Stravinsky: Kevätuhri; Skrjabin: Le Poème de l'extase

Toukokuun 29. päivänä 2013 on kulunut tasan sata vuotta eräästä musiikin historian kuuluisimmasta skandaalista. Tuolla päivämäärällä vuonna 1913 sai Pariisissa Théâtre des Champs-Élyséessä ensiesityksensä Igor Stravinskyn (1882–1971) säveltämä baletti Kevätuhri (Le Sacre du printemps), ja tästä alkaa eräiden tutkijoiden mielestä modernismi musiikissa.

Igor Stravinsky 1920-luvulla

Stravinskyn oli tuonut Pariisiin impressaario Sergei Djagilev (1872–1929), joka kiinnitti nuoreen säveltäjään huomiota Pietarissa ja tarjosi viimeisimmälle löydölleen ainutlaatuista mahdollisuutta päästä Euroopan merkittävimpään kulttuurikeskukseen tekemään musiikkia kiertävälle Ballets Russes -balettiryhmälle. Tulilintu (1910) oli Stravinskyn ensimmäinen pariisilaisbaletti, ja siinä kuuluu vielä selvästi hänen opettajansa Rimski-Korsakovin vaikutus. Lievää kohinaa aiheutti Petruška-baletti vuonna 1911, mutta Kevätuhri takasi Stravinskylle paikan musiikin historiassa. 

Kevätuhrin narratiivi on tarkoituksellisen barbaarinen, ja sillä oli ilmeisesti tarkoitus vedota ranskalaisyleisön eksotiikanhimoon. Venäläiset tekijät tiesivät, että heidän kotimaataan pidettiin Länsi-Euroopassa sivilisaation rajatapauksena, ja tästä mielikuvasta he halusivat Kevätuhrin avulla hyötyä. Sisällöstä tehtiin tarkoituksella skandaalimaista: aiheena on keksitty kevättä juhlistava rituaali, joka on muka peräisin Venäjän pakana-ajoilta. Synopsis käsittelee kevään etenemistä ja juhlistamista. Baletti huipentuu rituaaliin, jossa kohtalon valitsema nuori tyttö tanssii itsensä hengiltä vanhojen miesten edessä.

Stravinsky päätti kuvata kaukaista ja raakalaismaista, mutta vuodenkiertoon tiiviissä yhteydessä elävää aikaa musiikilla, jossa keskeiseksi elementiksi nousee rytmi. Melodia ja harmonia ovat toisarvoisia, ja baletissa kokeillaan atonaalisuutta sekä riitasointuja. Musiikki kuulostaa karulta ja arkaaiselta, ajan yleisön korviin todennäköisesti barbaariselta. Niin sen oli tarkoituskin. Yleisö reagoi tähän hyvin kaksijakoisesti.

Vaikka kahakasta on kulunut vasta vuosisata, on jo nyt hyvin epäselvää, mitä varsinaisesti tapahtui. Camille Saint-Saëns marssi ulos hyvin varhaisessa vaiheessa, kun puupuhaltimia käytettiin hänestä väärin. Tanssijat tamppasivat lavaa ilmeisesti kohtalaisen äänekkäästi tarkoituksellisen primitivistisesti, ja koreografi yritti huitoa ja huikata heille ohjeita kulisseista. Yleisössä alkoi ilmetä buuausta ja sihinää, kun monet eivät lainkaan pitäneet näkemästään, kuulemastaan tai kummastakaan. Osa yleisöstä vaati buuaajilta hiljaisuutta, ja tämä johti kiivaaseen sanailuun. Claude Debussy ja Maurice Ravel halusivat kannustaa esittäjiä ja osoittivat suosiotaan. Kapellimestari Pierre Monteux'ta ja tämän johtamaa orkesteria heiteltiin rypistetyillä ohjelmalehtisillä, kengillä ja silmälasikoteloilla. Jossain vaiheessa Stravinsky ilmeisesti liukeni paikalta ikkunan kautta, ja tiettävästi ainakin pari passipoliisia kävi rauhoittelemassa tilannetta. Esitys kuitenkin saatiin loppuun. Vastaanotto oli yhtä brutaali ja ristiriitainen kuin teos itsekin. 

Seuraavat esitykset sujuivat huomattavasti rauhallisemmin. Samana kesänä Lontoossa vastaanotto oli suopeampi, ja vuoteen 1940 mennessä teos oli vakiinnuttanut asemansa niin vahvasti, että jopa Disney hankki sen oikeudet piirroselokuvaan Fantasia (missä se visualisoidaan zoo- ja kronologisesti epäjohdonmukaisena hirmuliskotaisteluna). Kevätuhri on esitetyimpiä ja levytetyimpiä 1900-luvun klassisen musiikin teoksia ja melko varmasti suosituin avoimen modernistinen teos.

Itse en ole koskaan pitänyt Kevätuhrista tai Stravinskysta muutenkaan. Kevätuhrin vallankumouksellisuus on sinänsä täysin käsitettävissä, ja orkesteria käytetään taidokkaasti sekä kekseliäästi. Mukana on runsaasti hienoja oivalluksia aivan alun esihistoriallisen kuuloisesta fagottivalituksesta alkaen. Stravinsky hyödyntää kansanmusiikillisia aiheita erityisesti Liettuan alueelta, ja toteutus on kiistatta uskollinen tarkoituksellisen "barbaariselle" visiolle. Kevätuhri on varmasti hyvä portti musiikin modernismiin ja voi avata paljon ovia tarkkaavaiselle kuuntelijalle. Silti itse en ole koskaan jaksanut innostua siitä. En nauti tämän musiikin kuuntelemisesta. Se on minulle lähinnä sarja vaihtelevan mielenkiintoisia efektejä eikä saa minua kokonaisuutena innostumaan juuri yhtään. Myöhemmästä Stravinskysta pidän tosin vielä vähemmän (ja juuri kukaan ei tiettävästi pidä hänen kaikkein myöhäisimmästä tuotannostaan); ehdoton suosikkini hänen sävellystensä joukossa on Tulilintu, joka on hänen baleteistaan kaikkein traditionaalisin.

(Mitä politiikkaan tulee, on Stravinsky vastenmielisimpiä ja alhaisimpia säveltäjiä sitten Wagnerin. Stravisnky oli fasisti, joka ihaili ja ylisti Mussolinia aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Kun natsit asettivat Stravinskyn "rappiotaiteen" vältettävään ja käytännössä esityskiellossa olevaan kategoriaan, valitti säveltäjä asiasta. Ei suinkaan siksi, että olisi pitänyt ilmaisunvapauttaan taiteilijana kovin tärkeänä, vaan siksi, että hän katsoi teostensa sopivan natsi-ideologiaan mainiosti. Stravinskysta natsit olivat tehneet pelkän luokitteluvirheen, ja hän korosti vihaavansa paitsi kommunismia ja Neuvostoliittoa, niin myös liberalismia, perustuslaillisuutta, demokratiaa, valistusta ja muita sen kaltaisia asioita (tämän jälkeen hänen hartaan ortodoksisen uskonsa ei pitäisi enää yllättää ketään). Lähes välittömästi toisen maailmansodan alettua Stravinsky kuitenkin pakeni Ranskasta paskat housuissa maailman suurimpaan demokratiaan, Yhdysvaltoihin, vaikka kaiken logiikan mukaan hänen olisi pitänyt rientää tervehtimään jaloja saksalaisia ja italialaisia, jotka vapauttivat Ranskan demokratian, pluralismin ja kansalaisoikeusajattelun ikeestä. Jostain syystä valistusajattelijoiden perustama demokratia kuitenkin alkoi tuntua säveltäjästämme kutsuvammalta. Mainitsen tämän siksi, että olen tuonut mielestäni sangen selvästi esiin Wagnerin antisemitistisen nationalismin, eivätkä Stravinskyn vastenmieliset poliittiset hörhöilyt ansaitse silittelyä, vaikka ne tavataan usein unohtaa siksi, että mies oli musiikillisesti ns. progressiivinen - jota muuten oli Wagnerkin omana aikanaan. Nämä julkisen mielipiteen tuomiot eivät vain aina mene siltikään ihan tasan.)

Stravinskysta tuli Kevätuhrin jälkeisinä vuosikymmeninä ensin Ranskan ja sitten Yhdysvaltain kansalainen (ja samalla hänen nimensä ihan virallisesti translitteroitiin Stravinskyksi; muutoinhan tietysti oikea suomalainen translitteraatio olisi Stravinski). Hän sai opetusviran Yhdysvalloista, minne asettui asumaan kotipaikkanaan Kalifornian West Hollywood. Sittemmin Stravinsky kävi läpi uusklassistisen kauden, jonka jälkeen 1950-luvulla hän tutustui sarjallisuuteen alkaen toteuttaa sitä, ja tämän vuoksi hänen lopputuotantonsa on niin harvoin esitettyä, tuntematonta ja epäsuosittua, eikä se ole kestänyt aikaa lainkaan niin hyvin kuin esimerkiksi Kevätuhri. Stravinsky oli kuitenkin ansioidensa ja ikänsä puolesta toisen maailmansodan jälkeen arvostettu säveltäjä, joka luettiin yleisesti aikansa johtavien taiteilijoiden joukkoon. Hän pääsi lopulta jonkinmoiseen suosioon jopa Neuvostoliitossa. Viimeiset vuotensa Stravinsky vietti Essex House -luksushotellissa New Yorkissa, missä hän kuoli 6.4.1971 88 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu San Michelen hautasaaren ortodoksiselle alueelle Venetsian laguunissa.

