Strauss oli 22-vuotias säveltäessään ensimmäisen sinfonisen runonsa. Sen aihe on nuoren säveltäjän suuri Italian-matka, jota Johannes Brahms oli tälle suositellut. Strauss ei ollut koskaan vaatimaton tai arka haasteiden suhteen, ja kasvatti postikorttimaisen tuokiokuvasarjan täysimittaisen sinfonian kokoluokkaan. Aus Italien eli Italiasta kestää kolme varttia ja vaatii suuren, rehevän sinfoniaorkesterin käydäkseen läpi nuoren säveltäjän lomamuistot. Ja minä pidin serkkujen lomakuvamaratonia uuvuttavana.
Strauss suunnilleen Aus Italienin säveltämisen aikaan. |
Näkymää Lazion campagnasta Tivolissa, missä Strauss ihastui Italian maaseutuun. Thomas Colen maalaus (1846). |
Toinen osa, In Roms Ruinen, on musiikillinen kuvaus ajatuksista, näkymistä ja vaikutelmista Forum Romanumin murentuvilla jäänteillä. Se on avausosaa dynaamisempi ja intensiivisempi. Lyhyistä aiheista tuntuu kasvavan kadonneen suuruuden näkymiä, ja mahtipontisen alun jälkeen jousille ja puupuhaltimille tarjotaan erittäin hienoja haikeita melodioita, jotka kontrastoidaan aurinkoisen turistivaeltelun ja muinaisen kunnian muistelun lomaan. Kaiken kaikkiaan perin miellyttävä ja kohtalaisen taidokas kappale, jossa rytmitys on kohdillaan.
Kolmas osa on hidas ja raukea Am Strande von Sorrent, ihastuttava luonnonääniä jäljittelevä kappale, joka tavoittaa välimerellisen tunnelman merenäänineen, kuuman tuulen kahistamine lehtineen ja heleine linnunlauluineen. Kaskaat tosin puuttuvat. Kyseessä on mielestäni koko teoksen paras yksittäinen osa, jossa monipuolisten aiheiden toimiva yhdistely antaa osviittaa Straussin tulevalle orkestraaliselle mestaruudelle.
Viimeinen osa Neapolitanisches Volksleben on tämän matkasinfonian selvimmin italialainen: se on myös ainoa, jota ensi-iltayleisö Münchenissä (1887) buuasi. Straussille kävi tämän tanssillisen osan kanssa nolosti: hän luuli löytäneensä Napolista autenttisen, järjettömän tarttuvan kansansävelmän, jonka sisällytti finaalinsa kaikkein prominenteimmaksi osaseksi. Nuoren säveltäjän arvio petti pahemman kerran, sillä kyseinen sävelmä on Luigi Denzan (1846–1922) Funiculì, Funiculà, joka sävellettiin Vesuviuksen uuden funikulaarin kunniaksi vain kuusi vuotta ennen Straussin matkaa. Denza haastoi sittemmin Straussin oikeuteen ja voitti jutun, vaikka Strauss ei toiminutkaan asiassa tahallisesti, vaan vain huolimattomasti. Finaali ei kuitenkaan ole kovin vahva, vaikka eloa siinä kyllä on. Kokonaisuudelle ei saada kokoavaa tai aidosti tyydyttävää päätöstä, ja lopetus on hajanainen.
Aus Italien on viihdyttävä ja kiehtova ennemmin kuin kypsä tai hallittu. Siinä on kiistatonta viehätysvoimaa, ja epätasaisuudesta (ja epätasaisesta vastaanotosta) huolimatta juuri tämän sinfonian säveltäminen oli Straussista niin antosaa, että hän päätti jatkaa suurten orkesteriteosten myöhäisromanttisella mammuttipolulla. Aus Italienin myötä hän jätti taakseen klassillisten ihanteiden mukaiset nuoruudenharjoitelmansa ja lähti kehittymään siihen suuntaan, joka toi hänelle menestyksen.
Macbeth kohtaa noidat. Eugène Delacroix'n grafiikkaa. |
Straussin Macbeth on erittäin onnistunut kuvaus Shakespearen tragedian kärsivästä, kunnianhimon riivaamasta ja julmasta päähenkilöstä, mutta suosittua siitä ei ole koskaan tullut. Samoihin aikoihin sävellettyjä Don Juania sekä Kuolemaa ja kirkastusta (Tod und Verklärung) esitetään ja levytetään usein, mutta Macbeth on todellinen harvinaisuus. Tämä on sääli, sillä luonnekuvauksena sävellys on hyvin toimiva ja atmosfääriltään paksu, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että ilmavammin orkestroidut ja säkenöivämmillä melodisilla aiheilla täytetyt sävelrunot ovat saaneet suuremman suosion kuin erittäin tummasäveyinen sekä kiivaita kontrasteja sekä dissonanssia viljelevä Macbeth. Otaksun 1880-luvulla Lisztin sinfonisiin runoihin tutustuneen Straussin saaneen innoitusta Lisztin Hamletista, joka on henkilötutkielmana hyvin samantyyppinen ja psykologisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta huonosti tunnettu ja aliesitetty, mitä ilmeisimmin hyräilykelvottomuutensa vuoksi.
Jos etsii klassisen musiikin parista Macbethiä, on Straussin 20-minuuttinen versio vapaamuotoisuudestaan ja sanattomuudestaan huolimatta hieman uskollisempi Shakespearelle kuin Verdin sinänsä erinomainen ooppera (jonka todennäköisesti kohtaamme myöhemmin Shakespeare-juhlavuoden kuluessa).
Richard Strauss:
Aus Italien (Italiasta): Sinfoninen fantasia, op. 16 (1886, 45:25):
I Auf der Campagna: Andante (Campagnassa)Macbeth: Sävelruno Shakespearen draaman mukaan, op. 23 (1888, 19:51).
II In Roms Ruinen: Allegro con brio (Rooman raunioilla)
III Am Strande von Sorrent: Andantino (Sorrenton rannoilla)
IV Neapolitanisches Volksleben: Allegro molto (Napolilaista kansanelämää)
Tonhalle-Orchester Zürich, David Zinman.
Arte Nova, äänitetty Zürichin Tonhallessa 2000. 65:27
David Zinmanin (s. 1936) olemme aiemmin tässä blogissa kohdanneet Beethovenin parissa, ja tuolloin hänen sveitsiläiset tulkintansa saivat minulta kaksijakoisen vastauksen. Niin käy tälläkin kertaa.
Aus Italien on Zinmanin käsissä ammattitaitoinen ja kunnioittava, muttei juuri muuta. Zürichin orkesteri soittaa hyvin, mutta sekä tulkinnasta että soitosta puuttuu uskaliaisuus, säkenöinti, briljanssi ja soinnilla herkuttelu. Tuloksena on hieman alavireinen ja eleginen muistelo lomamatkalta, jossa on enemmän proosaa kuin lyriikkaa. Tämä ei kuulosta voimiaan ja kykyjään koettelevan nuoren miehen musiikilta, vaan kohtalaisen hyvän, mutta auttamattoman keskinkertaisen keski-ikäisen säveltäjän maisemamaalaukselta. Parhaiten onnistuu Sorrenton rantojen andantino, missä Zinmanin horjumaton kontrolli palkitaan yksityiskohtien runsauden välittymisessä. Minä vaadin tältä teokselta enemmän energiaa, heittäytymistä ja luottamusta musiikin lumoon viihtyäkseni sen parissa hyvin. Äänitys jättää sekä lämmön että kirkkauden suhteen toivomisen varaa, eikä Zinman saa yhdistettyä hallinnan hyveeseensä vapautunutta tuntua. Hillitty esitysfilosofia ei yleisesti ottaen ole paras valinta Straussin kohdalla, eikä ainakaan tässä kokeilevassa nuoruudentyössä.
Aus Italien on levytetty vain harvoin, ja näin ollen kuluttajalla on vain vähän valinnanvaraa. Harvalla Suomessa on levytystä tästä teoksesta, ja vielä harvemmalla kaksi. Minä kuulun noihin kummajaisiin, ja preferoin voimakkaasti Naxoksen teoksesta tekemää slovakialaista taltiointia Zdenék Košlerin johdolla. Se lyö Zinmanin varautuneen esityksen laudalta jokaisella osa-alueella.
Sen sijaan Macbeth tuntuu innostavan sekä Zinmania että orkesteria (ja kumma kyllä myös äänittäjiä) paremmin kuin Italian-kortti. Tällä kertaa zürichiläisorkesteri lietsotaan vakuuttavaan vimmaan, ja kaikki kimakat fanfaarit, kirpeät purkaukset, epätoivoiset riitasoinnut ja romahdukset toteutetaan vastustamattomalla huolellisuudella sekä käsinkosketeltavan myrskyisällä energialla. Aina alun vääristyneestä fanfaarista lopun hiljaisuuden päättäviin irvokkaisiin korahduksiin saakka pitää tämä upea tulkinta otteessaan; parempaa en ole kuullut, enkä todennäköisesti hevillä kuulekaan ottaen huomioon, miten harvoin tätä teosta esitetään. Sääli, että tämä mausteinen jälkiruoka seuraa jokseenkin jäähtynyttä pizzaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti