tiistai 30. joulukuuta 2014

Elgar: Falstaff, Cockaigne & Froissart

Shakespearen juhlavuoden aikana olen käsitellyt melko paljon suurimman englanninkielisen näytelmäkirjailijan teosten innoittamaa musiikkia. Suuri osa siitä on ollut muiden kuin englantilaisten säveltäjien tuotantoa. Brittein saarilla säveltäjät löysivät oman äänensä vasta 1800-luvun ollessa jo pitkällä, ja senkin jälkeen he ovat jääneet musiikin maailmassa varsin paikallisiksi ilmiöiksi. Englannin suurimmaksi säveltäjäksi melko yleisesti tunnustettu Edward Elgar (1857–1934) sävelsi vain yhden suuren shakespeariaanisen teoksen, ja se on kekseliäisyydestään ja hauskuudestaan huolimatta yhä, yli sata vuotta ensiesityksensä (1913) jälkeen, todellinen harvinaisuus konserttiohjelmistoissa. Kyse on Elgarin laajimmasta sinfonisesta runosta, joka piirtää Sir John Falstaffin muotokuvan.

Falstaff. Eduard von Grütznerin maalaus, n. 1900.
Falstaff syntyi tilaustyönä Leedsin festivaaleille vuonna 1913. Aihe oli Elgarin itse valitsema, joten mitä ilmeisimmin Falstaffin hahmo puhutteli säveltäjää. Elgar luokitteli sävellyksensä "sinfoniseksi tutkielmaksi", mutta järkevintä sitä on pitää sinfonisena runona, jollaisena se on mittansa puolesta ainutlaatuinen Elgarin tuotannossa. Teos sai hyvän vastaanoton, mutta se ei ole saavuttanut Enigma-muunnelmien ja ensimmäisen sinfonian kaltaista laajaa, pysyvää suosiota mikä on minusta syvästi väärin, sillä kyseessä on Elgarin varmaotteisin ja kunnianhimoisin mestariteos, Shakespearen hahmon oivallinen kuvaus, joka on lajityypissään täysin Richard Straussin Don Quijoten tai Till Eulenspiegelin veroinen saavutus.

Elgarin Falstaff rakentuu sille kuvalle, joka tästä Shakespearen suosimasta hahmosta saadaan Henrik IV:ssä. Falstaff on siis vanha, erittäin lihava, aistillinen ja sammumattoman elämänjanon ajama tyhjäntoimittajaritari, joka tunkee prinssin tulevan Henrik V:n pahamaineiseen ja hilpeään seurueeseen. Falstaff kohdataan mainintana myös Henrik V:ssä, jossa kuullaan hänen kuolleen irvokkaan arvokkaalla ja hahmolleen sopivalla tavalla.

Teoksen suhteellinen tuntemattomuus selittynee sillä, että se on orkestraatioltaan varsin tiheä ja rakenteeltaan hieman haasteellisesti seurattava. Siitä ei ole aivan yksinkertaista rakentaa todella mukaansatempaavaa esitystä. 


Edward Elgar:

Falstaff: Sinfoninen tutkielma C-molli, op. 68:
I Falstaff and Prince Henry (3:15)
II Eastcheap Gadshill – The Boar's Head, revelry and sleep (13:02)
 Dream Interlude: 'Jack Falstaff, now Sir John, a boy, and page to Thomas Mowbray, Duke of Norfolk' (2:19)
III Falstaff's march – The return through Gloucestershire (4:24)
Interlude: Gloucestershire. Shallow's orchad (Allegretto) – The new king – The hurried ride to London (2:38)
IV King Henry V's progress – The repudiation of Falstaff, and his death. (8:46)
Cockaigne (In London Town): Konserttialkusoitto, op. 40. (14:39)

Froissart: Konserttialkusoitto, op. 19. (14:12)

Hallé Orchestra (Falstaff);
Philharmonia Orchestra (Cockaigne);
New Philharmonia Orchestra (Froissart);

Sir John Barbirolli.

EMI, äänitetty Lontoossa 1964 (op. 68), 1962 (op. 40) ja 1966 (op. 19). 63:30. (Osana viiden levyn kokoelmajulkaisua)


Sir John Barbirolli (1899–1970) on Elgarin tulkitsijana arvovaltainen, sillä nuorena muusikkona hän oli säveltäjän luotettu apulainen. Barbirollin arvostettuja Elgar-levytyksiä hallitsee luonteva ilmaisu, joka antaa säveltäjän musiikille tilaa hengittää ja laajeta. Suurin piirtein kaikki Barbirollin Elgar-taltioinnit ovat tunnustettuja klassikkoja, eikä Falstaff ole poikkeus.

Barbirolli saa tiheään ja tapahtumia sekä yksityiskohtia pursuavaan teokseen ilmavuutta ja jämäkkää rakennetta, joka antaa silti falstaffilaisille rönsyille ja ylettömyyksille kosolti aikaa ja tilaa tehdä viehättävä, riemastuttava ja huvittava vaikutuksensa. Teosta on hankala kuvailla tai eritellä sen tarkemmin, ja itselleni sen avautuminen on vaatinut useita palkitsevia kuuntelukertoja. Näin runsasta sävellystä kelpaa kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen, ja Barbirollin taidokas ja luonnikas tulkinta on yhä vuosienkin jälkeen suosikkini sulavuudessaan, koomisessa tajussaan ja lopussa saavutettavassa, veitsenterällä tasapainoilevassa arvokkuudessaan.

Tässä julkaisussa Falstaff-levylle lisiksi päätyneet vanhaa hilpeää Lontoota ylistävä Cockaigne-alkusoitto ja Jean Froissart'n ritarillisten kronikoiden maailmaan sukeltava varhaistyö (1890) ovat joviaalia, viriiliä ja ekstrovertin maskuliinista Elgaria parhaimmillaan, pilke silmäkulmassa ja tietty menneen maailman arvokkuus elkeissä säilyttäen esitettyinä.

