Honoré Daumier'n näkemys La Manchan ratsastavasta parivaljakosta. |
Teos koostuu laajahkosta johdannosta ja kahdesta lyhyestä esittelystä, joista ensimmäinen, teoksen läpi kantava teema, on omistettu Don Quijotelle ja toinen Sancho Panzalle. Tätä seuraa kymmenen vaihtelevan pituista, vapaamuotoista muunnelmaa surullisen hahmon ritarin teemasta, joita seuraa finaalina pseudoritarimme kuolema. Muunnelmasarjan puitteissa Strauss toteuttaa onnistuneen tulkinnan Cervantesin kerrontatavasta, jossa moninaisia episodeja pitää kasassa Don Quijoten tragikoominen harhaisuus. Kuvitelma anakronistisesta ritarillisuuden ideaalista on romaanin kantavia teemoja, ja se on kirjaimellisesti Straussin sävellyksen kantava teema, joka yhdistää teoksessa kuvatut valitut sekoilut ja kommellukset.
Straussin Don Quijote ei tyydy kuitenkaan olemaan vain sävelruno ja muunnelmasarja: se on myös soolokonsertto. Merkittävin soolo-osuus on annettu sellolle, joka on siinä määrin prominentti, että sävellystä voi hyvällä omatunnolla markkinoida konserttiohjelmissa eräänlaisena sellokonserttona. Sello on Don Quijoten hahmoa kuvaava instrumentti. Toiseksi huomattavin soolosoitin on alttoviulu, joka antaa äänen Sancho Panzalle; Sanchoa edustaa välillä myös lähtökohtaisesti koomisempi eufonium, joka on suhteellisen matalaääninen vaskipuhallin. Se esiintyy yhdessä bassoklarinetin kanssa. Don Quijoten naurettavan pakkomielteen kohde, Dulcinea-neito, tai pikemminkin ritarin harhainen mielikuva hahmosta, jota ei romaanissa koskaan varsinaisesti tavata, on soolo-oboen edustama.
Seikkailut alkavat johdannolla, jossa orkesteri esittelee Don Quijoten, köyhän maalaisaatelisen ritarillisen teeman. Myös Dulcinean teema näyttäytyy muistumana niistä ohikiitävistä hetkistä, joina Don Quijote on tuon talonpoikaisnaisen nähnyt ruusunpunaisten linssiensä läpi. Mielenkiintoisen dissonantti kehittelyjakso saa tunnelman levottomaksi ja edustaa Don Quijoten järkkyvää mieltä, joka muuntaa ritari-ihanteet ja Dulcinean ihastelun vaaralliseksi, kieroutuneeksi pakkomielteisyydeksi. Kun Don Quijoten järki romahtaa, pääsee ääneen sello, joka toistaa alussa kuullun ritarillisen teeman aiempaa ylväämmissä merkeissä. Vähemmän ylväästi esitellään Sancho Panza, Don Quijoten pyylevä palvelija, josta tulee ritarin aseenkantaja.
Ensimmäisessä muunnelmassa parivaljakko ratsastaa varsin kiireettömästi kohti haasteita, joita saadaan revittyä tuulimyllyistä. Romaanin tunnetuin episodi tulee käytyä läpi: jouset ja huilut kuvaavat Don Quijoten silmissä ilkeinä jättiläisinä näyttäytyvät tuulimyllyt, ja harpunjuoksutuksen sekä rummuntömäyksen myötä ritarin hyökkäys päättyy odotetulla tavalla.
Toisessa muunnelmassa ritari kohtaa vihamielisen keisarin armeijan, joka on hyvin villaista ja määkivää sorttia. Sordiinovasket esittävät määkiviä lampaita, joista Don Quijote saavuttaa ritarinuransa ensimmäisen voiton.
Kolmas variaato kuvaa ritarin ja tämän aseenkantajan keskustelua, ja jumalainen Dulcinea palautuu hyvin elävästi Don Quijoten mieleen, mutta oppimattomana moukkana Sancho latistaa tämän jalon kuvajaisen niin, että ritarin on annettava alaiselleen ympäri korvia. Tämä sellon ja alttoviulun duettona pitkään pysyttelevä muunnelma on sarjan pisin, yli kahdeksanminuuttinen.
Neljännessä muunnelmassa ritari saa köniin hurskaiden katuvaisten kulkueelta, joka marssii puupuhaltimien voimalla. Viides variaatio on yövartiossa olevan ritarin pakahduttavaa kaipuuta ja ihailua Dulcineaa kohtaan, kun kuudennessa taas tanssirytmi ja tamburiini yrittävät vietellä ritarin kiusaukseen Vale-Dulcinean avulla.
Seitsemännessä muunnelmassa ritari kuvittelee liihottavansa lentävällä taikaratsulla ilmojen halki, ja Strauss vahvistaa vaikutelmaa varsinaisella erikoistehosteella: tuulikonetta hän käytti vielä urallaan toistamiseen, Alppisinfoniassa vuonna 1915. Monet kuvittelevat, että Don Quijoten tuulikone kuvaisi kuuluisaa tuulimyllykohtausta, mutta näin ei ole asian laita.
Muutenkin matkanteko on kummallista: ritari aseenkantajineen päätyy noidutulle laivalle, joka katkeaa ja tipauttaa kaksikon veden varaan. Rauhallinen barcarole (gondolieerilaulu) vaihtuu näppäiltyjen jousien kuvaamiin vesiroiskeisiin ja -tippoihin. Kahdeksas muunnelma päättyy tämän jälkeen rukoukseen, jossa kaksikko kiittää Herraa pelastumisestaan.
Yhdeksännessä muunnelmassa Don Quijote kohtaa kaksi käsittämättömän pitkästyttävään keskusteluun syventynyttä munkkia (kaksi päämäärättömästi junnaavaa fagottia). Hän luulee miehiä taikureiksi, ja on suurta sankaria mukiloituaan munkit.
Kymmenes variaatio päättää Don Quijoten järjettömyyden. Kaksintaisteluun haastettu ritari tulee järkiinsä, jolloin harha, ritarillinen hahmo, kuolee sellon tuskaiseen valitukseen. Tosin vieläkin hieman sekavassa tilassa oleva sankarimme kuvittelee kotimatkalla olevansa paimen, mikä selittää aiemman osan määkinän hetkellisen paluun. Finaalissa järkiinsä tullut ex-ritari muistelee hieman seikkailujaan ja ihanteitaan; ritarillinen teema tekee paluun selvästi surumielisissä merkeissä, ja mies kuolee täysissä sielun voimissa muistellen silti mennyttä.
Don Quijoten kvasikonserton lisäksi Strauss sävelsi ihan varsinaisiakin konserttoja. Ne ovat harvoin esitettyjä varhaisteoksia, lukuun ottamatta oboekonserttoa ja toista käyrätorvikonserttoa, joka syntyi vuonna 1943 osana iäkkään säveltäjän luovaa intiaanikesää. Käyrätorvi oli Straussin ja tämän isän oma instrumentti, ja se puristi Straussista hellän ja lyyrisen mestariteoksen keskellä toisessa maailmansodassa murenevaa Saksaa. 1900-luvun käyrätorviteoksista Straussin toinen konsertto on kevyesti suosituin, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi: konsertto on läpikotaisin miellyttävä, huoleton ja teknisesti hyvin vaativa, mutta esittäjälle myös palkitseva.
Richard Strauss:
Don Quijote, op. 35.
Fantastisia muunnelmia luonteeltaan ritarillisesta teemasta. 44 min 8 sek.
Pierre Fournier, sello;
Giusto Cappone, alttoviulu.
Konsertto käyrätorvelle ja orkesterille nro 2 es-duuri. 19 min 55 sek.
Norbert Hauptmann, käyrätorvi;
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.
Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1965 (Don Quijote) ja 1973. 64 min 12 sek.
Ranskalaissellisti Pierre Fournier (1906–1986) on solistina tässä Herbert von Karajanin (1908–1989) ensimmäisessä Don Quijote -levytyksessä vuodelta 1965. Molemmat muusikot tunnetaan taipumuksestaan aristokraattisiin tulkintoihin, ja tällä albumilla heidän musisointinsa onkin korostetun eleganttia. Se sopii kyllä sävellyksen ritarillisiin puoliin, mutta toimii vähemmän hienosti satiirin ja Don Quijoten hulluuden välittämiseen. On sinänsä kiintoisaa kuulla versio, jossa kaikki tapahtumat tunnutaan ottavan todesta ja jossa kaikkea kuvataan Don Quijoten näkökulmasta, mutta Cervantesin ja Straussin hersyvä tragikomedia syntyy harhaisten ihanteiden ja vulgaarin, lattean todellisuuden jännitteistä. Tällä levyllä kuullaan juhlallinen ja majesteettinen, mutta myös epäilyttävän vakava tulkinta. Straussin loisto tavoitetaan, mutta jään kaipamaan hänen kipinöitään. Karajan on minulle ehkä mieluisin Straussin tulkitsija, ja Till Eulenspiegel osoittaa imagoltaan vakavan kapellimestarin hallitsevan myös orkestraalisen huumorin, mutta tämä Don Quijote kaipaa ilkikurista piristysruisketta.
Don Quijoten sello-osuus on ongelmallinen, eikä se ole esittäjien syytä. Strauss sävelsi teoksen aikana ennen mikrofonitekniikan yleistä leviämistä, ja pitääkin ihmetellä, millaisessa akustisessa tilassa hän kuvitteli soolosellon aina kantavan muhkean orkesteripauhun yli. Tämä on pulmana nykytekniikallakin varustetuissa konserttisaleissa, mutta levytaltioinneissa on enemmän mahdollisuuksia tasapainottaa soolo- ja orkesteriosuudet keinotekoisestikin. Tällä levyllä tasapaino ei ole aivan onnistunut. Fournier oli 1900-luvun loistavimpia sellistejä, mutta nyt hän hukkuu liian usein jousiston ja puhaltimien mereen. Lisäksi soolosellon ääni ei välity täyteläisenä tai sillä ylväydellä, jota Fournier siihen vuodattaa, vaan usein pikemminkin vaatimattomana kommentaarina. Tämä pätee tosin vain suhteessa orkesteriin: Fournier'n Don Quijote on lopulta hyvin koskettava hahmo, joka on parhaimmillaan herkissä kohdissa, eritoten viidennen muunnelman yövartiossa ja koskettavassa päätösosassa. Berliinin filharmonikoiden orkestraalinen osaaminen on tietysti huippuluokkaa, ja Straussin loistavat musiikkiefektit toteutetaan täydellisellä varmuudella, jossa olisi vielä tosin tilaa lisäpurevuudelle.
Norbert Hauptmann on pehmeä-ääninen ja lyyrinen solisti käyrätorvikonsertossa, jota Karajan malttaa säestää miellyttävän ilmavasti. Kyseessä on erittäin hyvä taltiointi rakastettavasta, tunnelmaltaan loppukesäisestä konsertosta. Kuulemistani solisteista vain legendaarinen Dennis Brain on yltänyt vastaavaan aurinkoisen luonnolliseen virtuoosimaisuuteen, mutta häntä ei ikävä kyllä ehditty koskaan taltioida stereona.