Kevätuhrin 100-vuotisjuhlan kunniaksi asiaan:

Igor Stravinsky: Kevätuhri.

Aleksandr Skrjabin: Le Poème de l'extase.

Mariinski-teatterin orkesteri (ent. Kirov-orkesteri), Valeri Gergjev.

Philips, äänitetty Baden-Badenin Festspielhausissa 1999.

Tämä kuuluisa ja ylistetty taltiointi ei ole kaunein, mitä tästä tarkoituksellisesti konventionaalista kauneutta vastaan sävelletystä teoksesta on tehty, ei lähimaillakaan. Sen sijaan osseettikapellimestari Gergjevin ja hänen pietarilaisen orkesterinsa esitys on maaninen, pidäkkeetön ja musiikin synkkiä ja jopa makaabereja sävyjä korostava. Orkesteri soittaa raa'asti ja energisesti. Puupuhaltimet ja vasket vaikeroivat, ja äänet vääntelehtivät aivan kuin ne purkautuisivat ilmaan kuin sulavan ikiroudan vapauttamat kaasut jossakin Uralilla.

Gergjev ottaa runsaasti tulkinnallisia vapauksia ja on selvästi ohjeistanut soittajiaan hyvin yksityiskohtaisesti. Suurin piirtein kaikkien soitinten ja soitinryhmien fraseeraus on omintakeista, ja kapellimestari hyödyntää dramaattisia taukoja sekä venytyksiä maksimaalisesti. Erityisen pitkään kuulijat joutuvat odottamaan loppuhuipennusta. Gergjevin brutaali, energinen ja harjoitellun hiomaton tulkinta on kaikista kuulemistani ehdottomasti tinkimättömin ja mukaansatempaavin. En erityisemmin välitä teoksesta, mutta esityksen karhea ja samanistisen karismaattinen voima pitää mielenkiintoni yllä paljon paremmin kuin mikään kilpaileva versio, jonka olen kuullut. Voisin olettaa sen myös olevan hyvin uskollinen alkuperäisen produktion radikaalille visiolle.

Minulle kuitenkin tämän albumin aarre ei ole Stravinskya laisinkaan. Kevätuhri kestää Gergjevin johdolla n. 35 minuuttia, ja täytteeksi levylle on taltioitu Aleksandr Skrjabinin sävelruno La Poème de l'extase eli Ekstaasin runo.
Skrjabin (1872–1915) oli pianovirtuoosi ja täysin sekopäinen mystikko, joka haaveili vakavissaan julistautuvansa jonkinlaiseksi teosofiseksi jumalolennoksi omalle musiikilleen omistetussa seremoniassa Himalajalla.

Hänellä oli myös tilaisuuteen sopivat viikset.

Skrjabin on klassisen musiikin historian mielenkiintoisimpia ja omaperäisimiä hahmoja, jonka ilmeinen hulluus ja messiaaninen megalomania tekee hänen musiikistaan erityisen kiehtovaa. Hän kävi vuonna 1898 läpi jonkinlaisen mielenliikutuksen, jonka seurauksena muutti tyyliään täydellisesti alkaen suosia mystisiä ja kokeellisia harmonioita. Hän kuoli 43 vuoden iässä huuleen tulleesta paiseesta alkunsa saaneen verenmyrkytykseen, joka lähes vanhatestamentillisen kammottavalla tavalla levitti suunnattoman mustan kuolion koko hänen kasvojensa alueelle ennen hengenlähtöä.

Jälkeensä Skrjabin jätti verraten suppean piano- ja orkesterituotannon, joista jälkimmäinen on mittasuhteiltaan pidäkkeettömän suuruudenhullu. Le Poème de l'extase, parikymmenminuuttinen sinfoninen runo, valmistui vuonna 1908. Se on valtavalle orkesterille sävelletty sinfoninen orgia, jonka sävelkieli on ylettömän hekumallista, eroottista ja välistä suorastaan pornografisen orgastista. Tämä juovuttava ja alkuvoimainen taideteos on loistava näyte Skrjabinin myöhäistyylistä, ja Gergijevin johdolla se saa mykistävän upean tulkinnan. Skrjabinin suuruudenhulluja orkesteriteoksia esitetään ja levytetään liian harvakseltaan, ja Gergijev orkestereineen osoittaa tähänkin teokseen sisältyvän pitelemättömän vulkaanisen potentiaalin. 

Useimmille varmasti Kevätuhri on albumin pääteos, ja se onkin verrattoman villi ja autenttisen raakalaismainen, mutta minä taas olen varmasti kuunnellut Le Poèmen noin kymmenen kertaa useammin kuin Kevätuhrin.