Barbirollin tulkinnoissa ei ole valittamista, mutta äänitykset ovat puolen vuosisadan takaa ja paikoitellen nykymakuun hieman tunkkaisia ja ylitäytetyn oloisia. Hallé-orkesterin tuolloisten äänitysolosuhteiden taso ei pärjää kilpailussa kirkkaamille ja paremmin taltioiduille myöhemmille kokoonpanoille, mutta charmin ja luonteikkuuden puolesta nämä levytykset ovat minulle ohittamattomia. 

torstai 18. joulukuuta 2014

Elisabetinaikaista luuttumusiikkia Englannista

If music be the food of love, play on;
Give me excess of it, that, surfeiting,
The appetite may sicken, and so die.
That strain again! it had a dying fall:
O, it came o'er my ear like the sweet sound,
That breathes upon a bank of violets,
Stealing and giving odour! Enough; no more:
'Tis not so sweet now as it was before.
O spirit of love! how quick and fresh art thou,
That, notwithstanding thy capacity
Receiveth as the sea, nought enters there,
Of what validity and pitch soe'er,
But falls into abatement and low price,
Even in a minute: so full of shapes is fancy
That it alone is high fantastical.
(Orsino, Loppiaisaatto I:I)

William Shakespearen (1564–1616) juhlavuotta on vietetty tässä blogissa käsittelemällä kirjailijan teoksista aiheensa ja innoituksensa hakevia sävellyksiä myöhemmiltä ajoilta, mutta on sopivaa päästää ääneen myös Shakespearen oman ajan musiikkia, tai ainakin sellaisen läheistä rekonstruktiota. 

Shakespeare lukee Elisabet I:lle. John James Chalonin (1778–1854) romantisoitu maalaus.
1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun ensimmäisiä vuosia kutsutaan Englannissa kuningattaren mukaan elisabetiaaniseksi eli Elisabet I:n aikaiseksi. Tänä aikakautena Englannista, joka oli pysytellyt siihen saakka Euroopan reunamilla, tuli merkittävä alueellinen vallankäyttäjä. Englanti avautui maailmalle, lähetti tutkimusmatkailijoita kartoittamattomille vesille, ja kamppaili hegemnoniasta Espanjan imperiumin kanssa. Englannin kulttuuri eli kukoistuskautta Elisabetin aikana, ja maa esiintyi mahtitekijänä, vaikka sen vallan perustaa jäyti koko ajan Tudorien dynastinen heikkous. Joka tapauksessa 1500-luku oli maailmanhistoriassa käänteentekevä vuosisata, ja Elisabet I:n Englannilla oli sen tapahtumissa merkittävä, jopa ratkaiseva, osa.

Elisabet I:n kuoli ilman jälkeläisiä, jolloin kruunu periytyi Skotlannin Stuart-kuninkaalle Jaakko VI:lle, joka nousi Englannin valtaistuimelle Jaakko I:nä aloittaen yhtenäisen Iso-Britannian historian. Vielä Jaakko I:n aikana Englannin kulttuuri jatkoi Elisabetin kultakautta, mutta myöhemmin 1600-luvulla Britannian poliittiset ja uskonnolliset jakolinjat ajoivat maan katastrofiin ja sisällissotaan. 
Luutunsoittaja. Caravaggion maalaus n. v. 1600.
Shakespeare oli aktiivinen Elisabetin myöhäisellä ja Jaakon varhaisella hallituskaudella, jolloin elettiin vielä Englannin kulttuurista kukoistuskautta. Ajan korkeaa musiikkielämää kirkon ulkopuolella hallitsivat matkustavat muusikot, jotka olivat yleensä sekä säveltäjiä että taitavia instrumentalisteja. Luuttu oli suosituin instrumentti, ja romanttisia lauluja esittäneet keikkailevat luuttuartistit saivat osakseen taidoistaan riippuen paljon kysyntää, huomiota ja rahallista menestystä hovissa, maalaisaatelin keskuudessa, pappiloissa, majataloissa ja myös rahvaan vuotuisjuhlissa. 

Muusikoihin suhtauduttiin kaksijakoisesti: toisaalta useita pidettiin lähtökohtaisesti näyttelijöiden tapaan epäluotettavina ja huikentelevaisina retkuina, olivat arvostetuimmat varakkaita ja tunnustettuja mestareita. Luuttu oli ylhäisillekin herrasmiehille soveltuva soitin, ja hyvään ylimyskasvatukseen kuului soitto- ja sonetinriimittelytaito; tradition mukaan tunnettu sävelmä Greensleeves on itsensä Elisabetin isän, Henrik VIII:n, käsialaa, mutta tämä on lievästi sanoen epävarmaa. Englannin tunnetuin luuttusäveltäjä tältä aikakaudelta on Ranskassa aikaa viettänyt John Dowland (1563–1626), jonka arvostus lähti 1900-luvulla huimaan nousuun.

Yleisiä sävellystyyppejä olivat erilaiset tanssit, kuten allemande, galliardi ja pavane. Myös madrigaalit, balladit ja laulumaiset airit olivat hyvin suosittuja. Sävy ja sanat olivat tyypillisesti melankolisia, ja yleisöön uppoavia teemoja olivat onneton rakkaus, saavuttamattomat lemmen kohteet ja muu sellainen riittävän siveänä pysyvä romantiikka.

Nykyisin, kun ns. vanhaa ja varhaismodernia musiikkia arvostetaan ennennäkemättömällä tavalla, on elisabetiaanista musiikkia saatavilla äänitteinä enemmän kuin koskaan. Vielä 50 vuotta sitten tilanne oli toisenlainen ja valinnanvaraa vähemmän. Tänään käsittelyssä oleva levy teki aikanaan Elisabetin ja Jaakon aikaista luuttumusiikkia tunnetuksi laajemmalle yleisölle luoden perustaa musiikkityypin nykyiselle (suhteelliselle) suosiolle ja näkyvyydelle.


"The Golden Age of English Lute Music":

Robert Johnson (n. 1583–1633): Two Almaines (2:23); Carman's Whistle (2:42);

John Johnson (akt. 1579–1594): Fantasia (4:18)

Francis Cutting (akt. 1571–1596): Walsingham (3:33); Almaine (1:22); Greensleeves (3:00)

John Dowland (1563–1626): Mignarda (4:20); Galliard upon a Galliard of Daniel Bacheler (3:05); Batell Galliard (2:43)

Philip Rosseter (n. 1563–1623): Galliard (3:23)

Thomas Morley (n. 1557–1602): Pavan (3:02)

Baruch Bulman (akt. n. 1600): Pavan (4:10)

Daniel Bacheler (1572–1619): Monsieur's Almaine (2:27)

Anthony Holborne (n. 1545–1602): Pavan (3:24); Galliard (2:42)

Julian Bream, luuttu.

RCA, äänitetty Lontoossa 1960. 46 min 35 sek.

Thomas Goffin vuonna 1951 rakentama luuttu on tehty mahdollisimman paljon renessanssiaikaisten esikuviensa kaltaiseksi, mutta kun äänityksiä ei tietenkään ole vuosisatojen takaa säilynyt, on äänen ja esitystavan suhteen kyseessä lähinnä valistunut approksimaatio. 

Julian Breamin (s. 1933) soitossa ei hänen nimestään huolimatta ole mitään lahnamaista. Breamin pääinstrumentti on klassinen kitara, mutta hän on silti tehnyt ehkä huomattavimman elämäntyönsä luutun suosion ja arvostuksen elvyttäjänä. En ole suuri kitara- tai luuttumusiikin ystävä joskaan en niihin syljekään, mutta Breamin musisointi tällä levyllä voittaa helposti puolelleen vivahteikkuudellaan ja ilmaisuvoimallaan. Melodiat ovat melankolisia, liiteleviä ja kauniita. Aiempi altistumiseni tämäntyyppiselle musiikille on niin vähäistä, etten voi lausua siitä edes makuasioissa kovin jyrkkiä tai painavia tuomioita, mutta tämän levyn kuunteleminen on tuottanut minulle iloa ja nautintoa. Tässä musiikissa soi syvä tunne ja yhä vetoava menneen aikakauden tuntu. 

Tämä levy on tullut minulle osana suurta RCA:n 50 levyn jättipakettia (johon olen kokonaisuutena hyvin tyytyväinen). En ole aktiivisesti etsinyt juuri tätä nimenomaista albumia käsiini, mutta olen iloinen, että se kuuluu kokoelmaani, ja saatan kartuttaa ainakin Dowland-valikoimaani tulevaisuudessa tämän hyvän kokemuksen rohkaisemana. Koska levy noudattaa alkuperäisen LP:n julkaisua kansivihkoa myöten, on kestokin lyhyempi kuin mitä nykyiselle CD:lle mahtuisi, mutta muuten ei minulla ole moitittavaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Beethoven: Der glorreiche Augenblick & Kuorofantasia

Nimi Der glorreiche Augenblick ei välttämättä sano edes kohtalaisen tarkasti Beethovenin tuotantoa tunteville mitään. Minulle ainakin se oli täysin tuntematon ennen tänään käsiteltävään albumiin törmäämistä melko hiljattain. Kantaatti, jonka nimen voi kääntää esimerkiksi Suurenmoiseksi silmänräpäykseksi, sai ensiesityksensä Wienissä lähes tarkalleen 200 vuotta sitten (29.11.1814) sangen erikoisissa olosuhteissa.

Vuonna 1814 Napoleon karkotettiin Elballe, ja Euroopan valtioiden edustajat, joukossa useita merkittävien valtioiden päämiehiä, kokoontuivat Wieniin keisari Frans I:n isännöimään kongressiin, jossa luotiin Euroopalle uusi diplomaattinen systeemi vallankumousaatteita ja bonapartismia patoamaan. Kuukausitolkulla jatkunut huippukokous tunnetaan tanssivana kongressina kaiken oheisviihteen (ja Itävallan veronmaksajien viulunmaksun) ansiosta, jota Euroopan kerma tietysti neuvottelujen kevennykseksi tarvitsi. Wienin kongressin kestävimmäksi musiikilliseksi saavutukseksi jäi valssin vakiinnuttaminen eliittitanssin asemaan, mutta Beethovenin kantaatti on sekin kiinnostavaa ajanvietemusiikkia.
Satiirinen grafiikantyö Wienin kongressista. Preussin ja Habsburgin kotkien välissä lukuisten muiden eurooppalaisten valtioiden heraldisia tunnuksia, karikatyyrejä valtionpäämiehistä ja kiusallisen antisemiittisiä rahanlainaajahahmoja.

Beethovenin Glorreiche Augenblick on sävelletty osaksi tätä paremman väen viihdetarjontaa. Sillä on kongressin luonteen vuoksi myös poliittinen sisältö. Välskärinä Itävallan armeijassa työskennelleen Aloys Weissenbachin sanat juhlistavat Napoleonin kukistumista, kahdeksannen koalition jäsenvaltioiden ponnistuksia ja ennen kaikkea Itävallan keisaria ja tämän suurvaltapyrkimyksiä. Poliittista ja voitonjuhlamaista sisältöä alleviivasi ensiesityksessä se, että Redoutensaalin konsertin ohjelmassa oli myös Beethovenin aiempi Wellingtonin voitto eli ns. Voitonsinfonia, joka oli sävelletty brittien ranskalaisista Vitoriassa 1813 saavuttamaa voittoa juhlistamaan. Parhaiten aikaa kestänyt ohjelmanumero konsertissa oli tunnelmaan sopivan voitonriemuinen Sinfonia nro 7

Konsertissa Beethovenin kantaatin ensiesitystä kuunteli arvovaltainen yleisö. Joukossa istuivat mm. Itävallan keisarinnapuoliso Maria Ludovika, Venäjän keisarinnapuoliso Elisabet Aleksejevna ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III. Teos sai kelpo vastaanoton, ja se esitettiin Wienissä vielä tämän jälkeen useamman kerran, mutta sen koommin on kantaattia kuultu konserteissa äärimmäisen harvoin ja levyillä vielä harvemmin. Syyt ovat ehkä yhdistelmä sitä, että teokselle on vaikeata löytää sopivaa esitysteemaa, ja sitä, että musiikki on ihan miellyttävää ja paikoin vaikuttavaa, mutta silti aika keskinkertaista Beethovenia, ja sitä, että teksti on myötähävettävää nuoleskelua vailla kirjallisia ansioita.

