maanantai 6. marraskuuta 2017

Sibelius: Jokamies, In memoriam, Zwei ernste Melodien

Sibelius kalliolla 1930-luvulla.
Pyhäinpäivä jo oli ja meni, mutta kuolevaisuus on osanamme vuoden jokaisena päivänä. Jean Sibelius (1865–1957) syntyi juuri suurten nälkävuosien kynnyksellä ja eli ajan elinajanodotteeseen nähden hyvin pitkän ja menestyksellä siunatun elämän, kunnes kuoli rauhallisesti kotonaan 91:n vuoden kunnioitettavassa iässä. Kuolema ei ollut hänelle vieras. Sibeliuksen isä kuoli lavantautiin 1868, ja säveltäjän kolmas tytär Kirsti-Maria menehtyi samaan sairauteen yksivuotiaana vuonna 1900. Sibelius saattoi hautaan sisaruksensa, Linda Marian (18631932) ja professori Christian Sibeliuksen (18691922). Säveltäjä itse pelkäsi kuolevansa, kun hänellä havaittiin kurkkukasvain vuonna 1908. Leikkaus onnistui, mutta Sibelius joutui luopumaan pitkäksi aikaa rakkaista nautinnoistaan, alkoholista ja etenkin sikareista, minkä otti raskaasti ja koki ilmeisesti jonkinlaisena kuoleman esiasteena.

Sibeliuksella oli taipumusta synkkämielisyyteen, jota nykyisin kutsuttaisiin masennukseksi. Hänen päiväkirjoistaan paljastuu todella synkkiä aallonpohjia ja jonkin verran kuolemanpelkoa. Säveltäjä ei tuotannossaan vältellyt synkkiä aiheita. Monet hänen tunnetuimmista sävellyksistään ovat sävyltään jokseenkin murheellisia ja liittyvät kuolemaan, kuten Kullervo, Valse triste (musiikkia näytelmään Kuolema) ja Tuonelan joutsen. Sibeliuksen viimeiseksi jäänyt hänen elinaikanaan julkisesti esitetty sävellys oli Surusoitto, joka syntyi hyvin lyhyellä varoitusajalla vuonna 1931 yllättäen kuolleen vanhan ystävän ja suuren taiteilijakollega Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin.

Sibeliaaninen kuolema on kantava teema tämänkertaisella levyllä, joka on osa Naxoksen erinomaista Sibeliuksen harvinaisemman, näyttämöpainotteisen orkesterimusiikin sarjaa. Olen aiemmin kirjoittanut kahdesta sarjaan kuuluvasta levytyksestä, joissa Leif Segerstam johdattelee Turun filharmonisen orkesterin esityksiin, jotka lienevät parasta, mitä repertuaarissa on kaupallisesti tarjolla. Odotukset on aiheellista pitää korkealla nytkin.

Levynkansi näyttää kieltämättä makaaberilta, mutta sopii pääteoksen alkulähteenä toimivan  keskiaikaisen moraliteettinäytelmän henkeen.



Jean Sibelius (18651957):

Jokamies (Jedermann), op. 83, (1916) (49:18)

Zwei ernste Melodien viululle ja orkesterille, op. 77:

Nro 1 Cantique (Laetare anima mea) (1914) (5:54)

Nro 2 Devotion (Ab imo pectore) (1915) (4:23)

In memoriam, op. 59 (1910) (13:15)

Pia Pajala, sopraano; Tuomas Katajala, tenori; Nicholas Söderlund, basso;
Chorus Cathedralis Aboensis (Jokamies);

Mikaela Palmu, viulu (Zwei ernste Melodien);

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Naxos, äänitetty Turun Konserttitalossa 2014. 72:50.

Keskiaikainen moraliteettinäytelmä ei kuulosta kovin sibeliaaniselta aiheelta, eikä vuosikymmeniksi unohdetun Jokamiehen tarina aivan niin suoraviivainen olekaan.
Jokamies (Everyman) on keskiaikainen allegorinen draama ihmisen kuolevaisuudesta ja (katolisen) kristinuskon siihen opettamasta vastauksesta jostakin Pohjanmeren alueelta. Ensi kertaa Englannissa 1500-luvun alussa painetussa muodossa ilmestynyt moraliteettinäytelmä on tunnetuimpia keskiaikaisia populaaridraamoja, jollaisia esitettiin kaikkialla urbaanissa katolisessa Euroopassa etenkin mustan surman jälkeen. Niiden suosio hiipui vähitellen uudella ajalla, mutta kiinnostus lajityyppiin heräsi uudelleen romantiikan medievalismin myötä 1800-luvulla, ja vuosisadan lopussa myös symbolistiset taidesuuntaukset viehättyivät näiden dramatisoitujen saarnojen allegorisesta otteesta. 

Itävaltalainen avantgardisti ja Richard Straussin luottolibretisti Hugo von Hofmannsthal (1874–1929) laati keskiaikaisen näytelmän pohjalta uuden draaman nimeltään Jedermann, joka sai ensi-iltansa Berliinissä 1911. Eurooppalaisen teatterin uutuus rantautui Suomeen viiden vuoden viiveellä. Kesällä 1916 Kansallisteatteri tilasi Sibeliukselta näyttämömusiikin Hofmannsthalin näytelmään, jonka Huugo Jalkanen oli suomentanut nimelle Jokamies. Sota-ajan produktio toimi harvinaisen ripeästi: Sibelius piti tekstistä, ja musiikki valmistui muutamassa kuukaudessa. Kuukauden harjoittelun jälkeen Jokamies sai Suomen-ensi-iltansa tuoreen näyttämömusiikin kera 5.11.1916. Vastaanotto oli myönteinen, ja teoksesta muodostui jopa jonkinmoinen klassikko, mikä on hienoinen yllätys ottaen huomioon, että koko näytelmä Sibeliuksen musiikista puhumattakaan on tänä päivänä satunnaiselle kulttuurinkuluttajalle tuntematon. Vielä 1950-luvulla Jokamies oli Suomen esitetyimpiä näytelmiä, joskin produktiot tapasivat aikaa myöten hyödyntää Sibeliuksen musiikkia hyvin rajallisesti, jos lainkaan. 

Jokamiehen musiikki katosi varsin nopeasti jopa aktiivisten musiikinharrastajien tietoisuudesta, sillä Sibelius ei koskaan koostanut siitä orkesterisarjaa toisin kuin useimmista muista näyttämömusiikillisista kokonaisuuksistaan. Hänestä musiikki ei sopinut katkottavaksi, ja totta onkin, että kuoro-osuuksia lukuun ottamatta se ei muodosta ilmeisiä kappaleita, jotka varmasti toimisivat itsenäisesti. Dominic Wells vertaa esittelylehtisessä Jokamiestä elokuvamusiikkiin, mikä vaikuttaa osuvalta. Sibelius sävelsi useimmista näyttämömusiikeistaan poiketen Jokamiehen tavalla, joka edellyttää näyttämötapahtumien täsmällistä synkronointia musiikin kanssa. Tämä ei teatterissa käytännössä aina onnistunut, mikä harmitti säveltäjää.

Levytyksen muodossa teosta on kuitenkin arvioitava pelkkänä musiikkina, joka sivumennen sanoen yleensä kestää aikaa paljon paremmin kuin mikään yksittäinen teatteriproduktio. Kertomus alkaa kohtauksella, jossa Jumala tapansa mukaan pettyy omiin luomuksiinsa ja haluaa antaa niille opetuksen sen sijaan, että itse tekisi hommansa paremmin. Tämä välitetään erittäin syvillä, tuomitsevilla iskuilla, jotka ovat lähinnä erikoisefektejä mutta kuuluvat lajissaan Sibeliuksen tuotannon tehokkaimpiin. Niitä seuraa herkkä ja ilmavan melodinen jakso, joka tarjoilee aavistuksia myöhemmästä Myrsky-näytelmämusiikista. 

