ystävänsä Šostakovitšin tapaan tullut osa neuvostoestablishmenttia, ja virallisia tilauksia hän sai vain harvakseltaan. Kunnianosoituksia tuli tiheämmin muusikkokollegoilta kuin viranomaisilta, jotka antoivat Weinbergille kohteliaiden ansiomerkkien minimin. Ulkomailla Weinbergin näkymättömyyteen vaikutti epäilemättä se, että neuvostoviranomaiset eivät juuri hänen musiikkiaan promonneet joskaan eivät niitä jarruttaneetkaan, samoin kuin niiden tyylillinen vakavuus. Länsimaalaiset yleisöt olivat tottuneet odottamaan neuvostosäveltäjiltä terävyyttä, sarkasmia ja ironiaa sekä jopa sardonista otetta, ja näitä kvaliteetteja ei Weinbergin orkesterimusiikki tarjoa.  

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee tätä kirjoitettaessa täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Voitonpäivän juhlinta käy minulle päinsä niin kauan kuin juhlistetaan nimenomaisesti sodan päättymistä Hitlerin luomuksen tuhoon, mutta sen sijaan Itä-Euroopan miehityksessä ja pakottamisessa vuosikymmenten kommunistidiktatuuriin ei ole mitään juhlittavaa, eikä liioin tällaisen toiminnan legitimoinnissa. Toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotispäivän kunniaksi käsittelen Weinbergin aiheeseen liittyvää sinfoniaa, joka tosin sävellettiin vasta vuonna 1985, jolloin sodan päättymisestä tuli täyteen 40 vuotta. 


Mieczysław Weinberg:

Sinfonia nro 19, "Riemukas toukokuu", op. 142 (34:04);

Rauhan viirit, sinfoninen runo, op. 143 (21:32).

Pietarin valtiollinen sinfoniaorkesteri, Vladimir Lande.

Naxos, äänitetty Pyhän Katariinan luterilaisessa kirkossa Pietarissa 2011. 55:36. 

Monet Weinbergin sinfonioista ovat väljän ohjelmallisia. Kun sinfonian nimi ja ajankohta viittaavat suuren isänmaallisen sodan päättymiseen, voisi odottaa pömpöösiä paisuttelua, mutta Weinbergin sinfonia sodan päättymisen muistolle on yllättävän mietteliäs, melankolinen ja hillitty. Tyylillisesti teos on aivan eri maailmasta kuin esim. Prokofjevin rasittavahko Oodi sodan lopulle. Weinbergin sävellyksestä puuttuvat useimmat tyypillisen propagandistiset elementit, ja sinfonian kansilehdelle säveltäjä sijoitti lainauksen Anna Ahmatovan (18891966) runosta. Tämä runoilija ei ollut tunnettu erityisen lämpimistä väleistään neuvostoeliittiin varsinkaan Stalinin aikana, ja Weinbergin valitsemassa katkelmassa juhlitaan rauhaa ja elämää pikemmin kuin voittoa itsessään: lapset ovat pelastuneet tuhansilta kuolemilta, joita sota edellyttää.

Jos kolmiosaista sinfoniaa kuuntelee absoluuttisena musiikkina ilman mitään taustatietoa, ei sen aihetta varmasti arvaisi, eikä kukaan ikimaailmassa johtaisi tästä musiikista otsaketta "Riemukas toukokuu". Sinfonia alkaa hyvin vaihtelevalla ja moni-ilmeisellä ensiosalla, jossa levottoman rytmilliset jousijaksot ja voitokkuutta uumoilevat vaskihahmotelmat vuorottelevat levollisten ja luonnonläheisten pastoraalijaksojen kanssa. Nämä ristiriidat vaimenevat toisen osan koskettavaan elegiaan, jonka rytmi käy vähitellen hyökkääväksi ja johtaa myrskyisään kliimaksiin, jonka laannuttua kuullaan vielä edeltävän elegian rauniot kaihoisissa tunnelmissa. Toinen osa on minulle sinfonian vakuuttavin ja myös aiheen kannalta puhuttelevin. Päätösosa tarjoaa selvittämättömässä epävarmuudessaan teoksen suurimman yllätyksen, kun sinfonia tuntuu lopulta haihtuvan ilmaan kuin kadotettu menneisyys. 

Jos Weinbergin sinfonialta odottaa tunnetumpien neuvostosäveltäjien tarjoamia mieleenpainuvia sävelmiä ja ironian haamuja, joutuu pettymään. Mutta omista lähtökohdistaan tämä vakava ja melodiaan ankkuroitunut teos onnistuu tekemään jonkinmoisen vaikutuksen. Siinä soi tyylikäs vilpittömyys, ja säveltäjän omintakeiset ratkaisut ja luonteva tyyli herättävät kunnioitusta. Tuntematta Weinbergia lainkaan tartuin tähän albumiin tietämättä, mitä odottaa, ja olin myönteisesti yllättynyt tämän sinfonian hallitusta tyylikkyydestä, joka sopii aiheeseen paremmin ja tehokkaammin kuin omaa tyhjyyttään kumiseva mahtailu. Tulen todennäköisesti tutustumaan Weinbergin tuotantoon lähemminkin.

Laajahko sinfoninen runo Rauhan viirit on juhlateos, joka on sävelletty vuonna 1985 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 27. puoluekokoukseen. Se voisi olla propagandistinen latteus, mutta tämän yhdistelmän Weinberg välttää. Musiikkia ei näet voi luonnehtia propagandistiseksi, latteaksi kylläkin. Vallankumous- ja kansanlauluaiheista ammentava musiikillinen sisältö ei onnistu pitämään otteessaan, ja Weinbergin lahjat vaikuttavat tämän albumin perusteella olevan pikemmin introspektion kuin seremoniallisuuden puolella. Rauhan viireistä puuttuu täydellisesti kaikki terä: teos on johdonmukaisen yhdentekevä ja päättyy melko surkeaan huipennukseen onnistuen koko aikana olemaan lähinnä tylsä. 

Tämän hyvin ristiriitaisia arvioita minussa herättäneen teosparin esittää Pietarin sinfoniaorkesteri Vladimir Landen johdolla. En ole kuullut näistä teoksista kenenkään muun muotoilemaa versiota, joten tulkinnan suhteen minulla ei ole vertailukohtia. Jotain kuitenkin itselleni kertoo se, että Weinbergin hyvin epäkonventionaalinen voitonsinfonia, ehkä jopa anti-voitonsinfonia, teki minuun varsin suuren vaikutuksen heti ensi kuuntelukerralla eikä arvostukseni tunnu hiipuvan useampien kuuntelujen myötä. Esimerkiksi sinfonian toisen osan elegiassa orkesteri kuulostaa mietteliään kauniilta, ja vaskissa on potkua kautta linjan. Äänitystäkin voi kiitellä selkeydestä ja yksityiskohtaisuudesta.