torstai 31. joulukuuta 2015

Sibelius & Nielsen: Viulukonsertot

Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja Carl Nielsenin (1865–1931) vuonna 2015 vietettyä 150-vuotisjuhlaa yhdistämään on paha keksiä tämänkertaista albumia parempaa äänitettä. Se esittää molemmat säveltäjät vahvimmillaan romanttisen ja yleensä yleisöön vetoavassa romanttisen viulukonserton lajityypin parissa.

Säveltäjät yhteiskuvassa pohjoismaisilla musiikkijuhlilla Kööpenhaminassa vuonna 1919. Sibelius takarivissä toinen oikealta, Nielsen eturivissä ensimmäinen oikealta. (Muut takarivissä vasemmalta: Johan Halvorsen, Robert Kajanus, Peter Høeberg; takarivissä oikealla Fredrik Schnedler-Petersen. Eturivissä vasemmalta Wihelm Stenhammar, Karin Bronell, Erkki Melartin.)


Sibeliuksen viulukonserton historiasta, tyylistä ja sisällöstä olen kirjoittanut aiemmin, ja teos tunnetaan muutenkin varsin hyvin. Paljon vieraampi useimmille on Nielsenin konsertto, joka valmistui vuonna 1911 ja sai ensiesityksensä Kööpenhaminassa 28.2.1912 viulisti Peder Møllerin (18771940) tulkitsemana säveltäjän itsensä johtaessa orkesteria. Nielsen on säveltäjänä hyvin erilainen kuin Sibelius, eikä ole sinänsä yllättävää, että nämä konsertot poikkeavat toisistaan suuresti. Sibeliuksen konsertto, joka edustaa orkesterituotannossa hänen keskieurooppalaisinta tyyliään, on vakava, vilpitön, voimakas, surumielinen ja seesteinen; Nielsen, joka niin ikään rakentaa konserttonsa omalle tulkinnalleen keskieurooppalaisesta konserttitraditiosta, ilmentää kepeyttä, eksentristä huumoria, ironiaa ja riemua. Mukana on pohjoismaisille säveltäjille luonteenomaisia melankolisia jaksoja, mutta kevyt tunnelma voittaa, ja teoksen dynamiikka on paljon vaihtelevampi ja hektisempi kuin Sibeliuksella. Kun kerran vertailla pitää, on Sibeliuksen konsertto ehdottomasti suurempi taideteos ja Nielsenin konsertto paljon hauskempi sävellys. Sibeliuksen konsertto on ansaitusti Nielsenin verrokkia tunnetumpi ja esitetympi, mutta Nielsenin viulukonserttoa taas esitetään ja tunnetaan paljon huonommin kuin mitä se ansaitsisi. Pidän ylipäänsä Nielsenin kolmea konserttoa (viulun lisäksi klarinetille ja huilulle on omansa) miellyttävämpänä ja palkitsevampana kuunneltavana kuin hänen viittä sinfoniaansa, joista en ole koskaan oikein jaksanut innostua. Mikään karnevaaliralli Nielseninkään konsertto ei sentään ole, ja ehkä suosioon onkin vaikuttanut, että teoksen finaaliosa, johon parhaat paukut ja virtuoosisimmat vingutukset yleensä varataan, johtaa Nielsenillä seestyneeseen hyväntuulisuuteen ilman yltiödramaattisia pakkohuipennuksia.

Jean Sibelius:

Konsertto viululle ja orkesterille d-molli, op. 47:

I Allegro moderato (16:41)
II Adagio di molto (8:49)
III Allegro, ma non tanto (7:33)

Carl Nielsen:

Konsertto viululle ja orkesterille, op. 33:

I Praeludium. Largo – Allegro cavalleresco – Più presto (18:48)
II Poco adagio (6:44)
Rondo. Allegretto scherzando (10:31)

Cho-Liang Lin, viulu;

Philharmonia Orchestra (Sibelius);
Ruotsin radion sinfoniaorkesteri (Nielsen), Esa-Pekka Salonen.

Sony, äänitetty Lontoossa 1987 (Sibelius) ja Tukholmassa 1988 (Nielsen). 69:17.

Taiwanilaissyntyinen amerikkalaisviulisti Cho-Liang Lin (s. 1960) ja kapellimestari-säveltäjä Esa-Pekka Salonen (s. 1958) olivat tämän komean levyn ilmestyessä molemmat uransa alkupuolella, ja he tekevät tässä vakuuttavan kypsän ja silti energisen sekä erottuvan tulkinnan Sibeliuksesta. Nielsenin konserttoa on levytetty sen verran Sibeliusta harvemmin, että vertailukohtia on rajallisesti, mutta kuulemani perusteella vastaavaa säteilyä ja lämmintä huumoria saa hakea.

Sibelius hyötyy tällä levyllä Lontoon Philharmonia Orchestran jämäkästä ja täyteläisestä soinnista, jota Salonen hallitsee ilmeikkään sinfonisesti. Sibeliuksen konsertto kuuluu niihin, joissa orkesterilla on paljon painavaa soitettavaa, ja Salonen johtaa vahvalla otteella. Kapellimestari on myös ilmeisen onnellisessa yhteisymmärryksessä solistin kanssa, joka ei säästele voimaa tai intohimoa. Lin löytää musiikista taituruuden ja herkkyyden lisäksi vimmaa, alkuvoimaista huminaa ja tummaa energiaa hän tuntuu syntyneen suomalaiseksi. Esimerkiksi aiheellisesti ylistetty Jascha Heifetz (19011987) ja moni muu muotoilee konserton paljon keskieurooppalaisemmin, mihin teoksessa onkin edellytykset, mutta Lin palauttaa sen jylhiin havumetsämaisemiin, joissa humisee ikiaikaisten tuulten ohella myös moderni yty. Voima ei sulje pois hienostuneisuutta, ja Linin sopivan muhkea sointi mukautuu konserton vaihteleviin tunnelmiin säilyttäen vaikuttavan väkevän pohjavireen. Musiikkitulkintoja luonnehditaan usein "jänteviksi", jos kokemus oli myönteinen, eikä mitään muuta keksitä, mutta tässä termiä voi käyttää vaihteeksi aivan ansaitusti ja täydellä syyllä.

Nielsenin orkesterina toimii Ruotsin radion sinfonia, joka ei soi aivan yhtä upeasti tai voimallisesti kuin lontoolaiset kollegansa, mutta onpahan teoskin erilainen, elohopeamaisempi ja yleissävyltään keveämpi. Vakavan ja voimallisen Sibeliuksen jälkeen voi olla antiklimaktista siirtyä Nielsenin kansanomaisempaan ja vapautuneempaan konserttoon, mutta kuulemisen arvoinen esitys varmasti on. Linin viulu hehkuu sympaattista lämpöä, paikoin pippurista sarkasmia (jossa voi kuulla aavistuksia Šostakovitšista) ja luontevaa koomista ajoitusta jälleen täydessä yhteisymmärryksessä toimivan kapellimestarin kanssa. 

Tämä on oman äänitekokoelmani ensimmäisiä ja yhä rakastetuimpia levyjä, loputtoman tuoreita ja persoonallisia huippuesityksiä, joissa äänityskin on miellyttävän selkeä, yksityiskohtainen ja viulun lämmintä energiaa tukeva, jos kohta joskus kovimmissa iskuissa suuremmallekin sulavuudelle olisi sijaa. Tämän myötä päättyy osaltani Sibeliuksen ja Nielsenin juhlavuosi, mutta herrat säveltäjät ovat täällä esillä vastakin. 

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tšaikovski: Alkusoittoja, fantasioita & oopperatansseja

Dante Alighierin 750-vuotisjuhlaa ei ole Suomessa juuri tämän blogin ulkopuolella noteerattu. Vuonna 2016 vietetäänkin sekä Shakespearen että Cervantesin kuoleman 400-vuotismuistoa, ainakin täällä. He ovatkin poikineet hieman runsaammin musiikillista innoitusta kuin Dante, jonka kohdalla säveltäjien mielenkiinto näyttää pitkälti rajautuneen Jumalaisen näytelmän V laulussa lyhyesti kohdattavaan Francesca da Riminin ja Paolo Malatestan tarinaan. Danten juhlavuoden päätökseksi ohjelmaan päätyy vielä klassisen orkesterikirjallisuuden kaiketi esitetyin Dante-johdannaissävellys, Pjotr Tšaikovskin (1840–1893)  "sinfoninen fantasia" eli sävelruno Francesca da Rimini vuodelta 1876.

Dante (pun.) kohtaa skandaalijulkkiksia helvetissä. Paolo ja Francesca saavat maksaa uskottomuudesta viettämällä ikuisuutensa hallitsematonta himoa symboloivan sietämättömän pyörretuulen riepoteltavina. Henri-Jean Guillaume Martinin (18601943) maalaus.
Tšaikovski sävelsi Francescan vuonna 1876 Bayreuthissa vieraillessaan historian ensimmäisillä Wagner-oopperajuhlilla. Kielletyn rakkauden ja kohtalon teemat olivat säveltäjälle aina läheiset (ks. m. Romeo ja Julia, Manfred-sinfonia, Fatum-sävelruno jne.), mutta Francescan kohdalla lisäinnoitusta lienee tarjonnut Wagneriin ja Lisztiin henkilöitynyt musiikillinen avantgardismi. Melko ilmeistä on, että Francescan musiikilliset tornadot ovat syntyneet Lisztin Faust-sinfonian Infernon välillisellä vaikutuksella, eikä Tšaikovski kiistänyt Wagnerinkaan osaa sävellyksessä, joka mässäilee kuuluvasti venäläisen tuotannossaan muutoin suhteellisen maltillisesti käyttämällä kromatiikalla. (Kromatiikka tarkoittaa sävelten ja sävelkulkujen tietynlaista muuntelua, jonka selittäminen on uuvuttavan pitkästyttävää, mutta joka usein kuulostaa kiinnostavalta ja riitasointuiseltakin.) Francesca on varsin laaja sävelruno; tämänkertaisen tulkinnan 23:n minuutin kesto on varsin tyypillinen. Itse pidän siitä enemmän kuin suositummasta Romeosta ja Juliasta, mutta onneksi molemmat ovat melko hyvin edustettuina äänitemarkkinoilla. Sen sijaan konserttiohjelmistoissa ei enää tahdo löytyä sijaa orkesteriteoksille, jotka ovat pidempiä kuin ilmeinen alkusoitto (ihanteellisesti 1015 min) mutta lyhyempiä kuin sinfonia.

Eipä silti, äänitteilläkin sävelrunot ja alkusoitot joutuvat usein täytenumeron asemaan, ja ehkä siksikin on ilahduttavaa kohdata levytys, joka keskittyy vain näihin ylenkatsottuihin teoksiin nostaen ne pääosaan.


Pjotr Tšaikovski:

Francesca da Rimini – Sinfoninen fantasia Danten mukaan, op. 32 (23:06);

Romeo ja Julia Fantasia-alkusoitto (v. 1880 versio, 20:05);

Valssi (6:11) & Poloneesi  (4:51) oopp. Jevgeni Onegin;

1812-alkusoitto, op. 49 (alkuperäisversio kuoron kera, 16:30).


Roberto Valentini, Mark Stone, Nikola Matišic, solistit (Valssi);

Coro dell'Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Roberto Gabbiani (Valssi & 1812-alkusoitto);

Banda Musicale della Polizia di Stato, Maurizio Billi (1812-alkusoitto);

Orchestra dell'Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Antonio Pappano.

EMI, äänitetty Roomassa 2005 & 2006 (Romeo & Julia). 71:15.

Sir Antonio Pappanon (s. 1959) Tšaikovski-tulkinnat ovat virkistäviä ja italialaisittain laulavia, jopa oopperamaisia sinfonisessakin repertoaarissa. Hänen levytyksensä Tšaikovskin sinfonioista 46 ovat miellyttäviä ja ansiokkaita, vaikka konserttitaltioinneissa onkin paikoittain jopa häiritsevästi kahinaa ja suhinaa. Tämä levy, joka tavallaan täydentää aiempaa sinfonista triptyykkiä, on samaan tapaan purkitettu konserttiesityksissä Sala Santa Ceciliassa Rooman Auditorium Parco della Musicassa, mutta tällä kertaa häiriöitä on huomattavasti vähemmän. 

Ohjelma on oikein mukava. Itse ehkä olisin korvannut Jevgeni Onegin -numerot ja yli jäävän tyhjän tilan muilla ohjelmateoksilla. Eikö esim. Capriccio Italien olisi ollut melko luonteva valinta roomalaiseen Tšaikovski-ohjelmaan? Olkaamme kuitenkin tyytyväisiä siihen, mitä sentään olemme saaneet. Esitykset ovat näet vähintään makoisia. Francesca da Rimini on avausnumeroksi melko uskalias kuin aloittaisi kolmen ruokalajin illallisen verisellä pihvillä. Hyvää se toki on, ja kuuntelujärjestyksenhän voi korkeimman omakätisesti valita. Pappanon tulkinnassa keskeisiksi nousevat myrskyisän sävelrunon lempeämmät jaksot, jotka kuvaavat Paolon ja Francescan menneen onnen tuskallista muistoa. Sävellyksellä on Pappanon käsissä selkeä tarina ja onnistuneesti avautuva rakenne, mutta helvetillinen intohimo toimisi ehkä vähemmänkin korostuneella kerronnallisella logiikalla. Itse suosin hieman väkevämpää menoa, jota tarjoaa esimerkiksi lempitulkintani, Igor Markevitšin raivokas puhuri vuodelta 1959.  

Romeo ja Julia liitelevine lemmenteemoineen tekee hyvin suotuisan vaikutuksen, ja Pappanon tarina on kertomus rakastavaisista ennemmin kuin klaanimaisen kaupunkivaltion järjestyshäiriöistä. Tšaikovskin luontaisen tanssillinen ja vastustamattoman melodinen musiikki voi kuulostaa baletilta silloinkin, kun ei sitä ole, ja Romeossa ja Juliassa näin tapaa käydä melko usein. Pappanon johdolla kyse on kuitenkin selvästi oopperabaletista. Esitys hengittää pakottomasti, mutta kokoaa jännitettä hyvin tehokkaasti veritekojen ja kaupunkisodan kuvauksiin.

Varsinaiset oopperanumerot Jevgeni Oneginista eivät vetoa minuun erityisen voimakkaasti, vaikka ne esitetäänkin horjumattomalla tyylitajulla ja viehättävän tanssillisella otteella. En olisi välttämättä kaivannut Valssiin kuoroa, joka kyllä kuulostaa komealta (ja näin itäslaavilaisten kielten osalta moukkana myös ihan vakuuttavalta suoritukselta noin italialaiseksi), mutta myös hukuttaa solistit (joita en myöskään kaivannut) alleen. Olisin tämän perusteella tosin hyvin kiinnostunut kuulemaan kokonaisen italialaisen Oneginin Pappanon johtamana mielellään studiotaltiointina.

Ohjelma päättyy jälkiruoka-asemansa itseoikeutetusti ansainneeseen päistikkaisen pompöösiin 1812-alkusoittoon, josta kuullaan alkuperäisversio kuoroineen mutta ilman tykkejä. Tästä kliseisestä mahtailusta Pappano onnistuu löytämään tavallista syvempää dramatiikkaa, sävyjä, kontrasteja jopa inhimillisyyttä. Kuoro on miellyttävää vaihtelua efektiorgioista, joilla tämä esitys ei mässäile. Pappano kohottaa normaalisti niin kovin banaalin (toki silti rakastettavan) sävellyksen uudelle tasolle ja kohtelee sitä teoksena eikä pelkkänä ohjelmanumerona, spektaakkelina. Tämä on musiikillisesti onnistunein ja omin dramaattisin avuin parhaiten onnistunut tulkinta alkusoitosta, jonka olen kohdannut. Tässä 1812-alkusoiton voi kuulla kuin uusin korvin. Saavutus ei ole aivan vähäinen. Jos on kiinnostunut sävellyksestä vain efektien vuoksi, kannattaa pysyä tykinjylinän klassikossa, mutta musiikillisesta potentiaalista kiinnostuneille voi suositella tätä kokoelmaa pelkän päätösnumeronkin vuoksi.

Konserttitaltioinnit soivat kauniisti, täyteläisesti ja selkeästi. 1812-alkusoiton finaalissa puuroutuminen käy lähellä, mutta niin oikeastaan pitääkin. Soitto on johdonmukaisen kaunista ja vivahteikasta, ja tulkinnat kokonaisuutena mainiot.  

torstai 24. joulukuuta 2015

Tšaikovski: Pähkinänsärkijä

Olen pari kertaa aiemmin viettänyt täällä joulua varsin hartaissa ja hengellisissä tunnelmissa (enkä näemmä viime vuonna ollenkaan), joten vaihtelun ja virkistyksen vuoksi otetaan tänä vuonna hieman riehakkaammin ja fantastisemmin Pjotr Iljitš Tšaikovskin (1840–1893) jouluisen makean Pähkinänsärkijä-baletin lumoissa.
Lavastussuunnittelija Konstantin Ivanovin luonnos Pähkinänsärkijän ensiproduktion (1892) lavastukseksi.
Tšaikovski ei tiettävästi itse pitänyt kolmea balettiaan (Joutsenlampi 1877; Prinsessa Ruusunen 1890; Pähkinänsärkijä 1892) järin mainittavina sävellyksinä. Hän oli tietysti väärässä, ja ehkä aikalaisten parhaimmillaankin kädenlämpöinen vastaanotto vaikutti säveltäjän omaan arvioon. Tosiasiassa Tšaikovskin kolme satubalettia ovat mestariteoksia koko balettimusiikin ja säveltäjän oman tuotannonkin kontekstissa. Niiden juonet ovat ehkä heppoisia, mutta musiikissa Tšaikovski jalostaa ranskalaisen baletin ilmavasta ja vaivattomasta ilmaisusta varmojen rytmien ja melodisten lahjojensa avulla ihanan runsasta, lennokkaan kineettistä, dramaattista ja unohtumatonta musiikkia. Kilpailu 1800-luvun baletissa on tämän jälkeen turhaa: Adolphe Adamin ja Charles Gounod'n tanssisävelmät ovat paikoin oikein pirteitä, elegantteja ja tyypillisesti erittäin viehtättäviä, mutta ne eivät jätä jälkeensä sellaista muistista pyyhkiytymättömien sävelmien liki ehtymätöntä kavalkadia, jollaisten kokoamisessa Tšaikovski on mestarillinen. 

On toki totta, että Pateettinen sinfonia kuulostaa noin jälkikäteen jotenkin tärkeämmältä ja painokkaammalta kuin Makeishaltijattaren tanssi.
Tšaikovski koosti balettiensa tähtinumeroista orkesterisarjat, jotka saavuttivat kokonaisteoksista poiketen melko suurta suosiota jo hänen omana elinaikanaan. Orkesterisarjoista on hyviä levytyksiä saatavilla paljon, ja teoksiin tutustuminen on varmasti kätevintä aloittaa jostain sellaisesta valikoimasta. Varsinkin Pähkinänsärkijä-sarjan kohdalla klassista musiikkia tuntemattomallekin tulee yleensä iloisena yllätyksenä, että iso osa sävelmistä on entuudestaan tuttuja. Otaksuisin myös, että ainakin pienemmille lapsille orkesterisarjan luonnikkaat, lyhyet ja tanssillisesti tarttuvat numerot voivat olla mielekästä kuunneltavaa, jos itse aihetta ei pidä liian lällynä. 

Aikuisille Tšaikovskin baleteissa voi tulla vastaan tietty äitelä tunnelma, mutta se johtuu enimmäkseen baletin tarinasta, ohjelmanumeroiden nimistä pelkästä kontekstista. Jos sävellyksen nimi on Makeishaltijattaren tanssi, ei yökötys välttämättä ole kaukana. Onneksi musiikkia voi kuunnella myös aivan vapaana fantasiana, ja onneksi Tšaikovski välttää siinä ylettömän makeilun. Jopa tietoisen lapsenomainen Pähkijänsärkijä tavoittaa musiikissaan viattomuuden ja vilpittömyyden, jossa on iloa, väriä ja huumoria, mutta ei manipulaatiota.

Pähkinänsärkijän tarina on preussilaiselta monialaromantikolta E. T. A. Hoffmannilta (1776–1822), jonka kertomus Nußknacker und Mausekönig (Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas, 1816) toistetaan Tšaikovskin säveltämässä Marius Petipan (1818–1910) synopsiksessa varsin uskollisesti. Tarina alkaa, kun Stahlbaumin perheessä vietetään jouluaattoiltaa. Päähenkilö on perheen tytär Clara/Maria (nimet vaihtelevat produktioittain ilman mitään järjellistä syytä; Hoffmannilla tytär on nimeltään Maria, ja Clara on tämän nukke), joka nähdään alkukohtauksessa siskonsa ja veljensä kanssa joulukuusta koristamassa. Vanhempien ja vieraiden liityttyä seuraan alkaa lahjojen jako, jonka keskeyttää vanhan kaappikellon omituinen kello kahdeksan merkkilyönti, joka toimii Drosselmeyerin saapumisfanfaarina. Drosselmeyer on lasten korkea-arvoinen kummisetä, joka harrastaa mekaanisten kapistusten askartelua ja ehkä jotain salaperäisempääkin. Hän esittelee lapsille lahjoiksi tuomiaan hienoja mekaanisia leluja, joiden luonne vaihtelee eri produktioissa. Viimeiseksi lahjoista jää jäljelle vaatimaton pähkinänsärkijänukke, johon Maria ihastuu. Fritz-veli rikkoo lelun tarkoituksella työntämällä sen kitaan liian suuren pähkinän, ja Maria tulee tästä hyvin surulliseksi. Vieraiden poistuttua ja yön koitettua Maria hiipii salonkiin hoivaamaan leukansa murtanutta pähkinänsärkijää. Kun kello lyö kaksitoista, käynnistää hiirikuningas invaasionsa. Hiirten armeija käy ankaraa taistelua piparkakku-ukoista ja leikkikaluista koostuvaa puolustusjoukkoa vastaan, ja lopulta sankarillinen piparkakku-lelukoalitio torjuu hiiri-imperialistit Marian ja eloon heränneen pähkinänsärkijän avulla. Hiirien perääntyessä pähkinänsärkijä muuttuu komeaksi nuoreksi prinssiksi, joka johdattaa Marian lumipeitteiseen metsään.

Makeisvaltakunta.
Metsästä löytyy oikotie satumaiseen Makeisvaltakuntaan, jota prinssi hallitsi ennen kuin muuttui koristeelliseksi kotitalousvälineeksi. (Tosi inhottavaa, kun niin käy.) (Miksi prinssi ei sitten ole kuningas, kun kerran hallitsee? Odottaako hän täysi-ikäisyyttä? Vai tulisiko titteli kääntää sittenkin ruhtinaaksi? Haluan tietää lisää tämän karamellitankoja kasvavan konvehtivaltion hallinnosta!) Prinssin ollessa lumouksen vankina pähkinänsärkijän hahmossa on Makeishaltijatar toiminut valtakunnan sijaishallitsijana. (Vastaako hän pääministeriä? Arkkipiispaa? Millainen perustuslaki on maassa, jossa rakennukset ovat syötäviä?) Makeishaltijattaren tanssi on muuten ensimmäisiä kertoja, kun vakiintuneessa klassisessa orkesterimiljöössä kuullaan celestaa. Prinssi kertoo riemuitseville alamaisilleen Marian sankariteoista, ja valtakunnan väki esittää sarjan ihastuttavia tansseja. Edustettuina ovat kaikki mahtimaat: Kiina (tee), Arabia (kahvi), Venäjä (karamellitangot) ja Tanska (ruokopillit). (Ovatko nämä tyypit ko. maiden lähettiläitä Makeisvaltakunnassa? Tämä synopsis alkaa vaikuttaa vähän keksityltä.) Joku haikaraemo pelmahtaa vielä paikalle riehuvan harlekiinilapsikatraansa kanssa, ja sen jälkeen onkin Makeisvaltakunnassa aika lopettaa juhliminen ja palata normaaliin päiväjärjestykseen, kun prinssin pitää välittää työmarkkinakiistoissa ja hommailla muuta sellaista prinssillistä. Maria saatetaan kotimatkalle porojen vetämässä reessä, ja sokerinen houreuni päättyy näkymään mehiläisistä pörräämässä valtavan kennoston ympärillä hunajaansa vartioiden. Ensi jouluna Maria syö hieman kevyemmin ennen nukkumaanmenoa. Kaiken tämän hulluuden jälkeen lienee ilmeistä, että Pähkinänsärkijä valloittaa pikemmin musiikillaan kuin tarinallaan.

Jouluna makeaa on lupa nauttia hieman runsaamminkin, ja niinpä toivotan kaikille hyvää joulua Pähkinänsärkijän pirtsakan kokonaislevytyksen myötä. Tämä tallenne on saatavilla erillisenäkin, mutta minun kappaleeni on osa mukavaa Tšaikovskin balettien venäläisten kokonaislevytysten kuuden levyn Decca-julkaisua, jonka saa oikein söpössä vaaleanpunaisessa paketissa.

Pjotr Tšaikovski:

Pähkinänsärkijä, op. 71 (Casse-Noisette, koko baletti):

Ouverture (Alkusoitto, 3:13)

1. Näytös
1. Kohtaus


No. 1. Scène: L'Arbre de Noël (Joulukuusi, 3:45)
No. 2. Marche (Marssi, 2:14)
No. 3. Petit galops des enfants et entrée des parents (Lasten pieni galoppi ja vanhempien saapuminen, 2:13)
No. 4. Scène dansante: L'Entrée de Drosselmeyer et la distribution des jouets (Drosselmeyerin saapuminen ja lahjojen jako, 5:02)
No. 5. Scène: La Présentation du Casse-Noisette Danse Großvater (Pähkinänsärkijän esittely Isoisän tanssi, 5:31)
No. 6. Scène: Le Départ des invités La Nuit (Vieraat poistuvat , 3:21)
No. 7. Scène: La Bataille (Taistelu, 3:21)

2. Kohtaus

No. 8. Scène: Un forêt de sapins en hiver (Talvinen havumetsä, 3:32)
No. 9. Valse des flocons de neige (Lumihiutaleiden valssi, 6:05)

2. Näytös

No. 10. Scène: La Palais enchanté du Royaume des douceurs (Makeisvaltakunnan lumottu palatsi, 3:22)
No. 11. Scène: L'Arrivée de Casse-Noisette et Clara (Pähkinänsärkijän ja Claran saapuminen, 4:52)
No. 12. Divertissement (Divertimento):
a. Le Chocolat, danse espagnole (Kaakao, espanjalainen tanssi, 1:10)
b. Le Café, danse arabe (Kahvi, arabialainen tanssi, 3:11)
c. Le Thé, danse chinoise (Tee, kiinalainen tanssi, 1:07)
d. Trépak, danse russe (Trepak, venäläinen tanssi, 1:01)
e. Dans des mirlitons (Ruokopillien tanssi, 2:14)
f. La Mère Cigogne et les polichinelles (Haikaraemo ja pienten klovnien tanssi, 2:24)
No. 13. Valse des fleurs (Kukkaisvalssi, 6:24)
No. 14. Pas de deux: Le Price et la fée Dragée (Prinssi ja Makeishaltijatar):
Intrada (Johdanto, 5:01)
Variation 1: Tarantella (0:36)
Variation 2: Danse de la fée Dragée (Makeishaltijattaren tanssi, 2:05)
Coda (1:15)
No. 15. Valse finale et Apothéose (Viimeinen valssi ja apoteoosi, 4:56) 

Mariinski-teatterin kuoro, Valeri Borisov (Lumihiutaleiden valssi);

Mariinski-teatterin orkesteri, Valeri Gergijev. 

Decca/Philips, äänitetty Baden-Badenissa Saksassa 1998. 80:58. (Yksi CD osana 6 levyn pakettia, jossa myös baletit Prinsessa Ruusunen ja Joutsenlampi.)

Osseettikapellimestari Valeri Gergijevistä (s. 1953) on leivottu venäläisen musiikin yleispätevää ja arvovaltaista lähettilästä. Tulokset ovat minusta vaihtelevia, mutta parhaimmillaan hän on muotoillut mukavasti erottuvia ja vahvoja tulkintoja, joissa on autenttisen venäläisen paikallisvärin karheaa loistoa. Koska Pähkinänsärkijän tarina on hieman infantiili ja tanssi itselleni etäisempi taiteenlaji, olen hyvin tyytyväinen Gergijevin sinfoniseen tulkintaan baletista. Hän esittää musiikin fantastisena jatkumona, ei vain irrallisten numeroiden sarjana. Hyvin tutusta musiikkiaineksesta hiotaan esiin jopa virkistävää dramatiikkaa, mutta vaivaton ja ilmava eteneminen säilyttää sadunomaisen tunnelman. 

Gergijevin tempot ovat rivakat, mistä on etua. Ensinnäkin koko baletti mahtuu yhdelle levylle, mikä on mukava plussa niille, jotka haluavat hankkia fyysisen albumin vain tästä teoksesta. Toiseksi viipyilemätön musiikki istuu osuvasti lapselliseen ja unenomaiseen ilmapiiriin. Sävelmät ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi tuttuja, ja niistä on puristettavissa enemmän tehoa ja virtuositeettia luontevan ripeällä tahdilla kuin hidastelulla ja viipyilyllä. Tämän kokonaislevytyksen kanssa ei käy aika pitkäksi kertaakaan.

Muotoilu on erinomaisen huolellista, ja säveltäjän melodiset rakenteet viimeistellään rakastavalla, terävällä ja humoristisella otteella. Gergijev ei usein anna itsestään kovin humoristista vaikutelmaa (mikä on tosin vähän hankalaakin isossa osassa hänen tunnetuinta repertoaariaan), mutta tässä baletissa pyöritään pilke silmäkulmassa ja riemu rinnassa. Yksityiskohdat toteutetaan viimeisen päälle, ja kuuntelukokemus on kauttaaltaan miellyttävä, vaivaton, mielenkiintoisen jännitteinen ja erittäin hauska. Äänitystekniikkakin tukee esitystä hienosti. Gergijevin pietarilaisissa Mariinski-levytyksissä ääni voi olla hieman ongelmallinen, mutta tämä tuotanto onkin taltioitu Baden-Badenissa (joka sekin kuulostaa hieman karkkimaan toponymialta) kirkkaissa ja selkeissä oloissa terävänä kuin liekityksestä kristallisoitunut sokeri ja täyteläisenä kuin kinuskikastike. Tähän reseptiin Gergijev lisää vielä lämpöä, kierroksia, kermavaahtoa ja lorauksen tujua likööriä, jolloin nautinnollinen lopputulos erottuu taitavan dramatiikkansa ja vahvan luonteensa edukseen kaikista muista kuulemistani tulkinnoista. Tämä on jännittävää herkkua ja korkeaa hupia, jonka pariin voi antautua aivan hyvällä omatunnolla vähintään kerran vuodessa, ja kerranhan vuodessa joulukin vain on, kuten kalenteriasiantuntijat tapaavat sanoa. Ihastuttavan hyväntuulinen, sävykäs, tummasuklaisen energinen ja herpaantumaton esitys on piristänyt minua poikkeuksetta jokaisella kuuntelukerralla.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Sibelius: Sävelrunot ym. orkesterimusiikkia

Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlapäivän kunniaksi tutustun tavallista tuhdimpiin paketteihin: käsillä on komeat valikoimat Sibeliuksen ohjelmamusiikista. Ohjelmamusiikki, joka kattaa ns. sinfoniset runot ja sävelrunot (käytän näitä synonyymeinä) ja ohjelmalliset sinfoniat (esim. Lisztin Dante-sinfonia tai Straussin Alppisinfonia, jotka ovat käytännössä pitkiä ja muodoltaan jonkinlaiseen ykseyteen ja logiikkaan pyrkiviä moniosaisia ja/tai laajoja sävelrunoja; käytännössä erottelu sinfonian ja sävelrunon välillä on joskus keinotekoinen, kuten Berliozin Fantastinen sinfonia vahvasti osoittaa), oli 1800-luvun jälkipuoliskoa hallinneen täys- ja myöhäisromantiikan suosituimpia klassisen musiikin lajityyppejä. Sävelruno kertoo tarinan tai piirtää kuvan henkilöstä, maisemasta, ideasta tms., joka on absoluuttiseksi kutsutun musiikin ulkopuolella. Erittäin yleisiä aiheita sävelrunoille ovat olleet klassillinen mytologia, kirjallisuus, luontokuvaukset ja historialliset tapahtumat. Sävelrunot ovat lähtökohtaisesti vapaamuotoisempia kuin sinfoniat: niiden ei tarvitse noudattaa ankaria sääntöjä tai luoda koherenttia kehittelyä (mistä ei välttämättä ole haittaakaan), ja niissä on lupa panostaa tavallista voimakkaammin väreihin, tunnelmaan ja erikoiskeinoihin. 

Sibelius sävelsi ohjelmamusiikkia koko aktiiviuransa ajan. Hänen kansallinen läpimurtoteoksensa Kullervo (1892) on periaatteessa sinfoniaksi koottu sarja sävelrunoja orkesterille, solisteille ja kuorolle, mutta se mielletään yleensä erikoistapaukseksi. Samana vuonna valmistui Satu, jota tapaan kutsua yksiselitteisyyden vuoksi ruotsinkielisellä nimellä En saga, nuoren säveltäjän ensimmäinen varsinainen sävelruno. Sibeliuksen säveltäjänura suurten orkesteriteosten parissa myös päättyy sävelrunoon: Tapiola valmistui 1926, ja sen jälkeen Sibelius hiljeni muutamia pikkuteoksia ja aiempien sävellysten tarkistusta ja uudelleensovittamista lukuun ottamatta.

Akseli Gallen-Kallelan (tuolloin vielä Gallén) Satu (1894) on saanut nimensä ja innoituksensa Sibeliuksen samannimisestä sävelrunosta, joka ensiesitettiin 1893. Taidemaalarin mielikuva sävellyksen maailmasta oikealla yllä, nuoren säveltäjän muotokuva oikealla, ja alhaalla vasemmalla tyhjä tila säveltäjän nuotteja varten. Lopulta Sibelius ei kyennyt täyttämään Gallen-Kallelan toivetta liittää mukaan ote Sadun partituurista, sillä hän piti mahdottomana erottaa itselleen äärimmäisen henkilökohtaisesta sävellyksestä mitään tiettyä katkelmaa.
Sibeliuksen sävelrunoista tunnetuimmat ovat varmasti Finlandian (1900) jälkeen ne, jotka ammentavat aiheensa Kalevalasta ja myyttisestä suomalaisesta muinaisuudesta. Varsinkin sinfonian mittainen Lemminkäinen (1895), jonka äänimaailma on nyt yhtä erottamaton osa Kalevala-kuvaamme kuin Gallen-Kallelan maalaukset. Juuri varhaisen Sibeliuksen omintakeinen äänimaailma – humiseva, syvä, synkkä, paikoin kansanmusiikin poljentoa muistuttava – teki hänen Kalevala-aiheisista sävelrunoistaan niin mieleenpainuvia ja leimallisia. Niistä olisi yhtä hyvin voitu säveltää jotakin vaikka Lisztin sinfonisten runojen tyyliin. Hieman kypsempi Sibelius lähestyy kalevalais-myyttisiä aiheita alati kehittyvällä tyylillä: Pohjolan tytär (1906) on hyvin tiivis ja täysi runoelma, jossa on jälkiä Richard Straussin mannermaisesta briljanssista, ja Tapiola (1926) taas edustaa myöhäistä, askeettisempaa ja viileämpää vaihetta maalaten silti erittäin voimakkaita ääninäkyjä pimeän metsän pahaenteisestä mysteeristä. Luonnotar (1913) on sävelrunona rajatapaus, sillä siinä Kalevalan tekstiä laulavalla sopraanolla on yhtä merkittävä osa kuin orkesterilla; käytännössä tätä haastavaa teosta voisi hyvin pitää orkesterilauluna. Aallottaret (1914) tukeutuu ehkä enemmän kreikkalaiseen kuin suomalaiseen tarustoon, ja useimmilla kielillä teoksen nimi onkin johdettu kreikan okeanideista. Mitään tarkempaa ohjelmaa tällä rikollisen aliesitetyllä mestariteoksella ei ole. Jos haetaan meren kuvauksia musiikista, kelpaa Aallottaret lumoavassa vivahteikkuudessaan Debussyn La Merin rinnalle pisaraakaan häpeämättä. Hyvin vähille esityksille ovat jääneet myös Kevätlaulu (1894) sekä Öinen ratsastus ja auringonnousu (1909), jotka ovat Sibeliuksen iloisimmin päättyviä sävellyksiä. Kumpikaan ei suoranaisesti loista – pömpöösimöhkömäinen Kevätlaulu kelpaisi vanhan ajan Hollywood-romanssieepokseen – mutta uskoisin, että rytmillinen ja luonnonkuvauksessaan suoraviivaisen kaunis Öinen ratsastus miellyttäisi yleisöjä, jos se joskus vain konserttiohjelmiin päätyisi.

Sibeliuksen sävelrunoja ei usein tarkastella merkittävänä ja mittavana kokonaisuutena samaan tapaan kuin hänen sinfonioitaan, vaikka ne käsittävät yhtä laajan tyylillisen kehityksen ja kattavat hänen koko uransa. Niitä on totuttu ilmeisiä poikkeuksia (Lemminkäinen) lukuun ottamatta kuulemaan alkusoittoina konserteissa ja täytekappaleina levyillä. Niiden on tietysti tarkoituskin toimia omillaan ja yksittäisinä teoksina, mutta ne käsittävät vähintään yhtä laajan (laajemman, jos lasketaan mukaan Kullervo ja Karelia-musiikki sekä Sanomalehdistön musiikki; kaksi jälkimmäistä ovat periaattessa näyttämöteoksia, mutta käytännössä sarja historiallisia sävelrunoja) orkesterimusiikkikokonaisuuden Sibeliuksen tuotannossa kuin numeroidut sinfoniat, jotka saavat paljon enemmän huomiota kokonaisuutena. Sinfoniat ovatkin ehkä tasalaatuisemmat, mutta sävelrunojen kokonaisuus edustaa silti huomattavaa aluetta Sibeliuksen taiteessa. On ilahduttavaa, että saatavilla on kattavuuteen pyrkiviä levytyksiä tälläkin saralla, ja nyt paneudun kahteen sellaiseen.

Seuraavat sisältöluettelot eivät noudata järjestystä, jossa teokset levyillä ovat. Selkeyden vuoksi ja vertailun helpottamiseksi kokosin albumien sisällöt seuraavaan järjestykseen: ensimmäisenä Lemminkäinen laajimpana teoksena, sen jälkeen sävelrunot järjestyksessä opusnumeron (joka ei edusta sävellysjärjestystä) mukaan ja lopuksi muu orkesterimusiikki.


Jean Sibelius:

Sävelrunot:

Lemminkäinen, op. 22 (Neljä legendaa Kalevalasta):
I Lemminkäinen ja Saaren neidot (15:53)
II Tuonelan joutsen (7:58)
III Lemminkäinen Tuonelassa (18:12)
IV Lemminkäisen paluu (6:15)

En saga, (Satu) op. 9 (17:45)

Vårsång (Kevätlaulu), op. 16 (8:19)

Finlandia, op. 26 (7:58)

Dryadi, op. 45 nro 1 (5:42) 

Pohjolan tytär, op. 49 (13:02)

Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (14:15)

Bardi, op. 64 (7:04)

Luonnotar, op. 70 (8:17)

Aallottaret, op. 73 (9:04)

Tapiola, op. 112 (18:41).

Maria Jõgeva, sopraano (Luonnotar);
Elizaveta Zujeva, englannintorvi (Tuonelan joutsen);

Moskovan filharmoninen orkesteri, Vasili Sinaiski.

Brilliant Classics (3CD), äänitetty Mosfilmin studiolla Moskovassa 1991. 
56:31 + 52:05 + 50:26.


