Sibelius: Sinfoniat nro 2, 6, 7 & Myrsky-sarjat

Joulukuun kahdeksantena vietetään Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja suomalaisen musiikin päivää. Tässä on hyvä tilaisuus yhdistää ensi vuonna 150-vuotisjuhliaan viettävä Sibelius tänä vuonna 450-juhlaa viettävään William Shakespeareen.

Sibelius 1900-luvun alussa

Shakespeare, joka ei kaiketi väestöpohjallisista ja kulttuurisista syistä ollut koskaan Suomessa romantiikankaan aikana niin isossa huudossa kuin muualla Euroopassa, on Sibeliuksen tuotannossa läsnä vain yhden näyttämömusiikkisävellyksen kautta. Myrsky-näyttämömusiikista koostetut orkesterisarjat ovat saaneet esityksiä aivan liian harvoin, kun otetaan huomioon niiden laatu ja myös se, että Myrsky on Tapiolan ohella Sibeliuksen viimeisiä orkesterisävellyksiä.

Ensimmäisen kerran Shakespearen viimeistä yksin kirjoitettua draamaa tarjosi Sibeliukselle sävellyksen aiheeksi hänen vaatimaton mesenaattinsa Axel Carpelan (1858–1919) jo vuonna 1901. Carpelan oli säveltäjän hyvä ystävä ja tukija. Hän mm. kokosi lahjoittajaverkoston, jonka turvin Sibelius perheineen lähetettiin matkalle Italiaan, missä saikin toivotusti alkunsa Sinfonia nro 2 (1902), säveltäjän sinfonioista ehkä täysiverisesti romanttisin. Myrskyyn Sibelius palasi vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Kööpenhaminan Kongelike Teater tilasi häneltä musiikin Adam Poulsenin Shakespeare-ohjaukseen vuodelle 1926. 

1920-luvulla Sibelius oli kypsän tyylinsä, omintakeisen sibeliaanisen modernismin, huipulla. Vuonna 1919 lopullisen versionsa saavuttanutta upeaa Viidettä sinfoniaa seurasi kaksi vähintään yhtä loisteliasta sinfonista mestariteosta, Sinfonia nro 6 (1923) ja nro 7 (1924), molemmat hätkähdyttäviä ja tiiviitä taidonnäytteitä, jotka kuuluvat minusta 1900-luvun parhaisiin lajityypin edustajiin. Olen käsitellyt aiemmin lyhyesti tähän mennessä mainittuja sinfonioita Paavo Berglundin tulkitsemina. 1920-luku jäi kuitenkin myös Sibeliuksen viimeiseksi luovaksi vuosikymmeneksi. Myrskyn kanssa samoihin aikoihin hän sävelsi Tapiolan, suuren sävelrunon. Näiden jälkeen Sibeliuksen sävellystahti hiipui, eikä vuoden 1926 jälkeen seurannut enää juuri mitään. Tasokkaasti kuitenkin aktiivikausi päättyi.

Prospero ja Ariel. Eleanor Fortescue-Brickdalen (1872–1945) pastellityö.

Sibeliuksen Myrsky-musiikki keräsi laajat kehut heti Kööpenhaminan-ensiesityksen jälkeen. Ei ole vaikeata ymmärtää, miksi, kun musiikkia kuuntelee. Myrsky on Shakespearen tuotannosta ehkä parhaiten yhteensopiva Sibeliuksen musiikin ilmentämän mielenlaadun kanssa henkien kansoittamine saarineen, taianomaisine luonnonvoimineen ja monimielisen traagisine teemoineen. Tunnetusti Myrsky on muutenkin erityisesti eri alojen taiteilijoiden suosiossa, sillä eräs suosittu tulkintatapa on pitää Prosperoa jonkinlaisena Shakespearen omakuvana tai yleisluontoisena taiteilijuuden ilmentymänä. Kaikenlaiset meta-jutut tapaavat olla taiteilijoiden suosiossa, eikä Myrsky ole poikkeus, vaikka on vaikea sanoa, oliko Shakespearellä sitä kirjoittaessaan mielessä enemmän taiteilijan rooli, teatterin olemus vai tarinat Bermudan haaksirikoista. Näytelmässähän Prospero luopuu taioistaan, ja on kiintoisaa ajatella, että Sibelius luopui tuotteliaasta sävellystyöstä pian tämän musiikin valmistuttua.

Nuo näyttelijät, kuten kerroin, olivat vain
henkiä ja sulautuivat ilmaan, silkkaan ilmaan,
ja niin kuin tuon näyn olematon kudelma,
myös pilviin ulottuvat tornit, suurenmoiset
palatsit ja juhlalliset temppelit
ja koko tämä suuri pallo tulevine asukkaineen
katoavat aineettoman kuvitelman tavoin,
usvan henkäystäkään ei siitä jää.
Meidän tomustamme kudottuja ovat unelmat,
ja uni saartaa pientä elämäämme.

(Prospero, Myrsky IV.I. Suom. Matti Rossi, 2010)

Sibeliuksen musiikki on parhaita tuntemiani näyttämösävellyksiä. Se tuntuu olevan täydessä sopusoinnussa ainakin lähdetekstin kanssa. Tunnelma on taianomainen ja musiikki kevyen ilmavaa, kuin miellyttävän viileää usvaa. Tällaisen vaikutelman luomisessa avainasemaan nouseva orkestraatio on herkkää ja oivaltavaa. Sibelius on selvästi paneutunut draaman henkilöihin. Calibanille omistettu groteski pikkusävelmä hyödyntää lyhyesti ksylofonin ja rumpujen groteskia yhdistelmää, ja neronleimauksena voi pitää harppujen ja patarumpujen yhdistämistä Prosperon salamyhkäisen, pakenevan persoonallisuuden kuvaamiseksi. Jos valita pitää, on jälkimmäinen Sibeliuksen koostamasta kahdesta orkesterisarjasta vaikuttavampi seitinohuine ja lumoavine kappaleineen, joista on mainittava ainakin Tuulten kuoro ja mykistävä Intermezzo. Nymfien tanssi taas saa jälleen kerran valittelemaan sitä, ettei Sibelius koskaan säveltänyt kokonaista balettia. Itse Myrsky ilmiönä kuullaan ensimmäisen sarjan päätösosana, ja se on pikemminkin mystinen kuin raivokas. Jos Myrskyä voi pitää ylistyksenä mielikuvituksen ja teatterin voimalle, on Sibeliuksen näyttämömusiikki varmaankin paras sen innoittama sävellys.

Juhlapäivän ja Shakespeare-teeman ansiosta tänään on käsittelyssä albumeita kaksin kappalein. Petri Sakari (s. 1958) teki Islannissa sarjan kuulemisen arvoisia Sibelius-levytyksiä Naxos-levymerkille. Tässä sarjassa Myrsky-sarjat on jaettu kahdelle erilliselle julkaisulle Sibeliuksen sinfonioiden kera.

Jean Sibelius:

Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 43 (1902, 45 min 2 sek);

Myrsky: Sarja nro 1, op. 109 nro 2 (1926, 23:06).

Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.

Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 1997. 68:08.

Jean Sibelius: 

Sinfonia nro 6 D-molli, op. 104 (1923, 30:22);

Sinfonia nro 7 C-duuri, op. 105 (1924, 22:45);

Myrsky: Sarja nro 2, op. 109 nro 3 (1926,18:10)

Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.

Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 2000. 71:17.

Petri Sakarin Sibelius on päämäärätietoisen hallittua ja dramaattisesti toimivaa. Tämä on merkittävää säveltäjän sinfonioissa, joissa pitkät kehittelyt voivat suurpiirteisissä käsissä kuulostaa pahimmillaan haahuiluun vivahtavalta. Nämä johdonmukaiset piirteet tekevät hänen islantilaisvoimin esittämästään Sibelius-sinfoniasarjasta kokonaisuutena hyvän ja hinta-laatusuhteeltaan oivallisen lisän äänitekirjastoon. Sakarin islantilaisissa Sibelius-levytyksissä on enemmän särmää, jämäkkyyttä ja tiettyä tarpeellista ankaruutta kuin Naxoksen myöhemmässä, Pietari Inkisen Uudessa-Seelannissa tekemässä Sibelius-sarjassa, jonka äänitys on kieltämättä parempi.

Sakarin tulkinta Sibeliuksen 2. sinfoniasta, joka on varmaankin säveltäjän esitetyin, ei ole kovin erottuva tai rohkea, mutta se on selkeä ja toimiva. Näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta Kakkonen on tulkinnallisesti yllättävänkin haastava. Sakari tekee minusta hyvän perustulkinnan, jonka pariin voi aina hyvin ja turvallisin mielin palata. Mutta kun markkinoilla on ko. teoksesta niin paljon tarjontaa, että luettelointikin alkaa käydä vaikeaksi, on paha nostaa tätä ylitse muiden, varsinkin, kun Islannin sinfoniaorkesteri ei ole soiton täyteläisyyden tai hienopiirteisyyden puolesta samassa sarjassa esim. monen mannereurooppalaisen orkesterin kanssa. Äänitys ei ole loistava, mutta ihan hyvä. Äänen perustaso on melko hiljainen, mutta massaa saa mukavasti soittoon lisää, kun nostaa vain volyymia. 

2. sinfonian albumista tekee huomionarvoisen ja hyvin kilpailukykyisen Myrsky-sarja nro 1, joka on läpeensä erinomaista musisointia ja tulkintaa. Sakari hallitsee mielikuvituksekkaan sävellyksen kaikki yksityiskohdat horjumattomalla, makeilemattomalla sulokkuudella ja viileän tyylikkäästi. Kaikki sujuu saumattomasti kuin ajatus.

Toisella albumilla Myrsky-sarja nro 2 muodostaa ehkä vielä upeamman parin. Tällä levyllä äänitys on kauttaaltaan parempi, mikä auttaa entisestään musiikin häilyvien vivahteiden kanssa. Näiden kahden sarjan muodostamaa kokonaisuutta voi pitää Sakarin Naxos-Sibeliuksen huippuna, joka taatusti kestää vertailun keneen tahansa alueella, jolla ei edes kovin paljon kilpailua ole. Loistotyötä.

Toisen albumin enimmän osan täyttävät Sibeliuksen kaksi viimeistä sinfoniaa, ja niiden parissa Sakari on vahvimmillaan koko Sibelius-sinfoniasarjansa aikana. Kuudennen sinfonian hämmästyttävä avaus – minusta sinfoniakirjallisuuden ihmeellisimpiä – paljastaa välittömästi Sakarin olevan kuin kotonaan tämän luontevan ja kiehtovan sävellyksen omintakeisessa maailmassa. Sibeliuksen musiikin hitaat jännitteet surumielisten ja lystikkäämpien jaksojen välillä on toteutettu moitteettomasti, ja Sakari tekee erottuvan valinnan pyrkimällä korostamaan tämän sinfonian eloisampia puolia tinkimättä sen arvokkuudesta ja raikkaudesta. Lopputulos on kauttaaltaan ylistettävä, todennäköisesti edelleen suosikkilevytykseni tästä mestariteoksesta. Tämän musiikin saa jälleen kerran halutessaan muualta täyteläisemmin soitettuna, mutta islantilaisten soittajien keskittynyt ja selkeä tyyli sopii tulkintaan mainiosti. Kyseessä on suuri ja elinvoimainen tulkinta suuresta ja erikoisesta taideteoksesta. Sen ja Myrsky-sarjan vuoksi en tästä levystä luovu.

Eipä tarvitse Seitsemännen sinfoniankaan kohdalla hävetä. Sen tulkinta ei ole tässä yhtä valloittava kuin Kuudennen, mutta erittäin hyvä, ajaton ja tuore on sekin. Islannin sinfoniaorkesterin vasket soittavat todella hyvin, ehkä upeammin kuin kertaakaan aiemmin sinfoniasyklin aikana, ja Sakari rakentaa arvoituksellisesta helleenisestä rondosta yksilöllisen tulkinnan, joka sopii orkesterin vahvuuksiin. Sinfonia pysyy verraten viileänä, mikä tosin pitää kuulijan poissa aivan pyörteen keskuksesta, mutta tarjoaa harvemmin kuullun musiikillisen "näkymän" teoksen muotoihin. Tämä on levy, jonka pariin palaan usein, ja aloitettuani minun on melkein aina pakko kuunnella se loppuun asti. 
Molemmat albumit sopivat hyvin peruskiviksi aloittelevalle Sibeliuksen ystävälle, mutta Myrsky-sarjat (ja väitän, että myös 6. sinfonia) tekevät niistä harjaantuneemmallekin sibeliaanille arvokkaita