perjantai 22. huhtikuuta 2016

Strauss: Don Quijote & Don Juan

Vuonna 2016 muistamme, tai ainakin meidän sietäisi muistaa, kahta suurta eurooppalaista kynäniekkaa. Miguel de Cervantes Saavedra (1547–1616) ja William Shakespeare (1654–1616) kuolivat tasan 400 vuotta sitten. Kirjan ja ruusun päivää vietetään 23.4., ja päivämäärä valikoitui sillä perusteella, että Cervantes ja Shakespeare kuolivat molemmat tuona päivänä vuonna 1616. Tai niin ainakin on luultu. Todellisuudessa kumpikaan herroista ei poistunut tuolla päivämäärällä. Cervantes menehtyi 22.4., ja hänet haudattiin seuraavana päivänä. Shakespearen Stuart-Englanti taas ei suostunut käyttämään paavillisia kalentereita, olivat ne sitten vuodenaikojen suhteen paremmin synkassa tai eivät, ja niinpä hänen kuolinpäivämääränsä on 23.4. vain jos noudatamme juliaanista kalenteria; nykyajanlaskun mukaan Avonin joutsen uiskenteli Tuonelan virralle vasta 3.5. Myönnettävä toki on, että herrat sattuivat kuolemaan tahoillaan hyvin lyhyen ajan sisään muodostaakseen kolmasosan eurooppalaisen kirjallisuuden vaikutusvaltaisimmin kanoninisista kirjailijoista (ne muut ovat Homeros, Vergilius, Dante ja Goethe; näin olemme kulttuurieliitissä päättäneet). Toissavuonna käsittelin Shakespearen 450-vuotissynnyinjuhlan kunniaksi hänen teostensa innoittamia sävellyksiä, ja viime vuonna Danten 650-vuotisjuhla keskittyi firenzeläisen runoilijan musiikilliseen elämään; tänä vuonna tulen käymään läpi Cervantesin ja jälleen Shakespearen musiikillista jalanjälkeä. 


Eräs Honoré Daumier'n monista Don Quijote -aiheisista luonnetutkielmamaalauksista.
Cervantesin suuri tragikoominen, filosofinen, korkealentoinen, vulgaari ja metafiktiivinen episodiromaani Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen (I osa 1605, II osa 1615) on modernin romaanin tunnustettuna kantaisänä suunnattoman vaikutusvaltainen. Don Quijoten voimasta kertoo hänen suorimpien ja tunnistettavimpien perillistensä nimekkyys ja taso: Grimmelshausenin Seikkailukas Simplicissimus, Fieldingin Tom Jones, Sternen Tristram Shandy, Diderot'n Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä (joka lienee suosikkiromaanini, jos sellaista olisi pakko valita), Voltairen Candide, Thackerayn Barry Lyndon, Twainin Huckleberry Finn, Kiven Seitsemän veljestä ja Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa kantavat kaikki Alonso Quijanon geenejä.

Cervantesin mestariteos (kuka totta puhuen osaa tarkistamatta nimetä mitään muuta hänen kirjoittamaansa?) on saanut tietysti elämän myös kankaalla, valkokankaalla ja nuottipaperilla. Täällä meitä kiinnostaa tietysti, miten mielevä hidalgo toikkaroi musiikissa. Don Quijotesta ammentavia sävellyksiä on runsaasti, mutta hieman yllättäen vain muutamaa niistä voi pitää mitenkään tunnettuna. Aikanaan kirjan episodit olivat suosittu oopperoiden aihe – ja tätä kirjaa draamaksi sovitettaessa pitää todellakin osata rajata episodinsa, sillä kaikista ansioistaan huolimatta ei Cervantes todellakaan ole kerronnallisen rytmin mestari – mutta nykyään musiikinystävä todennäköisesti kohtaa Don Quijoten vain Richard Straussin (18641949) laajan sinfonisen runon (1897) kautta. Seuraavaksi "kuuluisimmat" teokset, Massenet'n ooppera (1910) ja Minkusin baletti (1869) ovatkin jo suoranaisia harvinaisuuksia. Juhlavuoden aikana tarkastelen myös vähemmän tunnettuja musiikillisia Quijoteja, mutta aloitan kierroksen siitä kuuluisimmasta, Straussin puolikonserttomaisesta sinfonisesta runosta. Olen kirjoittanut itse sävellyksen episodeista yllä linkkaamassani aiemmassa artikkelissa.


