Elgar: Falstaff, Cockaigne & Froissart

Shakespearen juhlavuoden aikana olen käsitellyt melko paljon suurimman englanninkielisen näytelmäkirjailijan teosten innoittamaa musiikkia. Suuri osa siitä on ollut muiden kuin englantilaisten säveltäjien tuotantoa. Brittein saarilla säveltäjät löysivät oman äänensä vasta 1800-luvun ollessa jo pitkällä, ja senkin jälkeen he ovat jääneet musiikin maailmassa varsin paikallisiksi ilmiöiksi. Englannin suurimmaksi säveltäjäksi melko yleisesti tunnustettu Edward Elgar (1857–1934) sävelsi vain yhden suuren shakespeariaanisen teoksen, ja se on kekseliäisyydestään ja hauskuudestaan huolimatta yhä, yli sata vuotta ensiesityksensä (1913) jälkeen, todellinen harvinaisuus konserttiohjelmistoissa. Kyse on Elgarin laajimmasta sinfonisesta runosta, joka piirtää Sir John Falstaffin muotokuvan.

Falstaff. Eduard von Grütznerin maalaus, n. 1900.

Falstaff syntyi tilaustyönä Leedsin festivaaleille vuonna 1913. Aihe oli Elgarin itse valitsema, joten mitä ilmeisimmin Falstaffin hahmo puhutteli säveltäjää. Elgar luokitteli sävellyksensä "sinfoniseksi tutkielmaksi", mutta järkevintä sitä on pitää sinfonisena runona, jollaisena se on mittansa puolesta ainutlaatuinen Elgarin tuotannossa. Teos sai hyvän vastaanoton, mutta se ei ole saavuttanut Enigma-muunnelmien ja ensimmäisen sinfonian kaltaista laajaa, pysyvää suosiota mikä on minusta syvästi väärin, sillä kyseessä on Elgarin varmaotteisin ja kunnianhimoisin mestariteos, Shakespearen hahmon oivallinen kuvaus, joka on lajityypissään täysin Richard Straussin Don Quijoten tai Till Eulenspiegelin veroinen saavutus.

Elgarin Falstaff rakentuu sille kuvalle, joka tästä Shakespearen suosimasta hahmosta saadaan Henrik IV:ssä. Falstaff on siis vanha, erittäin lihava, aistillinen ja sammumattoman elämänjanon ajama tyhjäntoimittajaritari, joka tunkee prinssin – tulevan Henrik V:n – pahamaineiseen ja hilpeään seurueeseen. Falstaff kohdataan mainintana myös Henrik V:ssä, jossa kuullaan hänen kuolleen irvokkaan arvokkaalla ja hahmolleen sopivalla tavalla.

Teoksen suhteellinen tuntemattomuus selittynee sillä, että se on orkestraatioltaan varsin tiheä ja rakenteeltaan hieman haasteellisesti seurattava. Siitä ei ole aivan yksinkertaista rakentaa todella mukaansatempaavaa esitystä. 

Edward Elgar:

Falstaff: Sinfoninen tutkielma C-molli, op. 68:

I Falstaff and Prince Henry (3:15)
II Eastcheap – Gadshill – The Boar's Head, revelry and sleep (13:02)
 Dream Interlude: 'Jack Falstaff, now Sir John, a boy, and page to Thomas Mowbray, Duke of Norfolk' (2:19)
III Falstaff's march – The return through Gloucestershire – (4:24)
Interlude: Gloucestershire. Shallow's orchad (Allegretto) – The new king – The hurried ride to London (2:38)
IV King Henry V's progress – The repudiation of Falstaff, and his death. (8:46)

Cockaigne (In London Town): Konserttialkusoitto, op. 40. (14:39)

Froissart: Konserttialkusoitto, op. 19. (14:12)

Hallé Orchestra (Falstaff);
Philharmonia Orchestra (Cockaigne);
New Philharmonia Orchestra (Froissart);

Sir John Barbirolli.

EMI, äänitetty Lontoossa 1964 (op. 68), 1962 (op. 40) ja 1966 (op. 19). 63:30. (Osana viiden levyn kokoelmajulkaisua)

Sir John Barbirolli (1899–1970) on Elgarin tulkitsijana arvovaltainen, sillä nuorena muusikkona hän oli säveltäjän luotettu apulainen. Barbirollin arvostettuja Elgar-levytyksiä hallitsee luonteva ilmaisu, joka antaa säveltäjän musiikille tilaa hengittää ja laajeta. Suurin piirtein kaikki Barbirollin Elgar-taltioinnit ovat tunnustettuja klassikkoja, eikä Falstaff ole poikkeus.

Barbirolli saa tiheään ja tapahtumia sekä yksityiskohtia pursuavaan teokseen ilmavuutta ja jämäkkää rakennetta, joka antaa silti falstaffilaisille rönsyille ja ylettömyyksille kosolti aikaa ja tilaa tehdä viehättävä, riemastuttava ja huvittava vaikutuksensa. Teosta on hankala kuvailla tai eritellä sen tarkemmin, ja itselleni sen avautuminen on vaatinut useita palkitsevia kuuntelukertoja. Näin runsasta sävellystä kelpaa kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen, ja Barbirollin taidokas ja luonnikas tulkinta on yhä vuosienkin jälkeen suosikkini sulavuudessaan, koomisessa tajussaan ja lopussa saavutettavassa, veitsenterällä tasapainoilevassa arvokkuudessaan.

Tässä julkaisussa Falstaff-levylle lisiksi päätyneet vanhaa hilpeää Lontoota ylistävä Cockaigne-alkusoitto ja Jean Froissart'n ritarillisten kronikoiden maailmaan sukeltava varhaistyö (1890) ovat joviaalia, viriiliä ja ekstrovertin maskuliinista Elgaria parhaimmillaan, pilke silmäkulmassa ja tietty menneen maailman arvokkuus elkeissä säilyttäen esitettyinä.

Barbirollin tulkinnoissa ei ole valittamista, mutta äänitykset ovat puolen vuosisadan takaa ja paikoitellen nykymakuun hieman tunkkaisia ja ylitäytetyn oloisia. Hallé-orkesterin tuolloisten äänitysolosuhteiden taso ei pärjää kilpailussa kirkkaamille ja paremmin taltioiduille myöhemmille kokoonpanoille, mutta charmin ja luonteikkuuden puolesta nämä levytykset ovat minulle ohittamattomia.