Yhtä kaikki tämä sentään on Beethovenia, joten teknisesti musiikki on taidokasta. Joukossa on jopa muutamia erittäin kauniita sello- ja viulusooloja, eivätkä typerät sanatkaan kiusaannuta tolkuttomasti, kun käsittely on aiheeseen sopivan melodramaattista. Musiikissa on suuren draaman ja juhlan tuntua. Der glorreiche Augenblick on ison mitan kuriositeetti, juhlakantaatti, joka kiinnostaa varmasti Beethovenin innokkaimpia ihailijoita ja myös Napoleonin sotien aikakauden kulttuurihistoriasta kiinnostuneita. En panisi pahakseni suurempaakaan näkyvyyttä tälle harvinaiselle kantaatille, sillä se erottuu saksalaisten kantaattien joukossa harvinaisella tavalla edukseen.

Kuorofantasiana yleisesti tunnettu Fantasia pianolle, kuorolle ja orkesterille, op. 80 on hieman varhaisempi sävellys. Se sai epäonnisen ensi-iltansa 22.12.1808 pidetyssä konsertissa, jossa maailmalle esiteltiin ensi kertaa myös Beethovenin 5. ja 6. sinfonia sekä 4. pianokonsertto. Kuorofantasia oli tarkoitettu illan loppuhuipennukseksi, mutta ylipitkä ohjelma huonosti lämmitetyssä Theater an der Wienissä vaati veronsa, ja Fantasian ensiyritys epäonnistui niin pahasti, että se oli aloitettava kokonaan alusta ja saatiin lopulta päätökseen, joka ei tyydyttänyt kuulemma juuri ketään, ei ainakaan säveltäjää. Tätäkään sävellystä ei sen vaatimien hieman epätavallisten voimavarojen vuoksi kovin usein esitetä. Se on tehokas ja dramaattinen parikymmenminuuttinen, jonka parissa viihtyy hyvin ja joka jättää jälkeensä monumentaalisen kokemuksen tunteen, muttei juurikaan mielessä pysytteleviä yksityiskohtia. Kiintoisinta Kuorofantasiassa on tapa, jolla kuoron ja melodian käsittely tuntuu katsovan tulevaisuuteen, kohti Yhdeksännen sinfonian finaalia.

Näistä teoksista ei ole kovin monia levytyksiä valittavina, ja tämän viimeisimmän (äänitetty 2011) jälkeen on tuskin ihan heti tulossa uusia.


Ludwig van Beethoven:

Der glorreiche Augenblick (37:52):
I Kuoro: Europa steht!
II Resitatiivi: O steht sie nah' und näher träten!
III Aaria & kuoro: O Himmel, welch' Entzücken!
IV Resitatiivi: Das Auge schaut
V Resitatiivi & kvartetto: Der den Bund in Sturme fast gehalten
VI Kuoro: Es treten hervor
Wien (sopraano): Claire Rutter
Näkijätär (mezzosopraano): Matilde Wallevik
Genius (tenori): Peter Hoare
Kansanjohtaja (baritoni): Stephen Gadd

Westminster Boy's Choir.

Fantasia pianolle, kuorolle ja orkesterille C-molli, op. 80 (19:49).

Leon McCawley, piano;
Claire Rutter, sopraano; Matilde Wallevik, mezzosopraano; 
Marta Fontanals-Simmons, mezzosopraano; Peter Hoare, tenori;
Julian Davies, tenori; Stephen Gadd, baritoni;

City of London Choir;

Royal Philharmonic Orchestra, Hilary Davan Wetton.

Naxos, äänitetty Cadogan Hallissa Lontoossa 2011. 57 min 41 sek.

Brittiläinen kapellimestari Hilary Davan Wetton (s. 1943) lataa kantaattiin kosolti energiaa, ja panee painoa myös kauniille muotoilulle hitaammissa kohdissa. Sama pätee Kuorofantasiaan. Royal Philharmonic Orchestra soittaa moitteettomasti, ja solistit Ben Hughes (sello) sekä Clio Gould (viulu) tekevät omissa sooloissaan niin hyvää työtä, että niitä erehtyisi luulemaan varsinaisten konserttojen katkelmiksi. Tulkinnassa on voimaa, mutta ehkä siihen sopisi vielä ripaus uskaliaisuutta. Nyt syntyy välillä hienoisen omahyväinen vaikutelma, jossa vain ikään kuin paistatellaan omassa loistossa. Beethoveniin ja tähän teokseen sopisi suurempikin seikkailullisuus. Kehuttava on kautta linjan äänityksen selkeyttä, puhtautta ja yksityiskohtaisuutta.

Laulusolisteistakaan ei tarvitse pahaa sanaa lausua. Kantaattia hallitsee sulavaääninen ja ryhdikäs Claire Rutter Wienin kaupungin feminiinisen personifikaation roolissa. Muutkin suoriutuvat osistaan hyvin. Kantaatissa Kansanjohtajan (Führer des Volkes) roolissa laulava baritoni Stephen Gadd ja "Geniuksen" (sen voi kääntää mm. hengeksi, neroudeksi, luovuudeksi ja moneksi muuksikin, joten jätän suosiolla kääntämättä) roolissa oleva tenori Peter Hoare voisivat tuoda ehkä osuuksiinsa vielä hiukan lisää sankaruuden tuntua. He ovat nyt hyvin hienostuneita, mikä on toki miellyttävää. Kuorotkin miellyttävät korvaa, ja taltiointi on saatu hyvin tasapainoon solistien, orkesterin ja kuoron kesken selkeyden kärsimättä.

Minulla ei ole tässä repertuaarissa kovin paljon vertailukohtia, sillä äänitteitä on näistä teoksista vähänlaisesti saatavilla, eikä niitä konserttisaleissakaan kuule. Molemmat tämän albumin teokset ovat minulle uusia tuttavuuksia. Rajallisen valistunut näkemykseni on myönteinen: nautin johdonmukaisesti tämän hienosti äänitetyn levyn esityksistä. 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Tod und Verklärung ym.

Richard Straussin 150-vuotisjuhlavuotta on tätä kirjoitettaessa vielä joitakin viikkoja jäljellä. Olen käynyt pitkin vuotta läpi Straussin tuotantoa enimmäkseen mieleeni olevien levytysten kautta. Ylipäänsä olen tässä blogissa huomannut pitäväni varsin paljon melkeinpä kaikista kokoelmani albumeista: enintään joku tulkinta voi jättää minut kylmäksi, mutta harvoin olen päätynyt aktiivisen tyytymättömyyden puolelle.
Jottei ihan tylsäksi ja yksitoikkoiseksi kävisi, otan käsittelyyn yhden albumin, jota kriitikoilla on tapana ylistää ja suositella, mutta jota itse pidän yhtenä kokoelmani epätyydyttävimmistä ja suoraan sanoen huonoimmista levyistä. 


