Ernst Mielck, 1898. |
Sitä orkesterimusiikin kourallista, jonka Mielck ehti tuottaa, on esitetty ja levytetty hyvin vähän. Tämä Ondinen julkaisu vuodelta 2003 lienee tuorein Mielck-taltiointi.
Ernst Mielck (1877–1899):
Sinfonia f-molli, op. 4 (1897) (40:55):
I Andante maestoso – Allegro energico (12:20)
II Allegro non troppo (7:43)
III Andante cantabile (9:13)
IV Finale: Allegro (11:39)
Konzertstück viululle ja orkesterille, op. 8 (1898) (14:43)
John Storgårds, viulu (op. 8);
Radion sinfoniaorkesteri, Sakari Oramo.
Ondine, äänitetty Järvenpäässä 2002. 55:49.
Mielckin sinfoniaa on pidettävä hänen sävellystuotantonsa huippuna, ja se sai ilmestyessään varsin suopean vastaanoton. Ondinen levyn takakannen saatteessa kerrotaan, että Mielckiä olisi jonkin aikaa pidetty Sibeliuksen mahdollisena kilpailijana, ja huomautetaan, että viipurilaisen esikoissinfonia näki päivänvalon kaksi vuotta ennen Sibeliuksen ykköstä. Ajallisesti tämä pitää toki paikkansa, joskin Sibelius oli tähän mennessä tuottanut jo Kullervo-sinfonian (1892) ja neliosaisen Lemminkäissarjan (1895). Ja vaikka Mielckin sinfonia on laatutyötä, on ilmeistä, että Sibelius oli keski-ikäisenä mestarina valtavasti edellä nuorta lahjakkuutta. Mielckistä olisi kyllä voinut tässä kuullun perusteella voinut kehkeytyä suomalaisvivahteisen keskieurooppalaisen tyylin taitaja.
Sinfonia on näet käsittelyssään huomattavan itsevarma ja kunnianhimoinen, vaikka siinä aivan ymmärrettävästi kuuluukin nuoruudentyön ote. Mielck on luonnollisesti kiinni opettajansa Bruchin keskieurooppalaisessa traditiossa, mutta tekee kiinnostavia vetoja osoittaen välistä ihailtavaa itsevarmuutta. Berliinissä musiikkikritiikki vertasi Mieclkin sinfoniaa tuoreeltaan Richard Straussin Don Quijoteen, mitä pidän jokseenkin käsittämättömänä. Straussin avantgardismi ja villisti säkenöivät värit ovat lopultakin melko kaukana Mielckin sinfonian hallitusta, pohjimmiltaan konservatiivisesta eläväisyydestä, jonka pohjana on Bruchin schumannilainen traditio. Silti on kunnioitettavaa, millaisella varmuudella ja musiikillisen dramatiikan ymmärryksellä Mielck ajoittain uskaltautuu maustamaan keskieurooppalaista sinfoniaansa.
Sinfonia käynnistyy synkällä ja dramaattisella hitaalla johdannolla, jossa on ilmeisiä wagneriaanisia muistumia. Sävelkieli asettuu tosin nopeasti Schumannin ja Bruchin tyyliin, joka kuulostaa minulle hieman jälkijättöiseltä, identiteetittömältä ja tasapaksulta Brahmsin jälkeisenä aikana kenen tahansa säveltämänä. Mielck kuitenkin sirottelee joukkoon runsaasti dynaamista vaihtelua ja ideoita, jotka pitävät ensiosan elävänä ja vakuuttavana. Se on sinfonian osista vetoavin ja vahvin.
Toinen osa on eloisa, muttei kepeä. Vaskien käyttö on sinfonian tässä vaiheessa traditiosta poikkeavaa ja tuo paikoin mieleen vivahteita nuoren Sibeliuksen äänimaailmasta ja ehkä myös muutamia muistumia Straussista. Tätä ja seesteisyyteen pyrkivää kolmatta osaa vaivaa kuitenkin se, että mukaan on jäänyt melko kuivaa ja pedanttisen oloista kehittelyä, joka on teknisesti pätevää muttei integroidu osaksi sinfonista narratiivia. Persoonallinen ote pyrkii vähän väliä pintaan ja jaksaa aina piristää, mutta teoksessa on ilmiselvästi löysää itsetarkoituksellisen teknisen osaamisen todistelun muodossa.
Laaja finaali venyy hieman liiankin laajalle. Kamppailua käydään, mutta suunta ei ole aina ihan selvillä. Finaali päättyy kiinnostavasti virsistä lainattuihin koraaleihin, ja sinfonia päättyy uskaliaaseen, vaimenevaan hiipumiseen.
20-vuotiaan opiskelijan työksi sinfonia on vaikuttavan itsellinen ja kärsii hyvin harvoista oppi- ja varhaistöille tyypillisistä lastentaudeista, eikä niistä harvoistakaan haitaksi asti. Sakari Oramon johdolla RSO antaa tälle harvinaisuudelle maailmaluokan esityksen. Sinfonialle tärkeiden vaski- ja lyömäsoittimien esiintyminen (ja äänitys) ovat hienoa työtä. Oramo lataa sinfoniaan intensiteettiä ja dramatiikkaa varmaankin niin paljon kuin partituuri mahdollistaa.
Myös Mielckin pienimuotoista viulukonserttoa muistuttava Konserttikappale viululle ja orkesterille saa kauniin esityksen, jonka herkkyyttä ei voi moittia, vaikka aines onkin melko kevyttä.
Mielck-levy on kiinnostavaa ja ilahduttavaa kuultavaa, vaikkei kunnianhimoinen sinfonia vielä kaikkia kiistattomia lupauksiaan lunastakaan. Parempaa taltiointia on tästä repertuaarista varmaankin turha odottaa, joten jos kuriositeetit ja toteutumattomalla keskieurooppalais-suomalaisen romanttisen sinfonian mahdollisuuksilla jossittelu kiinnostavat, on Oramon Mielck-sinfonia hyvä valinta.