Jokamies, näytelmän päähenkilö ja Jumalan itseinhon tämänkertainen sijaiskärsijä, on itsekeskeinen hedonisti, joka jättää hädänalaiset oman onnensa nojaan ja keskittyy nauttimaan pidoista sekä juhlista. Kuoroa ja solisteja käytetään hyvin taitavasti, ja osoittautuu, että siinä missä Sibelius kykeni säveltämään kansanmusiikkimaista ainesta, joka ei pohjautunut mihinkään tiettyyn kansanmusiikkisävelmään, osaa hän jäljitellä samaan omaperäiseen tyyliin myös läntistä kirkkomusiikkia. Sibeliukselle tyypillisesti musiikki on vailla turhia rönsyjä, muttei riisutun tai karsitun tuntuista. Orkestraatio on teatterioloihin nähden täyteläistä ja tyylikkään kekseliästä.

Teos toimii itsenäisenä kohtalaisesti. Alkupuolen lyhyet numerot ovat vivahteikkaita ja vaihtelevia, mutta myös sangen lyhyitä. Teoksen loppu ja pääosa onkin sitten enimmäkseen hiljaista ja surumielistä musiikkia, josta mainittakoon tableaut XIII ja XIV, jotka lienevät kuuntelijasta riippuen joko raivostuttavan staattisia tai rehellisen lohduttomia olen kokenut useiden kuuntelukertojen aikana molemmat vaikutelmat. Nro XIV käsittää kohtauksen, jossa itse paholainen saapuu viettelmään Jokamiestä, eivätkä vihtahousun kovin kromaattiset lahjukset varsinaisesti innosta kotisohvalla kuuntelijaa, vaikka osa kieltämättä virittelee hyvin erikoisen tunnelman. 

On hyvin ymmärrettävää, ettei Sibelius muokannut tästä aineksesta orkesterisarjaa, mutta kuulemisen arvoinen se silti on, ainakin sibeliaaneille. Tämä levy on kamarimusiikin ohella todennäköisesti huonoimpia mahdollisia tapoja tutustuttaa ummikko Sibeliuksen musiikkiin, mutta harjaantuneemmalle tuntijalle tämäkin synkähkö musiikki on ilo. Sitäkin suurempi ilo, kun Segerstam panee kaikki parhaat mikromanageroivat taipumuksensa hyötykäyttöön. Kapellimestarilla on hulppea draaman taju, ja se auttaa puhaltamaan henkeä tähän teokseen, josta voisi muodostua hyvin kuiva ja uuvuttava kokonaisuus. Orkesteri kykenee vastaamaan kunnianhimoiseen ohjaukseen, enkä usko, että Jokamiehen uusille taltioinneille olisi tämän jälkeen juuri kysyntää lähitulevaisuudessa.

Ohjelmaa on täydennetty kuolemaan liittyvillä tai muuten hartailla teoksilla, jotka eivät ehkä ole nykyään yhtä suuria harvinaisuuksia kuin Jokamies, vaikkei niitäkään ole liiaksi päässyt kuulemaan. Kaksi vakavamielistä melodiaa (op. 77) syntyi, kun Sibelius oli juuri pääsemässä kiinni todella makeaan elämään menestyksekkään Yhdysvaltain kiertueen jälkeen vain huomatakseen, että Atlantin ylittäminen kävi ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä liian vaikeaksi ja riskialtiiksi. Pettynyt säveltäjä tuotti läpi sota-ajan huomattavan kunnianhimottomia kamariminiatyyrejä, jotka ovat merkitykseltään hyvin vähäisiä jopa hänen erittäin turhanaikaisen kamarimusiikkituotantonsa puitteissa. Syntyi tuolloin toki myös V sinfonian mestariteos. Jonnekin näiden välimaastoon, toki huomattavasti lähemmäs populaaria kuin sinfonista kategoriaa, sijoittuu Kahden vakavamielisen melodian sarja. Viulukappaleista ensimmäinen on levollisen harras ja liitelevä, jälkimmäinen synkempi ja raskaampi, musiikin pysytellessä läpikuultavana ja vain hienoisesti ylimaalliseen vivahtavassa sfäärissä. Molemmat kappaleet ovat erinomaisen kauniita joskaan eivät säveltäjän absoluuttista parasta, ja muistuttavat siitä, että viulu oli Sibeliuksen oma instrumentti. Viulisti Mikaela Palmu tulkitsee teokset koruttomasti ja annostelee täyteläistä lämpöä taidolla. Tässä musiikissa ei ole kuuntelijalle suuria haasteita muttei liikaa sokeriakaan. Niitä on suuri nautinto kuunnella.

Levyn päättää sinfonisen runon mitat täyttävä hautajaisteos In memoriam, johon Sibelius sai ensimmäisen sysäyksen Eugen Schaumanin suorittamasta kenraalikuvernööri Bobrikovin terroristisesta ja jokseenkin lapsellisesta murhasta, tai ehkä pikemminkin poliittisesti laajennetusta itsemurhasta. Harva oli Suomessa murheissaan Bobrikovin kuolemasta (en olisi minäkään), ja Sibelius pohti omistavansa maallisen, kuorottoman requiemin Schaumanille. (Muuan toinen taiteilija, joka sai synkkää innoitusta Bobrikovin murhasta, oli James Joyce, jonka Odysseuksen 7. luvussa tapaus mainitaan.) 
Lopulta tästä ajatuksesta syntyi säveltäjän kohdattua myös oman kuolevaisuutensa sen kurkkukasvaimen hahmossa vajaan vartin mittainen In memoriam, joka sai ensiesityksensä Kristianiassa (Oslo) lokakuussa 1910. Ilmeinen esikuva tälle asianmukaisen tummasävyiselle laajalle hautajaismarssille, joka aaltoilee syvästä murheesta kiivaaseen kiukkuun, on Beethovenin 3. sinfonian Marcia funebre, mutta siinä voi kuulla myös aineksia Wagnerin Götterdämmerungista ja hieman yllättävästi myös Mahlerin 5. sinfonian avausosasta. Sävellystä ei ole kuultu turhan usein on vaikeata keksiä sille luontevaa kontekstia mutta se esitettiin esimerkiksi Sibeliuksen omissa hautajaisissa.

In memoriam, tämä alkuperältään hieman makaaberi kappale, kasvaa pelkästä hautajaismarssista tiiviiksi surusinfoniaksi, jossa hylätään kaikenlainen ulkokohtainen mahtipontisuus ja käännytään syvän introspektiivisiin tunnelmiin. Kyse ei ole mistään täyteraidasta, vaan koloristisesti harvinaisen osuvaa kielikuvaa käyttääkseni koko levyn mustasta hevosesta. Segerstam muotoilee tästä hautajaismarssista todellisen kuolevaisuuden ja sen kaikkien implikaatioiden musiikillisen esseen, joka tihkuu niin murhetta kuin raivoisaakin surua, ja iskee toistuvasti lapiollinen märkää maata arkun kannelle. Tämä on mestarillinen tulkinta teoksesta, josta on vaikeata saada innostavaa tai mukaansatempaavaa.

Tämä tummasävyinen levy ei selvästikään ole kaikille eikä aivan jokapäiväiseen kulutukseen, mutta musiikillisena memento morina se on arvokas ja koreilematon, ja ansaitsee myös (jälleen kerran) kulttuuriteon seppeleen. Luottakaamme mekin siihen, että elämässä on niin kuin tällä levyllä, missä paras on säästetty viimeiseksi.

1 kommentti:

  1. Erikoista, että Segerstamin sarjassa tuli näitä erikoisimpia mahdollisia teoksia paikoitellen vain toisena olemassaolevana levytyksenä. Jedermannin ensilevytys oli Lahdessa Vänskällä ja Scaramouchestakin on olemassa tämän Segerstam-sarjan lisäksi ainoastaan Järven Göteborgissa tekemä levytys. Ja varsinkin tämä Scaramouche oli Segerstamin käsissä vaikuttava - vaikka ensilevytys on sekin hyvä. Sibeliaaneja kyllä hemmotellaan, kun tämänkintapaisen tuotannon kanssa on jopa vaihtoehtoisia levytyksiä.

    Niin. Tämä Jedermannin levytys ei sekään häviä Vänskän vastaavalle. Paikoitellen pidän jopa enemmän. Levyn tuotanto on onnistunut, koska koko levyn kappalevalikoima on kuolemanläheistä ja ohjelmisto sen mukaan yhtenäinen.

    VastaaPoista