perjantai 13. marraskuuta 2015

Bartók: Orkesterikonsertto; Stravinsky: Kevätuhri

Itävaltalainen kapellimestari Herbert von Karajan (19081989) tunnetaan parhaiten ahkerasti levyttämänsä saksalais-itävaltalaisen romanttisen tradition tulkitsijana, mutta hän levytti kohtalaisesti myös omana elinaikanaan 1900-luvulla syntynyttä musiikkia, joka otti etäisyyttä romantiikkaan. Modernistisäveltäjistä esimerkiksi Arnold Schönberg (1874–1951), Béla Bartók (1881–1945), Igor Stravinsky (1882–1971), Dmitri Šostakovitš (1906–1975) ja Arthur Honegger (1899–1965) kiinnostivat Karajania ainakin jossain määrin, ja tämä käy ilmi myös hänen levytyskatalogistaan. Karajan oli tosin hyvin nirso kaiken toisen maailmansodan jälkeen sävelletyn musiikin suhteen, mutta niin on suuri yleisökin. Tällä kertaa selvitetään, miten Karajanille ja Berliinin filharmonikoille käy kahden 1900-luvun modernismin mestariteoksen kanssa. Säveltäjinä asialla ovat Bartók ja Stravinsky.


Igor Stravinsky:

Kevätuhri (Le Sacre du printemps, 1913) (34:42)

Béla Bartók

Konsertto orkesterille (1944) (38:56)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 196364 (Stravinsky) & 1965 (Bartók). 73:45.

On epätavallista varustaa tällainen julkaisu kirjoituksella, joka puolustaa taltiointia säveltäjän kritiikiltä, mutta Stravinskyn New Yorkin Hi-Fi Stereo -aikakauslehdessä Karajanin Kevätuhrille antama tyrmäys keräsi aikanaan sen verran huomiota, että on perusteltua mainita asia esittelytekstissä, joka on tässä julkaisussa naurettavan lyhyt, vain kahden tekstikappaleen mittainen. Deutsche Grammophon pysyy juuri ja juuri hyvän käytöksen rajoissa tämän uudelleenjulkaisun vastaiskussaan Stravinskyn kritiikkiin, jonka kielteisen sävyn annetaan ymmärtää johtuneen säveltäjän halusta parantaa oman kilpailevan levytyksensä markkina-asemaa. Jotain on hampaankoloon jäänyt, sillä tällainen vihjailu vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen on varsin häijyä. Perusteeksi vihanpidolle tosin tarjotaan epäsuorasti mainintaa siitä, ettei elävien säveltäjien ole tapana kritisoida julkisesti teostensa tulkitsijoita vieläpä sanotaan, että useimmat säveltäjät ovat kiitollisia siitä, että heidän teoksiaan esitetään. Tällaisista kirjoituksista ei levy-yhtiö saa juuri tyylipisteitä. (Ymmärrän toki, että on mukavampaa, jos säveltäjät kehuvat levytyksiä vaikka ihan hyvätapaisuuden vuoksi. Siten esim. DG on lypsänyt Karajanin [sinänsä tasokkaaseen ja arvostettavaan] Sibeliukseen mainintoja siitä, että Sibelius kehui Karajanin tulkintoja sinfonioistaan sitä ei mainita, tapahtuiko tämä "vain" kohteliaisuudesta.)

Stravinsky valitti kritiikissään Karajanin tehneen Kevätuhrista liian kesyn ja hiotun, ja tämä vastalause on helppo ymmärtää. Karajanin käsissä teos kuulostaa erittäin siloiselta ja hyväkäytöksiseltä, jos verrataan vaikka Gergijevin tarjoamaan toiseen äärimmäisyyteen. Kieltämättä Kevätuhrin ns. pointti on kuulostaa aiempaan musiikkiin verrattuna raa'alta ja alkukantaiselta, eikä Karajan tunnu moiseen alentuvan. Hän johtaa teoksen sillä horjumattomalla eufonialla, jonka sittemmin viljeli Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina huippuunsa. Se ei ole vailla särmää eikä terää, mutta Kevätuhrille ominaista tarkoituksellista karkeutta ja shokkiarvoa siitä ei saa irti. En ole kuullut Stravinskyn omaa tulkintaa läpimurtoteoksestaan, mutten ihmettele, jos Karajanin hiottu viileys oli hänelle pettymys. Toisaalta Karajan nostaa nuoren Stravinskyn värikylläisyyden esiin todella runsaana ja pikemmin Richard Straussin kuin Rimski-Korsakovin tyyliin.