Richard Strauss:

Don Quijote: fantastisia muunnelmia luonteeltaan ritarillisesta teemasta, op. 35 
(Don Quixote: Phantastische Variationen über ein Thema ritterlichen Charakters)
(43:04)

Don Juan, op. 20 (16:30).

Antonio Janigro, sello; Milton Preves, alttoviulu; John Weicher, viulu (Don Quijote);

Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.

RCA, äänitetty Chicagossa 1954 (Don Juan) ja 1959.

Minulla on kaksi versiota tästä unkarilaissyntyisen Fritz Reinerin (18881963) chicagolaisesta Don Quijotesta: aiemmin olen sivunnut sitä osana Straussin sävelrunojen pakettia. Tämä SACD-julkaisu kuulostaa minun laitteistollani ehkä hitusen paremmalta ja syvemmältä kuin CD-paketin erittäin hyvä äänitys, mutta ero ei ole suuren suuri

Palatessani näiden tulkintojen pariin ilahduin taas siitä, miten luonnikkaasti, vahvasti ja vivahteikkaasti ne rakentavat musiikillista kertomusta. Joillain kapellimestareilla tuntuu olevan välitön ja luonteva yhteys tiettyihin säveltäjiin, ja Reiner-Strauss on eräs tällaisista pareista. Tämän "espanjalaisen" albumin Donit soiva hyvin itsevarmasti ja kyseenalaistamattomasti. Reinerin seurassa ei ikinä tarvitse sietää hapuilua. Tämä ei tarkoita, että hänen johtamistavassaan olisi välttämättä mitään teollisen yksioikoista. Esimerkiksi Don Quijotessa ote on paikoin totuttua kevyempi tai ainakin hienovaraisempi. Ritarillinen teema ja Dulcinea-episodi sekä finaali käsittävät überromantikko Straussin klassistisempaan suuntaan vivahtavaa musiikkia, joka tässä edustaa menneiden ritarihyveiden ajallista ja käytännöllistä välimatkaa. Reiner ei esitä sitä kuin Haydnia tai Mozartia, mutta vertailut esimerkiksi Tšaikovskin pastissimaisiin Rokokoo-muunnelmiin eivät ole kovin kaukaa haettuja, ja siirtymät herkästä ja sulokkaasta kovaääniseen ja kohellukseen tapahtuvat hyvin notkeasti.

Italialaissellisti Antonio Janigron (1918–1989) Don Quijote on tavallista koskettavampi hahmo. Viimeinen muunnelma, jossa Quijano palaa järkiinsä, tunnistaa tekonsa, seestyy ja kuolee rauhaisasti, soi äärimmäisen myötäelävästi, hyväksyvästi ja herkästi. Harvinaisen vakavan ja huolellisesti dramatisoidun lopetuksen ansiosta tämä on Don Quijote sieltä tragikoomisemmasta päästä, kun useammin ja sinänsä ymmärrettäväksi teoksessa tulee painotettua komediaa. Onnistuneen ja myötätuntoisen lopetuksen kautta teos saa myös ryhtiä, luonnetta ja tarkoituksen tuntua rakenteeseensa, joka voi joskus vaikuttaa hieman hajanaiselta. Kommelluksista huolimatta tämä Don Quijote ei koskaan täysin menetä arvokkuuttaan.

Don Juan on hyvin toisentyyppinen hahmo, ja hänelle Strauss kirjoitti hyvin toisenlaista musiikkia. Tämä tiivis sävelruno elää esikuvansa tapaan jatkuvasti veitsen terällä uhmaten orkesterin sietokykyä: se on säkenöivä, yletön, peittelemättömän egoistinen ja kaikessa tässä akrobaattisessa pröystäilyssään myös vastustamattoman viettelevä. Viettelystä tosin hieman rapauttaa se, että viriilit vasket alkavat hieman säristä ja vihloa päästessään mellastamaan kovaa ja korkealta. Reinerillakin tuntuu olevan hauskaa tämän teoksen parissa, ja hän nivoo sen totuttuun tapaan vahvaan rakenteelliseen kehykseen: se todella tuntuu klassiselta kertomukselta eikä vain huimien kohtausten sarjalta, jollaisiksi redusoituminen on sävelrunojen ainainen vaara. Tosin tällä saralla ei minun korvissani edelleenkään ole Herbert von Karajanin voittanutta, mitä jännitykseen ja mukaansatempaavuuteen tulee. 

Reinerin Strauss on aina kuulemisen arvoista, ja varsinkin Don Quijote pysyy erittäin kilpailukykyisenä esityksenä iästään huolimatta. Tosin useimmille kiinnostuneille lienee kannattavampaa hankkia yllä linkitetty useamman CD-levyn paketti yksittäisten levyjen sijaan.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Beethoven: Sinfoniat 4 & 7

Beethovenin sinfoniat nro 3, 5–7 ja 9 nauttivat suuresta suosiosta omilla ansioillaan, mutta niillä on tapana jättää epäsuhtaisesti varjoonsa harvemmin kuullut nrot 1, 2, 4 ja 8. Varsinkin vuonna 1806 valmistunut Sinfonia nro 4 on Beethovenin sinfoniatuotannossa suuri väliinputoaja. Se sijoittuu kahden itseään huomattavasti ekstrovertimmän ja parrasvaloissa paremmin viihtyvän ikonisen merkkiteoksen väliin. Kolmas sinfonia eli Eroica on käännekohta länsimaisessa musiikissa, ja Viides sinfonia dramaattisine avausiskuineen  ehkä koko klassisen musiikin tunnetuin sävellys. Niiden välissä on vaikeata kukoistaa, ja ensi kuulemalta Neljäs voikin kuulostaa epädramaattiselta ja pienimuotoiselta naapureihinsa verrattuna. 

Kesällä 1806 ripeästi mutta huolettomasti sävelletty sinfonia oli Beethovenille mieluisa tilaustyö kreivi von Oppersdorffilta, joka maksoi hyvin eikä hengittänyt aikarajoineen niskaan. (Myös Beethovenin viides on omistettu kreivi Oppersdorffille.) Teos säteileekin hyvää mieltä. Valoisa, nuorekas ja solakka sinfonia vuorottelee arvoituksellisten ja leikkisän iloisten tunnelmien kesken. Se alkaa Oppersdorffin lumoaman Sinfonia nro 2:n tapaan hitaalla ja hieman mystisellä johdannolla, jollaisia Haydn suosi myöhäisissä sinfonioissaan, ja kehkeytyy sähköisen kliimaksin kautta elegantin hilpeään nopeaan kehittelyyn, jossa ote on kevyt ja viileän iloinen. Koko teoksessa balettimaista hidasta osaa ja unohtumatonta scherzoa myöten aina pyörteisen elinvoimaiseen finaaliin vallitsee kirkas, raukea riemu. Sinfoniassa on miellyttävä "valaistus" ja beethovenilaisittain harvinaisen läpikuultavat äänelliset tekstuurit. Ensiesityksensä sinfonia sai yksityistilaisuudessa ruhtinas Lobkowitzin residenssissä maaliskuussa 1807, ja tämän jälkeen se oli sopimuksen mukaan jonkin aikaa kreivi Oppersdorffin henkilökohtaisena viihdykkeenä ennen julkaisemistaan. Tämän jälkeenkään se ei ole koskaan noussut vankkumattomaan suosioon, ja jopa jotkut Beethovenin ihailijat ovat suhtautuneet siihen hyvin varauksellisesti. Esimerkiksi Wagner tulkitsi sinfonian viileän valaistuksen suoranaiseksi kylmyydeksi. Robert Schumann näki teoksen myötämielisemmin ja luonnehti sitä solakaksi kreikkalaiseksi neidoksi, joka löysi itselleen paikan kahden germaanisen jättiläisen välistä. Neljäs onkin selvästi edeltäjäänsä ja seuraajaansa klassisempi, muttei ankara, vaan pikemminkin hallitun lennokas. Se on läpeensä ilahduttava sävellys, jonka luulisi miellyttävän aivan erityisesti heitä, jotka pitävät Beethovenia liian raskaana.

Seitsemäs sinfonia (1812) syntyi Beethovenin "levätessä" Teplitz-Schönaun kylpyläkaupungissa Böömin ja Preussin rajaseudulla, ja se on ollut aina säveltäjän esitetyimpiä ja rakastetuimpia teoksia, johon hän itsekin oli harvinaisen tyytyväinen. Teosta voi pitää hehkuvan elämänilon ekstaattisena purkauksena, johon vähemmän riemukkaita sävyjä tuo vain hypnoottinen hidas osa. Tätä samanaikaisesti rempseää ja ylvästä sinfoniaa Wagner luonnehti tunnetusti tanssin apoteoosiksi, eikä se ole huono kuvaus. Tämänkertainen albumi, joka käsittää Nelosen ja Seiskan, rakentaa johdantoesseessä teosten välille yhdistävää ja erottavaa tematiikkaa. Neljättä kuvataan "apolloniseksi" ja Seitsemättä "dionyysiseksi". Ensin mainittu on kieltämättä rauhaisassa läpikuultavuudessaan ylevä ja valoisa, jälkimmäinen taas tarttuva, kiihtyvä ja tunteisiin tarttuva. 


Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 4 B-duuri, op. 60 (1806):
I Adagio – Allegro vivace (10:17)
II Adagio (9:38)
III Allegro vivace (5:57)
IV Allegro ma non troppo (5:44)

Sinfonia nro 7 A-duuri, op. 92 (1812):
I Poco sostenuto – Vivace (11:19)
II Allegretto (7:45)
III Presto (7:30)
IV Allegro con brio (6:28)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1983. 64:49.

Apollonisen osuuden näistä esityksistä kyllä kuuleekin. Siitä en taas ole aivan varma, äityykö Herbert von Karajan (1908–1989) aivan dionyysiseen bakkanaaliin tässä viimeisessä levytetyssä Seitsemännessään.

Karajan oli innokas digitaalisen äänityksen ja CD-levyn puolestapuhuja, ja 1980-luvulla hän levytti Deutsche Grammophonille kahdenkymmenen uuden CD-levyn sarjan kiusaannuttavan henkilökulttimaisella nimellä "Karajan Gold". Se julkaistiin uuden tekniikan ja kapellimestarin 85-vuotispäivän kunniaksi, ja Karajan halusi ohjelmiston edustavan hänen maineikkainta repertuaariaan. Taustalla näkyy tietty suuruudenhulluus, jossa ikääntyvä kapellimestari mitä ilmeisimmin pyrki taltioimaan suunnattoman merkittäväksi arvottamansa työn jälkipolville viimeisimmällä ulottuvilla olevalla tekniikalla. En minä siitä valita: Karajan oli loistava, harvinaisen lahjakas kapellimestari, ja useimmat Karajan Gold -sarjan levyt, jotka olen kohdannut, ovat erittäin laadukkaita, ja joukossa on Karajanin levytysuran parhaimmistoa, mm. huikeaa Bruckneria, Sibeliusta, Ravelia, Debussyä ja Straussia

Eikä ole tämä Beethovenkaan huonoa, päinvastoin. Karajanin tulkinnat ovat hyvin samantyyppisiä (ja siten erinomaisen tyydyttäviä) kuin mitä hän muotoili jo 1960-luvun alussa, mutta äänitys on nyt hänen uransa paras. Soitto on juuri niin loistavaa kuin taitonsa huipulla olevilta berliiniläisiltä voi odottaa, ja ääni on Karajanin tapaan erittäin tasapainotettu, täyteläinen ja tekstuuriltaan tasaisen sulava. Kaikki eivät ilmeisesti pidä siitä, mutta itse en ole ikinä voinut laskea miinukseksi sitä, että jokin kuulostaa todella hyvältä. Edellä mainittu dionyysisyys jää tosin Seitsemännessä saavuttamatta, sillä Karajanin tulkintaan kuuluu horjumaton ykseys, jossa ei ole juuri sijaa hillittömyydelle. Ekstaattisia tuntuja sen sijaan finaalissa kyllä saavutetaan. Tulkintoja hallitsevat vaivaton eleganssi, huolella punnittu dramatiikka ja itsevarmuus. Musisoinnissa ei ehkä ole kaikkein välittömintä spontaaniutta (vaikka Seiskan finaalin pyörremyrsky saakin pään kiitettävästi pyörälle), mutta intoa, energiaa ja arvovaltaista riemua riittää, ja puitteet ovat upeat. Apollonin ja Dionysoksen sijaan saamme kaksi hieman erilaista, omilla tavoillaan säteilevää Apollonia, ja kyllä se minulle kelpaa. Albumi tarjoaa loistavan tyyppiesimerkin Karajanin elinvoimaisesta Beethoven-tulkinnasta, ja sitä voisi parantaa enää jokin alkusoitto, joka nostasi soittoaikaa 65 minuutin pinnasta vielä kunnioitettavampiin lukemiin Karajan Gold -sarjan heikkous ovat lyhyehköt ohjelmat, jotka jättävät levyille suhteellisen paljon tyhjää. Tosin tämä albumi on sentään aivan kunnon mitassa.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Copland: Appalakkien kevät, Klarinettikonsertto ym.

Kevät on viimein täällä, ainakin maamme asumiskelpoisemmissa osissa, ja sen kunniaksi ohjelmassa on keväistä musiikkia, ei kuitenkaan pohjoismaista, vaan Yhdysvalloista. 


Nuori Copland pyöräretkellä äärimmäisen amatöörimäisessä valokuvassa.

Aaron Copland (1900–1990; "Cop" ääntyy kuin sanassa "coping" tai "Copenhagen", ei kuin "kyttää" merkitsevässä sanassa) on 1900-luvun Yhdysvaltojen merkittävimpiä säveltäjiä, jonka merkittävyyteen yhdistyy miellyttävällä tavalla lähestyttävyys ja helppotajuisuus. Copland oli tyyliltään populisti sanan vähiten pejoratiivisessa merkityksessä. Hänen teoksensa edustavat sellaista kohottavaa ja sivistävää käyttömusiikkia, jollaiseen neuvostosäveltäjien oli yhteen aikaan heikommalla menestyksellä pakonomaisesti pyrittävä. Sosialistisesta realismista käydäkseen Coplandin teokset ovat kuitenkin liian vapaita, spontaaneja ja vilpittömiä. Parempi vertailukohta on ehkä epäsaksalaisittain leikkisyyteen taipuvainen Paul Hindemith, jolla oli musiikissaan samantyyppisiä helppotajuisuuden ja musiikkisivistämisen tavoitteita kuin Coplandilla. Copland tosin on populaareissa teoksissaan vailla Hindemithin ironiaa, vaikka musiikillista huumorintajua hänellä muuten piisasikin.

Copland syntyi New Yorkissa liettuanjuutalaisten maahanmuuttajien perheeseen (alkuperäinen sukunimi oli Kaplan, minkä säveltäjä sai tietoonsa vasta elämänsä jälkimmäisellä puoliskolla; hänelle ei koskaan tullut mieleen, ettei Copland vaikuta kovin litvakkilaiselta tai ylipäänsä mannereurooppalaiselta). Hän opiskeli säveltämistä New Yorkissa ja Pariisissa. Ranskassa Coplandin opettajana ja mentorina neljä vuotta toiminut Nadia Boulanger rohkaisi nuorta amerikkalaista pitäytymään kotimaansa vaikutteissa ja jalostamaan persoonallisen ja erottuvan tyylinsä ammattimaiselle asteelle.

Eurooppalaisten modernistien tyylikiistoihin sotkeutuminen ei kiinnostanut Coplandia, mutta hän otti auliisti vaikutteita ja muovasi ilmeisen kaukonäköisesti amerikkalaisen modernistisen taidemusiikkityylin, joka osoittautui menestyksekkääksi ja kestäväksi. Hän ei koskaan hylännyt tonaalisuutta eikä omaksunut ehdoitta sarjallisuuden ainoaa oikeaa evankeliumia, mutta nautti modernististen suuntien tarjoamasta rytmin ja dissonanssin vapaudesta. Populaareihin teoksiinsa Copland valitsi aiheet amerikkalaisen uudisraivaajakulttuurin kertomaperinteestä mieluummin kuin eurooppalaisten modernistien suosimista mytologisista ja psykoanalyyttisista aiheista. Villin Lännen legendat, jotka olivat Coplandin syntyessä vielä varsin tuoretta tavaraa, kiehtoivat säveltäjää lapsesta saakka ja päätyivät myös hänen tuotantoonsa. Niin hullulta kuin yhdistelmä ensin kuulostaakin, on Billy the Kid -baletti Coplandin suosituimpia teoksia. (Western-aiheille olisi taidemusiikin maailmassa enemmänkin tilaa; Copland ja Puccinin La Fanciulla del West ovat tunnettujen mestariteosten joukossa melko yksin.)

Coplandin rakastetuin teos lienee baletti Appalakkien kevät (Appalachian Spring, 1944), josta muokattu sarja on sinfoniakonserttien perusteoksia Yhdysvalloissa ja melko suosittu muuallakin. Tarina on ohut jopa baletin mittapuilla, mutta toisaalta myös harvinaisen maanläheinen: uudisraivaajat pystyttävät talkootyönä mökin Pennsylvanian kukkuloille ja juhlivat tämän jälkeen perinteiseen tapaan maalaishäitä. Appalachian Spring valikoitui baletin nimeksi vasta vähän ennen ensiesitystä, mutta se on hyvin sopiva, sillä kulkeehan tämä vanha ja loiva vuorijono Pennsylvanian läpi, ja musiikissa voi kuulla keväistä iloa ja toivoa. Tunnetuin osa työstää kveekarilahkosaarnaaja Joseph Brackettin (1797–1882) vuonna 1848 säveltämää Simple Gifts -nimistä laulua.

Elämänsä jälkimmäisellä puoliskolla Coplandin sävellystahti hidastui ja vähitellen tyrehtyi: hänen viimeinen orkesteriteoksensa, Latinalaisamerikkalaisten luonnosten sarjaan päätynyt Estribillo, valmistui 1972. Sopivat ja innostavat aiheet tuntuivat olevan kateissa, eikä säveltäjä halunnut ryhtyä toistamaan itseään, vaikka uusille teoksille olisikin varmasti ollut kysyntää. Lisäksi säveltäjää loukkasi ja lannisti häneen 1950-luvun kommunistijahdeissa langetettu epäilys. Hän ilmoitti 1930-luvulla kannattavansa Yhdysvaltain kommunistipuolueen Earl Browderia presidentiksi kiivaimman brechtiläisen kautensa hurmoksessa, muttei koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Coplandin poliittiset sympatiat olivat aina vasemmalla, mutta kommunismin lumous murtui, kun säveltäjä tajusi, millaisissa oloissa hänen neuvostoliittolaisten kollegojensa oli työskenneltävä. Kommunismiepäilyt eivät johtaneet toimiin eivätkä oleellisesti hankaloittaneet Coplandin työtä, ja hänen isänmaallisuudestaan pystyivät tarvittaessa todistamaan hänen rakastetut sävellyksensä, mutta säveltäjä rasittui prosessista niin, että joutui väljentämään työtahtiaan. Copland alkoi suuntautua kapellimestarin tehtäviin: hän oli kysytty omien ja muiden amerikkalaisten säveltäjien teosten tulkitsijana niin konserttisaleissa kuin levytysstudioilla. Hän myös piti itsensä ajan tasalla musiikin uusista kehityskuluista ja julkaisi niistä useita artikkeleita sekä kirjoja ja luennoi ahkerasti

Coplandin kotina toimi hänen vuonna 1960 ostamansa modernistinen puutalo Cortlandtin pikkukaupungissa lyhyen ajomatkan päässä New York Citystä. Hän vetäytyi tarvittaessa sen rauhaan ja hiljaisuuteen. Copland tunnettiin hauskana seuramiehenä ja innokkaana kulttuurikeskustelijana, mutta hän varjeli yksityisyyttään ja kaipasi toisinaan maalaismaista rauhaa. Säveltäjä tiedettiin musiikkipiireissä jokseenkin avoimesti homoseksuaaliksi, eikä tämä näytä tuottaneen hänelle mitään tšaikovskiaanista ahdistusta. Kaikesta päätellen Coplandin suhde homouteensa oli nuoruudesta saakka mutkaton. Hänellä oli useita joidenkin vuosien mittaisia suhteita miesten kanssa. Pitkäaikaisin, joskin myös hajanaisin, parisuhde Coplandilla oli musiikkia opiskelleeseen valokuvaaja Victor Kraftiin. Levoton Kraft ilmaantui säveltäjän elämään muutamien vuosien jaksoiksi, jotka liukenivat romanssista ystävyyteen ja lyhyisiin välirikkoihin. 

Copland vetäytyi julkisuudesta 1980-luvulla näyttäytyen harvakseltaan muutamien teostensa levytyksissä itse hän ei enää jaksanut johtaa orkesteria. Hänellä todettiin Alzheimerin tauti verraten korkeassa iässä, ja sen heikentämänä hän menehtyi hoidossa lähellä kotiaan Sleepy Hollow'ssa 2.12.1990, 90-vuotiaana.   
 


Aaron Copland:

Kolme latinalaisamerikkalaista luonnosta (Three Latin-American Sketches 1959, 1971):

I Estribillo (3:19)
II Paisaje mexicano (3:57)
III Danza de Jalisco (3:38)

Hiljainen kaupunki (Quiet City 1940, 9:15)

Konsertto klarinetille ja orkesterille (1947, 17:25)

Appalakkien kevät (Appalachian Spring, alkuperäinen balettisarja, 1945, 25:10).

Laura Ardan, klarinetti (Klarinettikonsertto);

Paula Engerer, englannintorvi & Scott Moore, trumpetti (Quiet City);

Nashville Chamber Orchestra, Paul Gambill.

Naxos, äänitetty Clarksvillessä Tennesseessä 2001. 62 min 47 sek.

Markkinoilla ei ole pulaa Copland-levytyksistä. Maineikkaimpia ovat Leonard Bernsteinin ja säveltäjän itsensä maineikkaiden amerikkalaisorkesterien johdolla taltioimat tulkinnat. Kukaan muu kuin Naxos ei siis välttämättä tarvinnut hyvin kohtuuhintaista albumia 2000-luvun alussa, varsinkin, kun esiintyjät nashvilleläisine pikkuorkestereineen ovat varsin tuntemattomia. Hyvä silti, että tämä julkaisu tehtiin, sillä se on korkeatasoinen lisä Copland-diskografiaan.

Ohjelma alkaa kolmella latinalaisamerikkalaisella kappaleella, joiden alkuperät ovat Meksikossa ja Venezuelassa. Sarjan kaksi viimeistä kappaletta syntyivät jo 1950-luvulla muistumana Coplandin ahkerasta latinalaisamerikkalaisesta kulttuurivaihdosta, jolla Yhdysvallat pyrki parantamaan suhteitaan "sisartasavaltoihinsa" toisen maailmansodan aikana. Kahden kappaleen kokonaisuus ei säveltäjän mielestä ollut riittävän tuhti, ja kolmiosainen kokonaisuus sai ensiesityksensä vasta 1972, kun Copland oli saanut kasaan johdantotanssin, joka jäi hänen viimeiseksi orkesterisävellyksekseen. Vilkasta ja rytmillisesti aktiivista johdanto-osaa seuraa leppoisa ja hyvin melodinen hidas osa, ja lyhyen sarjan päättää Jaliscon (länsimeksikolainen osavaltio) elinvoimainen tanssi. Musiikki on mukavaa ja värikästä, mutta jokseenkin ohimenevää. Muutamat rapsakat rytmit ja kauniit melodiat miellyttävät.

