Sodoman ja Gomorran tarina on tietysti 1. Mooseksen kirjasta, eikä se käsittele homoseksuaalisuutta, vaan vieraanvaraisuutta ja yleistä etiikkaa, jos sitäkään. Tarinassa ei ole juuri tolkkua, eikä siinä kuvattuja asioita tietenkään ole ikinä edes tapahtunut. Se, että näiden valtakuntien nimet ovat monessa kielessä päätyneet joko homoseksuaalisuuden tai tiettyjen sukupuolikombinaatiosta riippumattomien seksiaktien synonyymeiksi, johtuu kulttuurihistorian anomalioista, kielitaidottomuudesta, ylivilkkaasta mielikuvituksesta, epäterveesti tukahdutetuista haluista ja suoranaisesta hulluudesta.
Robert Aldritchin ohjaama italogalloamerikkalainen produktio Sodoma ja Gomorra (1962) on luokitukseltaan kai lähinnä ison budjetin raamatullista pseudoeksploitaatioelokuvaa. Pseudoeksploitaatiosta on kyse, koska elokuvan nimi ja markkinointi (NO SIN OR SPECTACLE TO EQUAL IT!) viittaavat tietoisen kontroversiaaliseen, jopa törkeään sisältöön, vaikka filmiä ei voi mitenkään transgressiiviseksi väittää. Seksiakteja ei nähdä, ja turmelus rajoittuu tanssiin sekä narkomaanityyppiseen loikoiluun. Itse asiassa heprealaiset vaikuttavat tässä filmissä sodomiitteja ja gomorralaisia epäterveemmiltä pakkomieltäjltä, jotka jankuttavat koko ajan hedelmällisyydestä ja lisääntymisestä. Paikoin huvittavaa dialogia (kaikki repliikit, joissa käytetään sodomiittia demonyyminä, ovat väistämättä koomisia) ja verraten maltillista osoittelemattomuutta lukuun ottamatta Sodoma ja Gomorra on heikko sandaalieepos, joka tullaan todennäköisesti muistamaan parhaiten, jos ollenkaan, Miklós Rózsan musiikista.
Budapestissa syntynyt, Saksan, Ranskan ja Britannian kautta Yhdysvaltoihin päätynyt Rózsa erikoistui historiallisiin ja raamatullisiin elokuviin, ja hänen musiikkinsa on merkittävä osa Ben-Hurin ja Quo vadisin kaltaisten spektaakkelien kokonaisuutta. Ben-Hurissa on jaksoja, joita Rózsan musiikki suorastaan kannattelee. Sodoma ja Gomorra on Rózsan viimeinen suurtyö raamatullisen sandaalieepoksen parissa. Säveltäjä piti käsikirjoitusta surkeana, mutta suhtautui silti kovalla ammattiylpeydellä urakkaansa, ja musiikki onkin ko. filmin kestävin saavutus.
Miklós Rózsa:
Sodoma ja Gomorra (Sodom and Gomorrah):
Alkusoitto (4:39)
Kuningattaren suosikki (1:33)
Jordan (2:42)
Lasten leikki (1:38)
Pato (1:04)
Vastaus uneen (2:42)
Elamilaisten marssi (1:09)
Jokipastoraali (4:42)
Intermezzo (5:10)
Mustasukkaisuus (2:51)
Synnintekijöiden tanssi (1:31)
Jehovan sanansaattajat (2:16)
Sodoman tuho (4:20)
Suolapatsas (3:39)
Epilogi (2:05)
Otteet alkuperäiseltä soundtrack-äänitykseltä. London Symphony Orchestra, Miklós Rózsa.
BMG Collectibles, 42:37.
Tämä eräänlainen sinfoninen sarja kokoaa yhteen Sodoman ja Gomorran pääasialliset orkesterinumerot. Musiikkia olisi toki enemmänkin, mutta suuri osa siitä on melko tavanomaista taustasoitantoa tai kohtauksia toisiinsa liittävää musiikkikerrontaa, josta on todennäköisesti kiinnostunut vain, jos fanittaa tätä elokuvaa todella kovaa.
Taattua Rózsaahan tämä on: melodista, myöhäisromanttisen muhkeaa, törisevää, mahtailevaa ja hienoisesti Lähi-itään viittaavaa. Eeppinen tuntu välittyy vaivattomasti, jos kohta trumpetinpäräyttelyä ja muuta fanfaaria onkin suhteellisesti melko paljon. Todennäköisesti useimpia kiinnostavat finaalinumerot, kuten tämän elokuvankin kohdalla. Sodoman tuho, Lootin vaimon muuttuminen suolapatsaaksi ja koko pöljän legendan päätös eivät tuota pettymystä: musiikki on juuri niin eloisaa, yliampuvaa ja suurieleistä kuin aiheelta sopii odottaa ja tyylilajilta toivoa.
Tämä uudelleenjulkaisu on perin pohjin nautinnollista kuunneltavaa, joskin muutamissa osuuksissa, joissa esiintyy lyhyesti kuoro (oletettavasti London Symphony Chorus, mutta levyn dokumentaatio on tältä osin kehno), ääni särisee ja rahisee ikävästi. Albumi kiinnostanee lähinnä Rózsan, historiallisen elokuvan ja oudon huumorin ystäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti