Musorgski: Näyttelykuvia, Yö autiolla vuorella ym.

Noitasapatti. Puupiirros 1600-luvulta

Tänään, 31.10., vietetään halloweenia. Kelttiläistä perua oleva vuodenkiertojuhla sijoittuu ajankohtaan, jossa syksyn katsottiin virallisesti vaihtuvan talveksi. Tuona ajankohtana meidän maailmamme ja tuonpuoleisen väliset rajalinjat ovat tiettäväsi tavallista heikommin valvotut, joten kaikenlaisia henkiä, demoneita ja hirviöitä voi päästä normaalia suuremmalla todennäköisyydellä putkahtamaan läheisyyteemme. Näiden olentojen hämäämiseksi ja harhauttamiseksi voi olla hyödyllistä sonnustautua valepukuun. Ja siinä (tietääkseni) on modernin angloamerikkalaisen halloweenin perusta. 

Juhlapäivän kunniaksi on syytä käsitellä kauhuteemaista musiikkia. Aiemmin tässä kuussa katsastinkin jo Franckin tulkinnan aaveratsastajien legendasta, mutta nyt saa ansaitun vuoronsa ilmeisimmin halloweeniin sopiva orkesterikappale, värikäs, irvokas ja hyytävä kuvaus noitien ja demonien pidoista. Se ei alkujaan sijoitu tosin halloweeniin, vaan juhannusyöhön, joka on vapunaaton ohella kolmas eurooppalaisen kansanperinteen pahainhenkienrieha.

Kyseessä on Nikolai Gogolin kertomuksen innoittama sävelruno Yö autiolla vuorella, varsinaiselta nimeltään Pyhän Johanneksen yö autiolla vuorella. Musiikki on Modest Petrovitš Musorgskin (1839–1881) käsialaa... tavallaan.

Musorgski

Musorgski sai sävelrunonsa viimeisteltyä (juliaanisena) juhannusaattona 1867 ja tarjosi sitä esitettäväksi tukijalleen, venäläisen musiikin elämäntehtäväkseen ottaneelle 
Mili Balakireville. Balakirev, jolla yleensä oli korvaa omaperäisyydelle sellaista kohdatessaan, ei jostain syystä pitänyt teosta riittävän hyvänä: päinvastoin, Musorgskin mentori oli kritiikissään säälimätön. (Hassua sinänsä, ettei Balakirev itse tullut ikinä säveltäneeksi mitään yhtä omaperäistä ja säväyttävää kuin tämän sävelrunon alkuperäisversio.)

Nuori säveltäjä oli kuitenkin itse perin tyytyväinen sävellykseensä, ja käytti esittämättömäksi jääneen teoksen ainesta oopperan Sorotsinin markkinat sävellystyössä. Paljon sävelrunon temaattista ainesta päätyi myös Musorgskin, Nikolai Rimski-Korsakovin, Aleksandr Borodinin, Ludwig Minkusin ja César Cuin yhteistyönä säveltämään balettiin Mlada, joka ei tosin koskaan valmistunut (ei pidä sekoittaa Rimski-Korsakovin yksin säveltämään pienoisoopperaan Mlada).

Ainakin osa Yön aineksesta oli siis todennäköisesti tuttua Rimski-Korsakoville, kun hän Musorgskin kuoleman jälkeen alkoi valmistella ja viimeistellä kollegansa teoksia julkaisukuntoon (omasta mielestään). Nykyisin konserteista ja levyiltä löytyvä Musorgskin Yö autiolla vuorella on Rimski-Korsakovin kokoama orkesterisävellys, joka perustuu Musorgskin teemoihin ja ideoihin. Vaikka teoksen asu ja olemus on pitkälti Rimski-Korsakovin työtä, antoi hän virallisesti kunnian edesmenneelle kollegalleen. Musorgskin alkuperäisversio löydettiin uudelleen vasta sata vuotta teoksen valmistumisen jälkeen, 1968, eikä se ole vieläkään löytänyt tietään konserttiohjelmistoihin. Levytyksiäkin on harvassa. Erittäin tervetullut on tämä Naxoksen ukrainalaistaltiointi amerikkalaisen Theodore Kucharin (s. 1963) johdolla vuodelta 2001:

Musorgski:

Yö autiolla vuorella 
(alkuperäisversio [12 min 50 sek] ja Rimski-Korsakovin versio [10 min 45 sek]);

Hopak oopperasta Sorotsinin markkinat (1 min 42 sek);

Golitsinin maanpako oopperasta Hovanštšina (5 min 10 sek);

Näyttelykuvia (orkestroinut Maurice Ravel, 32 min 48 sek).

Ukrainan kansallinen sinfoniaorkesteri, Theodore Kuchar.

Naxos, äänitetty Kiovassa 2001.  63 min 24 sek.

 
Tämä mainio levy tarjoaa hyvän mahdollisuuden vertailla Yön tunnetumpaa, 
Rimski-Korsakovin laatimaa versiota teoksen alkuperäisversioon 1860-luvulta. Tämä albumi oli minun ensikosketukseni tutun kappaleen alkuperäiseen ilmeeseen, ja tutustuminen oli shokeeraavan ihastuttavaa. Rimski-Korsakovin versio on hiottu, värikylläinen, ja täynnä herkullisia efektejä, mutta rehellisesti on myönnettävä, että se kalpenee Musorgskin originaalin rinnalla.

Musorgskin oma alkuperäisversio on huomattavasti raaempi ja aavemaisempi aivan alusta alkaen. Erityisesti minua miellyttää Musorgskin tapa kiskoa esiin uhkaavia ja makaabereja sävyjä lyömäsoittimista ja puupuhaltimista. Suvantovaiheissakin on intensiivistä uhkaa irvokkaiden tanssirytmien lisäksi. Tämä kesytön ja arvaamattomuudella hekumoiva sävellys istuu tehokkaan karkeutensa ansiosta paremmin kansanperinteen käsityksiin noitasapatista. Siinä on volatiliteettia ja piinaavaa hulluutta, todellisia kauhuvisioita.

Rimski-Korsakovin kokoama ja orkestroima versio on sikäli narratiivisesti tyydyttävä, että se saa ilmeisen päätöksen auringonnousun ja kirkonkellojen haihduttaessa yön demonit. Mutta toisaalta välittömän dramatiikan kannalta tehokkaampi on Musorgskin alkuperäisvisio, jossa rauhoittumista ei tapahdu. Tämän version lopetus ei tarjoa meille lohdullista näkymää hyvyyden tai järjen voitosta. Sapatti päättyy infernaalisiin, teräviin kumahduksiin, eikä pahaa ole voitettu. Tämä on raakaa kauhuromantiikkaa, joka muistuttaa siitä, että pahuutta ei voi kukistaa auringonvalolla tai kellonkumauksilla, vaan se on aina keskuudessamme.

Kucharin johtama kiovalaisorkesteri tulkitsee teoksen molemmat versiot pirullisella omistautumisella: nämä ovat hienointa ja herkullisinta orkestraalisen makaaberin juhlaa, mitä klassisen sinfoniaorkesterin puitteissa voi toivoa.

Levyn mittavin teos on Maurice Ravelin orkestraatio sarjasta Näyttelykuvia, jonka Musorgski sävelsi nuorena kuolleen maalariystävänsä muistolle ja kunniaksi. Olen jo kirjoittanut tästä teoksesta ja sen aiheellisesti maineikkaasta orkestraatiosta, myös siitä näkökulmasta, miten monet sarjan kappaleista istuvat mainiosti kauhumusiikkiteemaan. 

Ikään kuin Yön vertaansa vailla oleva toteutus ei jo olisi riittänyt tämän albumin aggressiiviseen suosittelemiseen, paljastuu, että myös Näyttelykuvia on toteutettu uskomattoman upeasti. Itse asiassa tämä on kaikista kuulemistani teoksen taltioinneista minulle kaikkein tyydyttävin ja rakkain. Aiemmin käsittelemäni Karajanin berliiniläinen tulkinta on arvokkuudessaan ja ylväydessään loistelias, mutta Kucharin matka orkesterikuvaelmien parissa on vielä paljon monipuolisempi ja rikkaampi. Karajankin osaa tunnelmoida, mutta Kuchar ja ukrainalainen orkesteri välittävät musiikkiin paljon runsaamman emotionaalisen kirjon. Vanha linna on hiipivän karmea ja syvän melankolinen, Bydlossa on verrattomasti junnaavaa arvokkuutta, ja Kuoriutumattomien kananpoikien tanssi, josta en muulloin hirmuisesti edes välitä, on tässä kaikessa herkkyydessään ja notkeudessaan vastustamaton. Kananjalkainen mökki, groteski ja vauhdikas kuvitelma slaavilaisten metsien ilkeästä Baba Jaga -noidasta, on yhtä juhlaa. Kucharin johdolla myös teoksen promenadiosat, jotka usein latistuvat välisoitoiksi, palaavat teoksen oleelliseksi, yhdessäpitäväksi rakenneosaksi, joista jokainen on täynnä tunnetta. 

Erityismaininnan ansaitsee spektaakkelin mittoihin kasvava finaaliosa, Kiovan suuri portti, Musorgskin taiteilijaystävän visio fantastisesta rakennusprojektista. Tässä osassa tiivistyvät ne ominaisuudet, jotka tekevät Kucharin tulkinnasta niin tyydyttävän. Soitto on majesteettista ja visio ylväs sekä monumentaalinen, mutta se ei kuulosta vain tyhjältä pauhaamiselta, vaan siinä on älykäs rytmitys ja syvälle tunkeutuva emotionaalinen sisältö. Kyseessä ei ole enää ulkoinen loisto ja kimalteleva majesteettisuus, vaan teos tuntuu palaavan juurilleen, kunnianosoitukseksi liian varhain kuolleelle taiteilijalle ja hänen uskaliaille visioilleen. Hartaat ja surumieliset suvantokohdat tuntuvat hyvin ihmisläheisiltä ja meditatiivisilta. Ne ovat kuin haikeita pohdintoja siitä, mitä kaikkea taiteilija olisikaan voinut vielä saavuttaa. Kuulen tässä kunnianosoituksen suurmiehelle, joka otettiin pois, ennen kuin hänestä ehti tulla suurta. Kappaleen suuruus ja majesteettiset mittasuhteet tuntuvat rakentuvan joka tapauksessa sisältä päin, uskaliaasta visiosta enemmän kuin säkenöivästä ulkoisesta toteutuksesta. 

Kucharin Näyttelykuvat ovat inhimillistä sankaruutta loisteliaissa puitteissa, suurenmoinen tulkinta, joka kestää vertailun mitä tahansa kilpailijaansa vastaan. Ukrainalaiset muusikot soittavat vivahteikkaasti, puhtaasti ja kauniisti, kuin kansallisylpeyden voimalla.

Levyn kaksi täytepalaa ovat ihan kuulemisen arvoisia nekin. Golitsinin maanpako on täyteläistä slaavilaista melankoliaa, joka ailahtelee epätoivon ja katkeruuden välimaastossa. Se ei ole hilpeä kappale, mutta hyvin tunnelmallinen ja psykologisesti uskottava. Hopak, toisinaan kirjoitettu muodossa Gopak, taas on vastustamattoman energinen talonpoikaistanssi, joka sopisi mainiosti encore-ohjelmistoon.

Aivan riittävästi katson jo ylistäneeni tätä albumia, joten yritän pysytellä nyt ytimekkäänä ja totean, että tämä on paras kohtaamani Musorgski-albumi. Jos haluaa yhden levyn verran Musorgskia, on Kucharin ukrainalaistaltiointi ilmiselvästi suositeltavin valinta.