Eräs hiljainen kaupunki. Edward Hopper: Nighthawks (1942).
Quiet City on koottu epäonnisen näytelmän näyttämömusiikista, ja toimii itsenäisenä, alkusoittomaisena tai sävelrunomaisena kokonaisuutena. Sen tunnelma on melankolinen ja urbaanisti kaihoisa, ja rajallisia voimia (pelkästään englannintorvi, trumpetti ja jouset) käytetään sävykkäästi ja yhtenäisen tunnelman puitteissa mielikuvituksekkaasti. Säveltäjän tarkoituksena on ollut välittää kaupunkimainen nokturni, joka ilmaisisi pikkutuntien outoa ja surumielistä kaihoa suuressa kaupungissa. Tämä kerrassaan mainio ja tyrehtymättömän kiehtova, pehmeän ahdistunut ja uteliaisuutta herättävä pieni mestariteos ansaitsisi olla paljon tunnetumpikin. 

Klarinettikonsertto on sävelletty Benny Goodmanille, joten ei ole ihme, että siinä kuuluu vahvoja jazz-vaikutteita. Ne eivät kuitenkaan hallitse yllättävän muuntautumiskykyistä ja monipuolista teosta, jonka alkupuoliskolla hallitseva tunnelma on suloisen melankolinen. Tyyli ei ole kaukana täysromanttisesta kaihosta, ja näin kaunista musiikkia voisi kuunnella pidempäänkin. Vaativa kadenssi tuo jazzin rytmejä mukaan, ja sen jälkeen päädytään kirpeään ja piikikkääseen finaaliin, joka annostelee tyylikkäästi latinalaisamerikkalaisia mausteita. Klarinetti soveltuu loistavasti sekä lyyrisen herkkään että nopsan humoristiseen ilmaisuun, ja Coplandin klarinettikonsertto tarjoilee tasapainoisesti molempia äärimmäisen mielenkiintoisesti. Jälleen kerran täytyy ihmetellä, miksi näin vastustamaton ja ikituore teos on tuskin koskaan ohjelmistossa tällä puolen Atlanttia. Klarinetisti Laura Ardan (jonka nimi on kirjoitettu väärin albumin takakannessa) taitelee vastustamattoman viehättävästi. Hänen esityksensä on pyöreä ja pirteä juuri oikeista paikoista, ja teokseen on tällä tutustumisella vaikea olla rakastumatta, jos sattuu klarinetista pitämään.

Ohjelman päättää Appalachian Spring -sarja, joka on tässä alkuperäisen taloudellisessa versiossaan hyvin kaunis, konstailematon ja herkkä. Paul Gambill johtaa itse perustamaansa kamariorkesteria johdonmukaisen hienosti halki koko albumin, eikä soitto jätä toivomisen varaa. Jousisto on täyteläistä ja puhallinosuudet kauttaaltaan huolellisesti muotoiltuja. Appalakeilla säilytetään myös paisuttelematon yksinkertaisuus ja maanläheisyys, joka tekee tästä teoksesta niin vetovoimaisen. Se on riemukasta kuultavaa, ja Nashvillen kamariorkesteri soittaa raikkaalla rakkaudella. Äänitys on orkesterin voimavaroille hyvin räätälöity, ja jos markkinoilla onkin maineikkaampiakin tulkintoja, voi tästä albumista aloittaa antoisan tutustumisen Coplandin musiikkiin. Säveltäjän vakiintuneille ystävillekin albumia voi suositella loisteliaan Klarinettikonserton ansiosta. Pientä purnausta voi harjoittaa syystä että balettisarja kuullaan yhtenä raitana, mikä tekee osien erottelusta hankalaa