Richard Strauss:

Tanz der sieben Schleier (Seitsemän hunnun tanssi) oopperasta Salome, op. 54 
(8 min 22 sek);

Tod und Verklärung, op. 24 (Kuolema ja kirkastus) (22:24);

Ein Heldenleben, op. 40 (Sankarin elämä) (44:15).

Staatskapelle Dresden, Rudolf Kempe.

Äänitetty Dresdenin Lukaskirchessä 1970 & 1972 (op. 40). 75 min 15 sek.

Rudolf Kempe (1910–1976) tunnetaan hyvin synnyinkaupunkinsa Dresdenin tasokkaan Staatskapellen johtajana. Hän sai myös itäsaksalaisittain harvinaisen luotetun aseman rautaesiripun länsipuolisten orkesterien vakituisena kapellimestarina. Hän johti mm. Münchenin filharmonikkoja, Zürichin Tonhalle-Orchesteria, Royal Philharmonic Orchestraa (jonka toi viimein 1900-luvulle sallimalla myös naismuusikoiden läsnäolon) ja BBC:n sinfoniaorkesteria.

Kempe teki 1970-luvulla sarjan Richard Strauss -levytyksiä Dresdenissä brittiläisille EMI-yhtiölle, ja niitä ylistetään ja suositellaan suurin piirtein kaikkialla. Jos tämä albumi edustaa Kempen yleistä Strauss-tulkintaa, niin ei kannattaisi. Pääteoksena kuullaan Ein Heldenleben, joka on tuskin koskaan kuulostanut mitättömämmältä. Kempe  tuntuu tämän albumin perusteella todella halveksivan Straussin parhaita ja erottuvimpia puolia. Ei löydy käännettä, jota hän ei latistaisi huumorintajuttomalla ja elottomalla haalean kalan temperamentillaan. Mukaansatempaavuutta ei eksy mukaan vahingossakaan. 

Ehkä tällaista tarkoituksellisen innotonta johtamista voisi tulkinnallisesti edes yrittää ymmärtää (hyväksyä sitä ei voi) siitä lähtökohdasta, että Ein Heldenleben on ollut pitkään musiikkieliitin keskuudessa Straussin kiusallisin sävelruno egoismilta haiskahtavine aineksineen. Teosta on pahimmillaan pidetty Saksan vilhelmiinisen ajan mahtipontisuuden ja itsekeskeisyyden monumenttina, mikä lukee siihen ehkä hieman liikaa elämänkatsomuksellisia ja varsinkin poliittisia merkityksiä, mutta joka tapauksessa tällainen analyysi on ollut olemassa. Tällaista taustaa vasten voi jotenkin käsittää pyrkimyksen suorittaa Straussin massiiveille jonkinlainen de-bombastifikaatio. Mutta jos erikseen pyrkii karsimaan tästä musiikista mahtailun ja korostetun ekstrovertit kvaliteetit, pitäisi olla esittää jotain niiden tilalle. Siihen ei Kempe kykene, ja de-bombastifikaation sijaan musiikille suoritetaan kastraatio. Tämä on munatonta, impotenttia Straussia, ja sitä on kiusallista sekä surullista kuunnella. 

Tod und Verklärung (Kuolema ja kirkastus) vuodelta 1889 onnistuu Kempen käsissä hieman paremmin. Nuoren säveltäjän äärimmäisen romantisoitu kuvaus kuolinvuoteella tapahtuvasta hyväksyvästä, seestyvästä retrospektiosta ja elämänjanon sammuttamisesta on luonteeltaan Heldenlebeniä introvertimpi, joskin olemme yhä Straussin briljantissa äänimaailmassa. Kempe on parhaimmillaan sävellyksen alkupuolen rauhallisemmissa osissa, mutta loppu on varsin mielikuvituksetonta keskitien kapellimestarointia vailla säväytyksiä tai irtiottoja. Kaikki tuntuu hyvin yllätyksettömältä ja jäykästi käsikirjoitetulta, mutta ainakaan tätä ei tarvitse kuunnella inhon vallassa, kuten Heldenlebeniä.

Salomen Seitsemän hunnun tanssi on mausteisessa eksotiikassaan täysin Kempen mukavuusalueen ulkopuolella. Jos tässä jotain erotiikkaa muka on, niin se on sitä laatua, joka vei Heldenlebenin Sankarilta viriliteetin.

Tämä on surkea esitys, jota pidän kokoelmassani vain varoittavana esimerkkinä äärimmäisen epäsympaattisesta kapellimestarintyöstä. Olen kuullut parempaa Straussia joka ainoa kerta, kun ylipäänsä olen muuta kuullut, niin konserttisalissa kuin kotonani.
On mahdotonta suositella tätä orkestraalisia mestariteoksia ponnettomasti pahoinpitelevää tulkinnan irvikuvaa kenellekään, paitsi ehkä heille, jotka eivät pidä Straussin musiikista alkuunkaan. En tunne Kempen tulkintoja tämän enempää (eikä tämä kokemus varsinaisesti rohkaise tutkimaan asiaa), mutta ikävä kyllä tämän albumin keräämä suitsutus (joka on sinänsä käsittämätöntä) antaa aiheen epäillä hänen Straussinsa olevan ylipäänsäkin yhtä surkeaa. Dresdeniläismuusikot soittavat erittäin hyvin, puhtaasti ja kauniisti, mutta heidän lahjansa menevät hukkaan tässä apaattisessa teurastuksessa, joka vain vaivoin ja hetkittäin nousee tulkinnallisesti pohjamudista hädin tuskin kelpuutettavan keskinkertaisuuden asteelle.