Nyt, viidenkymmenen vuoden kuluttua Karajanin levytyksestä ja vuosisadan kuluttua baletin skandaalimaisesta ensi-illasta, Kevätuhreja on saatavilla äänitemarkkinoilla runsain mitoin, ja viimeistään tässä tilanteessa Karajanin tulkinnalla on ilmeistä arvoa: se todella erottuu joukosta. Olemme kuulleet monta enemmän tai vähemmän raakaa ja oikeaoppista Kevätuhria, ja karkeiden tekstuurien ja sairauskohtauksen kaltaisten rytmien vastapainoksi Karajanin tarjoama hiottu teräs ja kiillotettu mahonki ovat jotain ihan muuta ja sellaisena virkistävä kokemus. Orkesterin ja äänityksen laatu on kertakaikkisen loistava. Levynkannen mainostarra julistaa, että kyseessä on juuri tähän julkaisuun (Karajanin 100-vuotisjuhlaan 2008) tehty tuore remasterointi, ja jälki kuulostaa hämmästyttävän hienolta, selkeältä ja tarkalta. Minulla on tämän äänitteen parissa ollut oikein mukavaa, mutta Kevätuhriin tutustumista ei kannata tästä aloittaa. Kyseessä on pikemminkin virvoittavan erilainen näkemys modernismin klassikkoteoksesta. En osaa kuvitella tätä balettina, mutta puhtaana orkesterin ilmaisuvoimaa ja taitoa esittelevänä orkesteriteoksena kuunneltaessa tämä Kevätuhri on puhdas nautinto ja sitä paitsi mielenkiintoinen. Se ei ehkä ole autenttinen, eikä säveltäjä ehkä pitänyt siitä, mutta mitä sitten? Karajanin epäkonventionaalista tulkintaa on kiinnostavaa kuulla rinta rinnan jonkin "oikeaoppisemman" levytyksen kanssa, ja voin kuvitella, että se voi jopa avata joillekin kuulijoille oven Stravinskyn ja 1900-luvun musiikin maailmaan.

Bartókin Orkesterikonsertto on unkarilaisen mestarin viimeisiä sävellyksiä ja monen (myös minun) mielestä hänen suurin mestariteoksensa. Se ei ole yhtä yltiöpäinen tai raaka kuin Stravinskyn läpimurtobaletti, mutta ainakin yhtä omintakeiseksi voi väittää tätä Bartókin laajaa, hämmästyttävää ja sarkastistakin synteesiä kansanmusiikista, klassisesta traditiosta, harmonisista kokeiluista ja uusklassismin vaikutteista. Tämä hyvin tiheä ja täysi sävellys kuulostaa Karajanin käsissä välillä yllättävän kuulaalta, mutta siihen ilmaantuu myös romanttista kaihoa, jota ei aina ole siinä tottunut kuulemaan. Berliiniläisten sointi on jälleen hyvin muhkeaa ja sulavaa, ja kapellimestari järjestelee Bartókin kulmikkaat rakennepalikat etenemään mahdollisimman vähin töyssyin. Niinpä tämä Orkesterikonsertto kuulostaa vähintään yhtä paljon myöhäisromanttiselta kuin uusklassistiselta. Teknisesti ottaen se kuulostaa myös aivan helkutin hyvältä.

Bartókiin pätee tässä tapauksessa sama kuin Stravinskyyn: tätä albumia ei kannata valita ensikosketukseksi säveltäjään tai teokseen. Karajan onnistuu parhaiten Bartókin konsertossa silloin, kun musiikki on "saksalaisimmillaan": sonaattimuodossa, tuuhealla jousipedillä, taitoa vaativan kontrapunktin riivaamaa. Toisaalta Berliinin filharmonikkojen musisoinnin erinomaisuus tekee myös monista tehokeinoista hyvin mieleenpainuvia. Esimerkiksi neljännen osan klarinettisoolo on ihastuttava, muttei kovin vitsikäs. Hieman samantyyppistä vaivaa on Elegian "yömusiikissa", jossa oboisti esiintyy taivaallisesti, mutta orkesterilta jää halvaantunut aamuöinen kauhu saavuttamatta. Ensiosa ja Finaali onnistuvat Karajanin käsissä konventionaalisella mittapuulla parhaiten, mutta Bartókin musiikilliset rubikinkuutiot ovat niissäkin pikemmin palloja kuin särmiöitä. 

Tämä on vaikeasti suositeltava albumi. Se on kauttaaltaan upeasti soitettu ja taltioitu, mutta tulkinnallisesti samanaikaisesti puutteellinen ja äärimmäisen kiehtova. Tarjonta ei sovellu puristeille, mutta erikoisuuksien ja nautintojen metsästäjät voivat saada tästä paljonkin irti.    

torstai 12. marraskuuta 2015

Musiikkia Yhdysvaltain sisällissodasta

Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) päättymisestä on vuonna 2015 vierähtänyt jo 150 vuotta, eikä määkiminen asiasta eräiden hävinneen puolen ihailijoiden joukossa ota laantuakseen. Täällä asiaa lähestytään kuitenkin tietyllä arvokkuudella, ja tähän henkeen sopii mainiosti 50 vuoden takainen puolidokumentaarinen taltiointi sodan aikaisesta sotilasmusiikista historiallisilla instrumenteilla. Lisäksi 150-vuotispäivän jälkeen on enää vaikeata keksiä sopivaa ajankohtaa käsitellä tätä tupla-albumia, jonka sain hankkiessani 51 CD:tä käsittävän Mercury Living Presence: The Collector's Edition -paketin. Muuten tuskin olisinkaan tullut juuri näitä levyjä kokoelmaani haalineeksi.



"The Civil War: Its Music and Its Sounds". Osat I & II

I: "Fort Sumter to Gettysburg":

Unionin musiikkia:
Hail to the Chief (1:18)
Listen to the Mocking Bird (2:32)
Palmyra Schottische (3:19)
Hail Columbia (2:13)
Freischütz Quickstep (3:13)
Parade (3:35)
Port Royal Galop (2:48)
Nightingale Waltz (5:14)
La Marseillaise (1:21)
Konfederaation musiikkia:
Dixie & Bonnie Blue Flag (1:59)
Cheer Boys Cheer (1:13)
Luto Quickstep (2:42)
Old North State (1:36)
Easter Galop (1:43)
Come, Dearest, the Daylight Is Gone (1:38)
Maryland, My Maryland (1:33)
Waltz No. 19 (1:38)
Old Hundreth (0:40)
Kenttämusiikkia (6:14)

Ratsuväen merkkisoittoja (13:38)

"The Sounds of Conflict: Fort Sumter to Gettysburg" (Dramatisoitu luento, 16:53)

II: "Gettysburg to Appomattox":

Puhuttu johdanto (2:05)

Unionin musiikkia:
Twinkling Stars Quickstep (2:39)
O Kentucky, Kentucky (1:37)
Come Where My Love Lies Dreaming (4:00)
Un Ballo in maschera Quickstep (4:08)
St. Patrick's Day in the Morning (0:40)
Grafulla's Quickstep (1:56)
Gary Owen (0:33)
Cavalry Quickstep (1:56)
Storm Galop (2:23)
Konfederaation musiikkia:
26th Regiment Quickstep (1:22)
Lulu's Gone (3:20)
Tramp, Tramp (0:54)
Juanita (0:29)
Carry Me Back (to Old Virginny's Shore) (1:47)
Kenttämusiikkia (3:25)

Rumpumerkkejä (2:07)

Leiri- ja kenttämerkkejä (5:58)

The Appomattox Bugle (0:55)

Unionin ja Konfederaation lauluja:
We Are Coming, Father Abra'am (1:04)
Tenting Tonight on the Old Camp Ground (1:23)
Goober Peas (1:03)
Tramp, Tramp, Tramp (2:05)
When Johnny Comes Marching Home (1:12)
The Battle Hymn of the Republic (0:46)
 Yhdysvaltain sisällissodan tuliaseet (Dramatisoitu luento, 7:36)

"The Sounds of Conflict: Gettysburg to Appomattox" (Dramatisoitu luento, 10:29).


Martin Gabel, juontaja;

The Reactivated Civil War Unit, Battery B, 2nd New Jersey Light Artillery (tehosteet);

Eastman Wind Ensemble, Frederick Fennell.

Mercury (2CD), äänitetty 1960. Yht. 2h 20 min.

Ohiolaissyntyinen kapellimestari Frederick Fennell (1914–2004) sai klassisen koulutuksen New Yorkin Eastman School of Musicissa ja Salzburgin Universität Mozarteumissa. Hän kokosi 1950-luvulla taidokkaan puhallinorkesterin, Eastman Wind Ensemblen, jonka kanssa alkoi esittää ja levyttää monipuolista, sotilaallisesta ja populaarista sinfoniseen vaihtelevaa musiikkia. Fennellin monipuolisuus ja taiteellinen kunnianhimo tekivät hänen johtamistaan kokoonpanoista Yhdysvaltain mielenkiintoisimpia ja tasokkaimpia puhallinorkestereita. Fennell myös etsi aktiivisesti uutta ohjelmistoa ja tilasi soittokuntakokoonpanoille sopivia sävellyksiä esim. Ralph Vaughan Williamsilta ja Percy Graingeriltä.

Fennellin levytykset ovat kokemukseni mukaan johdonmukaisen tasokkaita ja sulavasointisia, mutta tämä tupla-albumi on niiden joukossa erikoistapaus. Historialliseen autenttisuuteen ja kokemukselliseen opettamiseen tähtäävä levytys on tehty mahdollisuuksien mukaan sisällissodan aikaisilla instrumenteilla ja kappaleiden alkuperäisillä sovituksilla. Ei ole syytä epäillä niiden autenttisuutta, mutta ne eivät myöskään ole niin täyteläisiä ja vaikuttavia kuin itse toivoisin. Ottaen huomioon albumin tavoitteet on tuloksena kuitenkin varsin viihdyttävää ja laadukasta musisointia. Ohjelma ei ole kovin runsas, mutta hyvin valikoitu. Se ilmentää sotilasmusiikin tarpeita ja skaalaa juhlallisesta ja surullisesta lohdulliseen ja hilpeään. Ilmeisten klassikoiden (Hail to the Chief l. Amerikan Porilaisten marssi, Dixie, Battle Hymn of the Republic) lisäksi mukana on kiinnostavia harvinaisuuksia. Klassisen musiikin harrastajille hauskimpia ovat varmasti Carl Maria von Weberin (17861826) teemoille rakentuva Freischütz Quickstep ja Giuseppe Verdin (18131901) oopperasta melodioita lainaileva Un Ballo in maschera Quickstep. Ne muistuttavat, että Yhdysvaltain sisällissota sijoittuu kulttuurihistoriallisesti romantiikan vahvaan valtakauteen ja valottavat myös aikakauden musiikkikulttuuria, jossa oli tavallista, että soittokunnat lainasivat melko uusia menestysteoksia oopperalavoilta ja muokkasivat niistä omia pikku esityksiään. Verdin Naamiohuvit (Un Ballo in maschera) sai ensi-iltansa vasta 1859 Roomassa, ja jo 1860-luvun alussa siitä siis tehtiin sovituksia sotilassoittokunnille Yhdysvalloissa. Kulttuurihistoriallisesti on kiinnostavaa, että albumi dokumentoi Marseljeesin Unionin puolella nauttimaa suosiota. Marseljeesi on vapautuslaulu, joka muistuttaa myös Yhdysvaltain ja Ranskan historiallisesta suhteesta (vaikka Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa tukea tietysti antoi Ranskan kuningaskunta, ei suinkaan tasavalta) ja siitä, että molemmilla mailla on vankka näkemys omasta historiallisesta kutsumuksestaan. (Marseljeesi ei ollut Ranskan kansallislaulu 1860-luvulla, joka kuuluu toisen keisarikunnan aikaan; laulu sai tämän aseman vasta vuonna 1879.) Muista kuriositeeteista mainittakoon Marylandin osavaltion hymni Maryland, My Maryland, jonka en ennen tiennyt kulkevan O Tannenbaumin sävelellä.

Ohjelmiston jaottelu Unionin ja Konfederaation puolille on ohjelmallisesti perusteltua, mutta musiikin suhteen rajalinjat eivät olleet niin ehdottomia kuin tästä albumista saattaisi kuvitella. Esimerkiksi leimallisesti etelävaltiolainen Dixie oli hyvin suosittu myös Unionin puolella. Sovitukset ovat varsin suppeita ja kestoltaan tiiviitä, mikä käy järkeen, mutta muutamia kuuntelisi mielellään hiukan pidempäänkin. Merkkisoitot ja fanfaarit soivat hienosti ja rytmikkäästi heille, jotka sellaisesta ovat kiinnostuneita. Levyillä on myös puhuttua luentoa, jota säestetään musiikinpätkillä ja sodan aikaisten tykkien ja kiväärien laukauksilla. Näyttelijä Martin Gabel (19121986) puhuu selkeästi ja sopivalla, ylenmääräistä dramatiikkaa onneksi välttelevällä painokkuudella. Näissä osuuksissa on populaarin dokumentin tuntua, ja itse en hirveästi tällaisista välittäisi. Lukisin mieluummin. Nämä puheet vievät albumin kokonaiskestosta yli puoli tuntia, eikä niitä ainakaan minun tule kuunneltua uusiksi. Onneksi ne on sentään eristetty omiksi raidoikseen lukuun ottamatta lauluja käsittelevää osiota, jossa jokaista laulua edeltää Gabelin alustus. On sietämätöntä, ettei näitä ole katkottu erillisiksi ääniraidoiksi.

Tupla-albumi on kaikin tavoin laadukas ja kulttuurihistoriallisesti kohtalaisen kiintoisa kuriositeetti, johon olisi saanut mahduttaa enemmänkin musiikkia ja vähemmänkin puhetta. Tämä kokoelma tuskin kiinnostaa kovin monia varsinkaan Suomessa. Esityksissä on autenttista tuntua, ja kaikki tykinlaukauksista alkaen on äänitetty erinomaisesti.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Sibelius: Svanevit, Ödlan & kaksi melodraamaa

Jean Sibeliuksen (1865–1957) juhlavuoden  kiintoisimpia julkaisuja on hieman yllättäen ollut Leif Segerstamin Turussa tekemä tuntemattomamman ja harvinaisemman Sibeliuksen levytyssarja Naxoksella. Tähän mennessä kuulemani levytykset ovat olleet erittäin laadukkaita, pirteitä ja edukseen erottuvia. Juuri mikään sarjassa ei ole ollut eturivin Sibeliusta, mutta esitykset ovat olleet hyvin tyydyttäviä ja huoliteltuja. Suurin osa sarjassa julkaistusta musiikista on ollut suhteellisen helposti saatavilla levytyksinä aiemminkin, mutta Segerstamin tulkinnoissa on potkua, teatraalisuutta ja vapauden tuntua, joka paikoin puuttuu esim. samaa repertoaaria levyttäneen Osmo Vänskän Sibelius-muotoiluista. Jos haluaa tutustua Sibelius-harvinaisuuksiin, jos sellaisia Suomessa nyt enää edes on, uskaltaisin suositella Segerstamin kuriositeetteja kokonaisuutena useimpien kuulemieni vaihtoehtojen yli jo tässä vaiheessa (olen nyt kuunnellut viisi sarjan levyä ja kirjoittanut aiemmin yhdestä).

Tämänkertainen levy ei tarjoa unohdettuja mestariteoksia, vaikka mestari ne onkin säveltänyt. Kyseessä on ilmapiiriin ennemmin kuin sisältöön panostavan näyttämömusiikin hallitsema albumi. Enimmäkseen hyvin rajatulle, jousiin painottuvalle orkesterille (näyttämömusiikin vaatimuksia) sävelletyt noin puolituntiset teokset ovat sangen ilmavia, ja niissä on myös ilmaa. 

Vuosisatojen vaihteessa (19. ja 20. vuosisadan, tietysti!) symbolismi oli Pohjois-Euroopassa kova sana, ja Sibelius saavutti menestystä näyttämömusiikillaan (1905) belgialaisen Maurice Maeterlinckin (1862–1949) vuonna 1892 julkaistuun Pelléas ja Mélisande -näytelmään.
Sibeliuksen tunnetuin kontribuutio symbolismiin on toki umpijurriutunut cameo Gallen-Kallelan Symposionissa.
Ruotsin suurin aikalaiskirjailija/yleiskulttuuripersoonallisuus August Strindberg (1849–1912) innostui Maeterlinckin kokeiluista ja kirjoitti vuonna 1901 oman unen- ja sadunomaisen symbolinäytelmän nimeltään Svanevit. Symbolismi on minulle niitä tyylisuuntia, jotka toimivat parhaiten aikakontekstissa ja silloinkin aika rajallisesti. You had to be there. Symbolismin kestävimmät saavutukset ovat minusta kuvataiteessa; sen sijaan draaman alueella symbolismi ei ole kestänyt 1900-luvun modernismin ja ironian hyökkäystä, ja sen ottaminen vakavasti voi olla vaikeata. Esimerkiksi Strindbergin Svanevit seurailee hyvin perinteistä satuasetelmaa, jossa on taikalinnassa asuva prinsessa, ilkeä äitipuoli ja muut vakiohahmot. Strindbergin norjalais-saksalainen kolmas vaimo Harriet Bosse (1878–1961), jota ajatellen Svanevitin päärooli oli kirjoitettu, suostutteli Strindbergin antamaan draaman näyttämömusiikin sävellyksen Sibeliukselle. Bosse oli tutustunut Sibeliuksen musiikkiin Maeterlinckin Mélisanden roolissa, ja August Strindbergin vaimona hänellä oli pakko olla jonkin verran suostuttelutaitoja. (Miten huvittava onkaan nykyisestä sivistysvaltiomme näkökulmasta ajatus, että teatteriesityksissä olisi kokonainen orkesteri, joka esittäisi tunnetulta säveltäjältä juuri tiettyyn näytelmään tilatun musiikin! Tuohan alkaa kuulostaa ihan turhan moni-ilmeiseltä taiteelta, ei nykyaikaiselta ja tehokkaalta kulttuurituotantoyksiköltä, jossa ei ole varaa mihinkään.) 

Svanevitin ensi-illan järjestäminen kesti pitkään. Näytelmä kirjoitettiin 1901, ja sekä draaman että musiikin maailmanensi-ilta oli monien käänteiden jälkeen Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa vasta 8.4.1908 säveltäjän johtaessa orkesteria. Vastaanotto oli innostunut, mutta näytelmä ei ole jäänyt Strindbergin elinvoimaisimpien teosten joukkoon. Sibelius koosti näyttämömusiikista nopeasti tapojensa mukaan suppeahkon orkesterisarjan (sarjan ensimmäisen osan nimi on Påfågeln, mikä viittaa erääseen näytelmän symboleista ja myös selittää tämän Naxos-albumin muutoin kryptiseksi jäävän kansikuvan), mutta koko näyttämömusiikkia kuulee erittäin harvoin. Kokonaisuus on kuulas, helposti seurattava ja tyyni. Kiehtovin yksittäinen osa on numero XI, jossa esiintyy Sibeliuksen 5. sinfonian toisen osan tunnettu teema, mutta riisutumpana ja hieman poikkeavana versiona. Liekö säveltäjä sitten kiireen tai ajatuspulan vuoksi päätynyt käyttämään jo työstämäänsä aihetta, mutta kiinnostavaa on kuulla sen olleen selkeänä mielessä jo seitsemän vuotta ennen viidennen sinfonian ensiesitystä.

Sibeliuksella oli pian Svanevitin jälkeen lisää sävellystöitä symbolistisen draaman parissa. Tällä kertaa vuorossa oli suomalaisen Mikael Lybeckin (1864–1925) Ödlan (Lisko). Tämä unilogiikalla toimiva näytelmä esittää taistelun Alban-kreivin sielusta; lisko symboloi draamassa ihmisen pimeitä haluja, himoa ja pahuutta. Hyvin varhaisfreudilaista. Ödlan sai ensiesityksensä lähes tasan kaksi vuotta Svanevitin jälkeen, ja sitä on kuultu sen koommin äärimmäisen harvoin. Sibelius ei tehnyt siitä orkesterisarjaa, mikä käy järkeen, sillä kahdesta kohtauksesta (I: Adagio, alle 4 min; II: Grave, 22 min!) koostuva musiikki ei tarjoa mitään omin voimin toimivaa ja kestävää teemaa. Musiikki on harvinaisen vahvasti sidoksissa näyttämön tapahtumiin (tai niin ainakin meille kerrotaan; asiaa olisi helpompi arvioida, jos Ödlan joskus saisi esityksiä teattereissamme – tässäpä idea taatusti tappiolle jäävästä kiistattomasta kulttuuriteosta!)

Sibeliuksen tuotantoon kuuluu varsin monta melodraamaa, joka ei tarkoita tässä mitään saippuasarjan juonenkuljetusta, vaan musiikkia, johon liittyy lausuntaa. Lajityyppi on mennyt sittemmin muodista, ja myöhemmin 1900-luvulta mieleeni nousee lähinnä Aaron Coplandin populistista americanaa edustava Lincoln Portrait (1942) ja William Waltonin sekä Edith Sitwellin eriskummallinen Façade (1922), joita voi täydentää joillakin lapsille suunnatuilla musiikkikasvatuksellisilla teoksilla, joista tärkein lienee Sergei Prokofjevin Pekka ja susi (1936). Suomessa lajityyppi näyttää olleen varsinkin sortovuosien aikana ja välittömästi niiden jälkeen sangen suosittu, ja Sibelius on sen edustavin tulenkantaja, jos kohta melodraamat sijaitsevatkin kaukana hänen keskeisestä tuotannostaan. Ne ovat silti kulttuurihistoriallisesti kiehtovia, ja Kustaa II Aadolfin kuolinpäivän eli svenska dagenin kunniaksi on soveliasta, että melodraamoissa tarjolla on juuri ruotsinkielistä suomalaislyriikkaa. Zacharias Topelius (1818–1898) ja Bertel Gripenberg (1878–1947) kuuluvat romantiikan ajan merkittävimpiin ruotsinkielisiin runoilijoihin; heistä Topelius on ehdottomasti merkittävämpi ja myös huomattavasti tervejärkisempi, jälkimmäistä ehkä siksi, ettei hänen tarvinnut koskaan maistaa 1900-luvun hulluuden maljasta.




Jean Sibelius:

Svanevit-näyttämömusiikki, JS189 (1908) (29:29)

Ödlan-näyttämömusiikki (Lisko), Op. 8 (1909) (25:50)

Ett ensamt skidspår (Yksinäinen latu), JS77b (1925 & 1948) (3:45)

Grevinnans konterfej (Kreivittären muotokuva), JS88 (1905) (4:29)

Riko Eklundh, lausuja (JS77b & JS88);

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Naxos, äänitetty Turun konserttitalossa 2014. 63:34.

Lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisten kaikki näiden vähäisempää Sibeliusta edustavien teosten esityksistä ovat Segerstamin, Turun filharmonikkojen ja Naxoksen käsissä ilahduttavia menestyksiä. Saavutus ei ole ihan mitätön, koska näistä sävellyksistä jokainen kantaa niskassaan vahvoja aikasidonnaisuuksia ja erityisen hyviä epäonnistumisen mahdollisuuksia. Jos ei tunne Sibeliusta lainkaan ennalta, on tämän albumin ohelma ehkä huonoin tapa tutustua häneen. Sibeliusta jo varsin kattavasti tunteville ja/tai kulttuurihistoriasta kiinnostuneille tämä voi sen sijaan olla melkoinen herkkupala, ja siitä kuuluu toteuttajille täysi kiitos. Riisuttujen orkesterikokoonpanojen ääni toimii muutoin toisinaan ahtaalta vaikuttavan Turun konserttitalon akustiikassa hienosti, ja juuri tällainen jousisointi sopii ihanteellisesti levyn teoksiin.

Svanviteä (kulkee suomeksi nimellä Joutsikki, sikäli kuin ylipäänsä kulkee, kuten kommenteissa minulle ystävällisesti kerrottiin) verrataan Dominic Wellsin ansiokkaassa ja tiiviissä esittelytekstissä Edvard Griegin musiikkiin, vaikka se on rytmillisesti ja ornamentaatioltaan huomattavasti Griegin (josta en erityisemmin välitä, kuten olen aiemmin saattanut tehdä selväksi) vastaavia teoksia kompleksisempaa ja eloisampaa, vaikka riisutun jousiorkesterin äänensävy tuokin musiikkiin ulkokohtaisen mielleyhtymän norjalaisen miniatyyrilyyrikon tyyliin. Segerstamin huolellisessa tulkinnassa korostuvat yksityiskohtien ja sävyjen kirjo. Rytmien vaihtelu ja selkeästi karakterisoidut osat tuovat näyttämömusiikin kokonaisuuteen teatraalista eloa, ja kuuntelukokemus on raikas ja yllättävänkin immersiivinen. 

Ödlan on huomattavasti yksitoikkoisempi sävellys, ja olen aiemmin siihen tutustuessani taipunut pitämään sitä Sibeliuksen ehkä huonoimpana tai ainakin huonoiten omillaan toimivana (jousi)orkesteriteoksena. En siis ole ihastunut tähän teokseen, mutta Segerstam tekee sen parissa sellaista työtä, ettemme ehkä tarvitsekaan enempää levytyksiä. Musiikki on yhtä ajelehtivaa kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa siitä välittyy vahva ilmapiiri, ja välistä tuntuu kuin kuuntelisi ihan kohtalaisen tasokasta elokuvamusiikkia. Albumin näyttämömusiikeissa on tunnelma- ja tunnekirjosta huolimatta miellyttävän juokseva ja vaivaton tuntu, ja se toimii esimerkiksi yleisenä, harmittomana taustamusiikkina.

Gripenbergin Ett ensamt skidspår vertaa ihmisen elämää ja etsintää yksinäiseen latuun, joka peittyy uuden lumen alle. Varsin melankolista, ja Sibeliuksen musiikki on asiaankuuluvan kyselevää. Mukana on myös muutamia ihan mukavia jäisesti tuikkivia tehosteita. Enemmän minua kuitenkin miellyttää kokonaisuutena Topeliuksen mahtipontisempi runo, jossa muiston voima yhdistyy tulevaisuuden toivoon. Tätä varten Sibelius on säveltänyt pienen, täyteläisen helmen, joka hehkuu jopa hieman elgariaanisesti. Näyttelijä Riko Eklundh tulkitsee runot ihailtavan selkeästi ja ilman turhaa liioittelua. Hänen painotuksensa voivat muutamissa sanoissa kuulostaa alkuun erikoisilta, mutta kokonaisuus toimii niin hyvin kuin tällaisen kummallisen teoksen voi nykyaikana odottaa toimivan. Jään tosin kaipaamaan molemmista melodraamoista, varsinkin hymnimäisiä aiheita virittelevästä Muotokuvasta, puheettomia versioita. Sellaisille olisi levyllä ollut vielä tilaa. 

Niin mahtipontiselta kuin se kuulostaakin, on tätä julkaisua kaikki syyt pitää kulttuuritekona. Meidän on syytä olla onnellisia, että näinä ankeina aikoina julkaistaan näin värikästä ja hienovaraista, epäajanmukaista, vanhentunutta ja monen mielestä epäilemättä syvällisesti toivotonta ja heikosti markkinoitavaa musiikkia näin omistautuneina ja taiteellisesti varmoina tulkintoina. En varmasti koskaan suosittelisi näitä nimenomaisia sävellyksiä sinänsä juuri kenellekään, mutta suosittelen tätä albumia kaikille Sibelius-herkuttelijoille. Kyse on edullisesta ylellisyystuotteesta, ja uskallan puhua pöyhkeällä varmuudella lausuessani, että näistä sävellyksistä en ikinä tule tätä parempia taltiointeja kaipaamaan. Sen sijaan oikeissa käsissä näissä teoksissa on yhä potentiaalia ammennettavaksi sinfoniaorkesterien ohjelmistoihin vähintäänkin kaikkialla pohjoismaissa ja ehkä laajemminkin.