Olen kuullut melko monta esitystä näistä teoksista, mutta yhtään huonompaa ei ole tullut vastaan. Eniten ihmetyttää tämän mitättömän, kalsean ja epäsympaattisen taltioinnin (jossa äänen laatukin on lähinnä aikakauden keskitasoa) kohtuuton ylistäminen ja suoranaiseksi laatustandardiksi epäjumalointi. Mutta mikäs siinä, lukevathan jotkut Paul Austeriakin ihan tosissaan. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Sibelius: Sinfoniat nro 2, 6, 7 & Myrsky-sarjat

Joulukuun kahdeksantena vietetään Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja suomalaisen musiikin päivää. Tässä on hyvä tilaisuus yhdistää ensi vuonna 150-vuotisjuhliaan viettävä Sibelius tänä vuonna 450-juhlaa viettävään William Shakespeareen.

Sibelius 1900-luvun alussa
Shakespeare, joka ei kaiketi väestöpohjallisista ja kulttuurisista syistä ollut koskaan Suomessa romantiikankaan aikana niin isossa huudossa kuin muualla Euroopassa, on Sibeliuksen tuotannossa läsnä vain yhden näyttämömusiikkisävellyksen kautta. Myrsky-näyttämömusiikista koostetut orkesterisarjat ovat saaneet esityksiä aivan liian harvoin, kun otetaan huomioon niiden laatu ja myös se, että Myrsky on Tapiolan ohella Sibeliuksen viimeisiä orkesterisävellyksiä.

Ensimmäisen kerran Shakespearen viimeistä yksin kirjoitettua draamaa tarjosi Sibeliukselle sävellyksen aiheeksi hänen vaatimaton mesenaattinsa Axel Carpelan (18581919) jo vuonna 1901. Carpelan oli säveltäjän hyvä ystävä ja tukija. Hän mm. kokosi lahjoittajaverkoston, jonka turvin Sibelius perheineen lähetettiin matkalle Italiaan, missä saikin toivotusti alkunsa Sinfonia nro 2 (1902), säveltäjän sinfonioista ehkä täysiverisesti romanttisin. Myrskyyn Sibelius palasi vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Kööpenhaminan Kongelike Teater tilasi häneltä musiikin Adam Poulsenin Shakespeare-ohjaukseen vuodelle 1926. 

1920-luvulla Sibelius oli kypsän tyylinsä, omintakeisen sibeliaanisen modernismin, huipulla. Vuonna 1919 lopullisen versionsa saavuttanutta upeaa Viidettä sinfoniaa seurasi kaksi vähintään yhtä loisteliasta sinfonista mestariteosta, Sinfonia nro 6 (1923) ja nro 7 (1924), molemmat hätkähdyttäviä ja tiiviitä taidonnäytteitä, jotka kuuluvat minusta 1900-luvun parhaisiin lajityypin edustajiin. Olen käsitellyt aiemmin lyhyesti tähän mennessä mainittuja sinfonioita Paavo Berglundin tulkitsemina. 1920-luku jäi kuitenkin myös Sibeliuksen viimeiseksi luovaksi vuosikymmeneksi. Myrskyn kanssa samoihin aikoihin hän sävelsi Tapiolan, suuren sävelrunon. Näiden jälkeen Sibeliuksen sävellystahti hiipui, eikä vuoden 1926 jälkeen seurannut enää juuri mitään. Tasokkaasti kuitenkin aktiivikausi päättyi.

Prospero ja Ariel. Eleanor Fortescue-Brickdalen (18721945) pastellityö.
Sibeliuksen Myrsky-musiikki keräsi laajat kehut heti Kööpenhaminan-ensiesityksen jälkeen. Ei ole vaikeata ymmärtää, miksi, kun musiikkia kuuntelee. Myrsky on Shakespearen tuotannosta ehkä parhaiten yhteensopiva Sibeliuksen musiikin ilmentämän mielenlaadun kanssa henkien kansoittamine saarineen, taianomaisine luonnonvoimineen ja monimielisen traagisine teemoineen. Tunnetusti Myrsky on muutenkin erityisesti eri alojen taiteilijoiden suosiossa, sillä eräs suosittu tulkintatapa on pitää Prosperoa jonkinlaisena Shakespearen omakuvana tai yleisluontoisena taiteilijuuden ilmentymänä. Kaikenlaiset meta-jutut tapaavat olla taiteilijoiden suosiossa, eikä Myrsky ole poikkeus, vaikka on vaikea sanoa, oliko Shakespearellä sitä kirjoittaessaan mielessä enemmän taiteilijan rooli, teatterin olemus vai tarinat Bermudan haaksirikoista. Näytelmässähän Prospero luopuu taioistaan, ja on kiintoisaa ajatella, että Sibelius luopui tuotteliaasta sävellystyöstä pian tämän musiikin valmistuttua.
Nuo näyttelijät, kuten kerroin, olivat vain
henkiä ja sulautuivat ilmaan, silkkaan ilmaan,
ja niin kuin tuon näyn olematon kudelma,
myös pilviin ulottuvat tornit, suurenmoiset
palatsit ja juhlalliset temppelit
ja koko tämä suuri pallo tulevine asukkaineen
katoavat aineettoman kuvitelman tavoin,
usvan henkäystäkään ei siitä jää.
Meidän tomustamme kudottuja ovat unelmat,
ja uni saartaa pientä elämäämme.

(Prospero, Myrsky IV.I. Suom. Matti Rossi, 2010)
Sibeliuksen musiikki on parhaita tuntemiani näyttämösävellyksiä. Se tuntuu olevan täydessä sopusoinnussa ainakin lähdetekstin kanssa. Tunnelma on taianomainen ja musiikki kevyen ilmavaa, kuin miellyttävän viileää usvaa. Tällaisen vaikutelman luomisessa avainasemaan nouseva orkestraatio on herkkää ja oivaltavaa. Sibelius on selvästi paneutunut draaman henkilöihin. Calibanille omistettu groteski pikkusävelmä hyödyntää lyhyesti ksylofonin ja rumpujen groteskia yhdistelmää, ja neronleimauksena voi pitää harppujen ja patarumpujen yhdistämistä Prosperon salamyhkäisen, pakenevan persoonallisuuden kuvaamiseksi. Jos valita pitää, on jälkimmäinen Sibeliuksen koostamasta kahdesta orkesterisarjasta vaikuttavampi seitinohuine ja lumoavine kappaleineen, joista on mainittava ainakin Tuulten kuoro ja mykistävä Intermezzo. Nymfien tanssi taas saa jälleen kerran valittelemaan sitä, ettei Sibelius koskaan säveltänyt kokonaista balettia. Itse Myrsky ilmiönä kuullaan ensimmäisen sarjan päätösosana, ja se on pikemminkin mystinen kuin raivokas. Jos Myrskyä voi pitää ylistyksenä mielikuvituksen ja teatterin voimalle, on Sibeliuksen näyttämömusiikki varmaankin paras sen innoittama sävellys.

Juhlapäivän ja Shakespeare-teeman ansiosta tänään on käsittelyssä albumeita kaksin kappalein. Petri Sakari (s. 1958) teki Islannissa sarjan kuulemisen arvoisia Sibelius-levytyksiä Naxos-levymerkille. Tässä sarjassa Myrsky-sarjat on jaettu kahdelle erilliselle julkaisulle Sibeliuksen sinfonioiden kera.


Jean Sibelius:

Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 43 (1902, 45 min 2 sek);

Myrsky: Sarja nro 1, op. 109 nro 2 (1926, 23:06).

Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.

Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 1997. 68:08.


Jean Sibelius

Sinfonia nro 6 D-molli, op. 104 (1923, 30:22);

Sinfonia nro 7 C-duuri, op. 105 (1924, 22:45);

Myrsky: Sarja nro 2, op. 109 nro 3 (1926,18:10)

Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.

Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 2000. 71:17.

Petri Sakarin Sibelius on päämäärätietoisen hallittua ja dramaattisesti toimivaa. Tämä on merkittävää säveltäjän sinfonioissa, joissa pitkät kehittelyt voivat suurpiirteisissä käsissä kuulostaa pahimmillaan haahuiluun vivahtavalta. Nämä johdonmukaiset piirteet tekevät hänen islantilaisvoimin esittämästään Sibelius-sinfoniasarjasta kokonaisuutena hyvän ja hinta-laatusuhteeltaan oivallisen lisän äänitekirjastoon. Sakarin islantilaisissa Sibelius-levytyksissä on enemmän särmää, jämäkkyyttä ja tiettyä tarpeellista ankaruutta kuin Naxoksen myöhemmässä, Pietari Inkisen Uudessa-Seelannissa tekemässä Sibelius-sarjassa, jonka äänitys on kieltämättä parempi.

Sakarin tulkinta Sibeliuksen 2. sinfoniasta, joka on varmaankin säveltäjän esitetyin, ei ole kovin erottuva tai rohkea, mutta se on selkeä ja toimiva. Näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta Kakkonen on tulkinnallisesti yllättävänkin haastava. Sakari tekee minusta hyvän perustulkinnan, jonka pariin voi aina hyvin ja turvallisin mielin palata. Mutta kun markkinoilla on ko. teoksesta niin paljon tarjontaa, että luettelointikin alkaa käydä vaikeaksi, on paha nostaa tätä ylitse muiden, varsinkin, kun Islannin sinfoniaorkesteri ei ole soiton täyteläisyyden tai hienopiirteisyyden puolesta samassa sarjassa esim. monen mannereurooppalaisen orkesterin kanssa. Äänitys ei ole loistava, mutta ihan hyvä. Äänen perustaso on melko hiljainen, mutta massaa saa mukavasti soittoon lisää, kun nostaa vain volyymia. 

2. sinfonian albumista tekee huomionarvoisen ja hyvin kilpailukykyisen Myrsky-sarja nro 1, joka on läpeensä erinomaista musisointia ja tulkintaa. Sakari hallitsee mielikuvituksekkaan sävellyksen kaikki yksityiskohdat horjumattomalla, makeilemattomalla sulokkuudella ja viileän tyylikkäästi. Kaikki sujuu saumattomasti kuin ajatus.

Toisella albumilla Myrsky-sarja nro 2 muodostaa ehkä vielä upeamman parin. Tällä levyllä äänitys on kauttaaltaan parempi, mikä auttaa entisestään musiikin häilyvien vivahteiden kanssa. Näiden kahden sarjan muodostamaa kokonaisuutta voi pitää Sakarin Naxos-Sibeliuksen huippuna, joka taatusti kestää vertailun keneen tahansa alueella, jolla ei edes kovin paljon kilpailua ole. Loistotyötä.

Toisen albumin enimmän osan täyttävät Sibeliuksen kaksi viimeistä sinfoniaa, ja niiden parissa Sakari on vahvimmillaan koko Sibelius-sinfoniasarjansa aikana. Kuudennen sinfonian hämmästyttävä avaus minusta sinfoniakirjallisuuden ihmeellisimpiä – paljastaa välittömästi Sakarin olevan kuin kotonaan tämän luontevan ja kiehtovan sävellyksen omintakeisessa maailmassa. Sibeliuksen musiikin hitaat jännitteet surumielisten ja lystikkäämpien jaksojen välillä on toteutettu moitteettomasti, ja Sakari tekee erottuvan valinnan pyrkimällä korostamaan tämän sinfonian eloisampia puolia tinkimättä sen arvokkuudesta ja raikkaudesta. Lopputulos on kauttaaltaan ylistettävä, todennäköisesti edelleen suosikkilevytykseni tästä mestariteoksesta. Tämän musiikin saa jälleen kerran halutessaan muualta täyteläisemmin soitettuna, mutta islantilaisten soittajien keskittynyt ja selkeä tyyli sopii tulkintaan mainiosti. Kyseessä on suuri ja elinvoimainen tulkinta suuresta ja erikoisesta taideteoksesta. Sen ja Myrsky-sarjan vuoksi en tästä levystä luovu.

Eipä tarvitse Seitsemännen sinfoniankaan kohdalla hävetä. Sen tulkinta ei ole tässä yhtä valloittava kuin Kuudennen, mutta erittäin hyvä, ajaton ja tuore on sekin. Islannin sinfoniaorkesterin vasket soittavat todella hyvin, ehkä upeammin kuin kertaakaan aiemmin sinfoniasyklin aikana, ja Sakari rakentaa arvoituksellisesta helleenisestä rondosta yksilöllisen tulkinnan, joka sopii orkesterin vahvuuksiin. Sinfonia pysyy verraten viileänä, mikä tosin pitää kuulijan poissa aivan pyörteen keskuksesta, mutta tarjoaa harvemmin kuullun musiikillisen "näkymän" teoksen muotoihin. Tämä on levy, jonka pariin palaan usein, ja aloitettuani minun on melkein aina pakko kuunnella se loppuun asti. 
Molemmat albumit sopivat hyvin peruskiviksi aloittelevalle Sibeliuksen ystävälle, mutta Myrsky-sarjat (ja väitän, että myös 6. sinfonia) tekevät niistä harjaantuneemmallekin sibeliaanille arvokkaita    

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Rózsa: Sodoma ja Gomorra

Runsaan parin vuoden kuluttua voi Suomessakin päästä ihan reilusti naimisiin oman sukupuolensa edustajan kanssa. Jo alkaa olla aikakin. Saa tosin nähdä, selviämmekö siihen saakka: kaheleimmat ennustavat psykopaattijumalan kostoa tai muuten vain yhteiskunnan romahtamista tämän vuoksi. Uudistuvan avioliittolain kunniaksi tervehdin vauhkoontunutta tunnelmaa asiaan läheisesti liittyvällä musiikilla. Esittelyssä Miklós Rózsan (1907–1995) musiikkia laatuelokuvaan Sodoma ja Gomorra (1962).


Sodoman ja Gomorran tarina on tietysti 1. Mooseksen kirjasta, eikä se käsittele homoseksuaalisuutta, vaan vieraanvaraisuutta ja yleistä etiikkaa, jos sitäkään. Tarinassa ei ole juuri tolkkua, eikä siinä kuvattuja asioita tietenkään ole ikinä edes tapahtunut. Se, että näiden valtakuntien nimet ovat monessa kielessä päätyneet joko homoseksuaalisuuden tai tiettyjen sukupuolikombinaatiosta riippumattomien seksiaktien synonyymeiksi, johtuu kulttuurihistorian anomalioista, kielitaidottomuudesta, ylivilkkaasta mielikuvituksesta, epäterveesti tukahdutetuista haluista ja suoranaisesta hulluudesta.

Robert Aldritchin ohjaama italogalloamerikkalainen produktio Sodoma ja Gomorra (1962) on luokitukseltaan kai lähinnä ison budjetin raamatullista pseudoeksploitaatioelokuvaa. Pseudoeksploitaatiosta on kyse, koska elokuvan nimi ja markkinointi (NO SIN OR SPECTACLE TO EQUAL IT!) viittaavat tietoisen kontroversiaaliseen, jopa törkeään sisältöön, vaikka filmiä ei voi mitenkään transgressiiviseksi väittää. Seksiakteja ei nähdä, ja turmelus rajoittuu tanssiin sekä narkomaanityyppiseen loikoiluun. Itse asiassa heprealaiset vaikuttavat tässä filmissä sodomiitteja ja gomorralaisia epäterveemmiltä pakkomieltäjltä, jotka jankuttavat koko ajan hedelmällisyydestä ja lisääntymisestä. Paikoin huvittavaa dialogia (kaikki repliikit, joissa käytetään sodomiittia demonyyminä, ovat väistämättä koomisia) ja verraten maltillista osoittelemattomuutta lukuun ottamatta Sodoma ja Gomorra on heikko sandaalieepos, joka tullaan todennäköisesti muistamaan parhaiten, jos ollenkaan, Miklós Rózsan musiikista.

Budapestissa syntynyt, Saksan, Ranskan ja Britannian kautta Yhdysvaltoihin päätynyt Rózsa erikoistui historiallisiin ja raamatullisiin elokuviin, ja hänen musiikkinsa on merkittävä osa Ben-Hurin ja Quo vadisin kaltaisten spektaakkelien kokonaisuutta. Ben-Hurissa on jaksoja, joita Rózsan musiikki suorastaan kannattelee. Sodoma ja Gomorra on Rózsan viimeinen suurtyö raamatullisen sandaalieepoksen parissa. Säveltäjä piti käsikirjoitusta surkeana, mutta suhtautui silti kovalla ammattiylpeydellä urakkaansa, ja musiikki onkin ko. filmin kestävin saavutus.



Miklós Rózsa:

Sodoma ja Gomorra (Sodom and Gomorrah):

Alkusoitto (4:39)
Kuningattaren suosikki (1:33)
Jordan (2:42)
Lasten leikki (1:38)
Pato (1:04)
Vastaus uneen (2:42)
Elamilaisten marssi (1:09)
Jokipastoraali (4:42)
Intermezzo (5:10)
Mustasukkaisuus (2:51)
Synnintekijöiden tanssi (1:31)
Jehovan sanansaattajat (2:16)
Sodoman tuho (4:20)
Suolapatsas (3:39)
Epilogi (2:05)

Otteet alkuperäiseltä soundtrack-äänitykseltä. London Symphony Orchestra, Miklós Rózsa. 

BMG Collectibles, 42:37.

Tämä eräänlainen sinfoninen sarja kokoaa yhteen Sodoman ja Gomorran pääasialliset orkesterinumerot. Musiikkia olisi toki enemmänkin, mutta suuri osa siitä on melko tavanomaista taustasoitantoa tai kohtauksia toisiinsa liittävää musiikkikerrontaa, josta on todennäköisesti kiinnostunut vain, jos fanittaa tätä elokuvaa todella kovaa. 

Taattua Rózsaahan tämä on: melodista, myöhäisromanttisen muhkeaa, törisevää, mahtailevaa ja hienoisesti Lähi-itään viittaavaa. Eeppinen tuntu välittyy vaivattomasti, jos kohta trumpetinpäräyttelyä ja muuta fanfaaria onkin suhteellisesti melko paljon. Todennäköisesti useimpia kiinnostavat finaalinumerot, kuten tämän elokuvankin kohdalla. Sodoman tuho, Lootin vaimon muuttuminen suolapatsaaksi ja koko pöljän legendan päätös eivät tuota pettymystä: musiikki on juuri niin eloisaa, yliampuvaa ja suurieleistä kuin aiheelta sopii odottaa ja tyylilajilta toivoa. 

Tämä uudelleenjulkaisu on perin pohjin nautinnollista kuunneltavaa, joskin muutamissa osuuksissa, joissa esiintyy lyhyesti kuoro (oletettavasti London Symphony Chorus, mutta levyn dokumentaatio on tältä osin kehno), ääni särisee ja rahisee ikävästi. Albumi kiinnostanee lähinnä Rózsan, historiallisen elokuvan ja oudon huumorin ystäviä.