Jean Sibelius:

Sävelrunoja ja muuta orkesterimusiikkia:

Lemminkäinen, op. 22 (Neljä legendaa Kalevalasta):
I Lemminkäinen ja Saaren neidot (15:04)
II Tuonelan joutsen (7:37)
III Lemminkäinen Tuonelassa (14:22)
IV Lemminkäisen paluu (6:25)

En saga (Satu), op. 9 (17:52)

Vårsång (Kevätlaulu), op. 16 (7:46)

Finlandia, op. 26 (9:02)

Pohjolan tytär, op. 49 (12:05)

Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (14:49)

Bardi, op. 64 (6:53)

Luonnotar, op. 70 (8:29)

Aallottaret, op. 73 (10:23)

Tapiola, op. 112 (20:09)

Karelia-sarja, op. 11 (14:48)

Kuningas Kristian II, op. 27 – Sarja näyttämömusiikista Adolf Paulin näytelmään (23:33)

Neljä katkelmaa näyttämömusiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema:
Valse triste, op. 44 nro 1 (5:33)

Kurkikohtaus, op. 44 nro 2 (5:01)

Canzonetta, op. 62a (3:18)

Valse romantique, op. 62b (3:18)

Andante festivo (5:00).

Soile Isokoski, sopraano (Luonnotar);

Björn Bohlin, englannintorvi (Tuonelan joutsen);

Göteborgs Symfoniker, Neeme Järvi.

Deutsche Grammophon (3CD), äänitetty Göteborgin konserttitalossa 19921996.
72:01 + 70:37 + 71:21.

Julkaisujen hinnoissa on eroa, ja odotetusti Brilliantin venäläinen pakkaus on halvempi kuin Deutsche Grammophonin ruotsalainen. DG:n valikoimassa on toki roimasti enemmän musiikkiakin.
 Kattavamman valikoiman sävelrunoista tarjoilee Brilliant, mutta vain Dryadin (op. 45 nro 1) mitalla. Kyseessä ei ole Sibeliuksen tähdellisimpiin kuuluva teos (vaikka se hyvin omaperäinen ja erottuva onkin eteerisessä hajanaisuudessaan) mutta se antaa tälle pakkaukselle (jonka kansikuva on jostain ihan muualta kuin Suomesta) oikeuden otsikoida itsensä "Complete Symphonic Poems". Tämäkään ei pidä aivan paikkaansa, sillä puuttuhan joukosta vielä Metsänhaltija, mutta tämä julkaisematon ja laaja sävelrunohan löydettiin vasta 1990-luvulla, joten vaikea sitä olisi ollut aiemmin levyttääkään. (Varsin tuntematon Pan ja Ekho, joka molemmista kokoelmista myös puuttuu, on säveltäjän luokituksessa "tanssi-intermezzo", vaikka se voisi yhtä hyvin olla lyhyt sävelruno Dryadin tapaan.)

Venäläistä Sibeliusta kuulee hyvin harvoin, ja siksi tämä Vasili Sinaiskin (s. 1947) moskovalainen levytys herätti minussa suurta kiinnostusta jo etukäteen. Eron myös huomaa, ainakin orkesterikulttuurissa. Moskovan filharmonikot eivät hienostele saati hivele. Ääni on sangen karkea ja rakeinen, ja tuntuu joskus kantautuvan tavallista kauempaa. Vasket soivat riipivän metallisesti, eikä muotoja ole pehmitelty tai siirtymiä siloteltu. Itse äänitys on ihan kelvollinen, vaikka aika rajuksi välillä äityykin, ja jos nämä seikat on valmis hyväksymään ja pystyy niihin totuttelemaan, ovat Sinaiskin tulkinnat virkistäviä. Lemminkaïnen (tuolle nimellä sankarimme takakannen ohjelmassa esiintyy) karakterisoidaan vahvasti. Moskovan karvaisen tuntuiset jouset eivät viritä Tuonelan joutseneen sellaista eufoniaa, jota on totuttu odottamaan, mutta esitys on silti sanomattoman herkkä ja pysäyttävän surumielinen. Lemminkäinen Tuonelassa saisi minun puolestani setviä tiensä nopeamminkin jorpakkoon, kappaleiksi jne., mutta on pieni, perverssi ilo kuunnella Sinaiskin sairaalloisen synkkiä kuolemannäkyjä. Draama on vahvasti läsnä Saarten neitojen viettelyssä ja Lemminkäisen paluussa, joista viimeksi mainitun kapellimestari saa hetkellisesti kuulostamaan joskeenkin riisutulta Rimski-Korsakovilta. Vahvasti tulkitusta Lemminkäisestä on aina syytä olla kiitollinen.

Muussa ohjelmistossa Sinaiski ja venäläiset onnistuvat myös säväyttämään, enimmäkseen myönteisesti. Eniten toivomisen varaa jättävät ne teokset, jotka vaatisivat eteeristä ja utuista otetta; Sinaiskilla tuntuu olevan idea siitä, miten Bardi ja Dryadi muotoutuisivat, mutta orkesterin suurpiirteinen suhtautuminen hienosäätöön ja detaljeihin ei tuo teoksia esille edukseen. Myös paisuva Vårsång kärsii vähän epätarkkuuksista. Salaperäisyys ja vivahteikkuus kyllä tältä porukalta onnistuu, kunhan siihen liittyy sinfonista lihaa, sen todistaa huiman jännittävä ja mystinen En saga, joka kuulostaa nyt ugrilais-pohjoismaisen sijaan ugrilais-venäläiseltä. Tapiola on kokoelman parhaita esityksiä, ja tähän pohjoisen läpitunkemattoman, eksyttävän ja salaperäisesti elävän metsän hyiseen muotokuvaan moskovalaisorkesterin soinnin persoonallisemmat piirteet tuovat aitoa lisäarvoa. Herpaantumattomasti rytmitetty esitys pitää otteessaan. Pohjolan tytär on Moskovassa makuuni liian raaka, ja vaskien säröily tekee hiukan häijyä, mutta draama on tähänkin esitykseen rakennettu kiistattoman näkemyksellisesti. Yölliseen ratsastukseenkin Sinaiski saa nivottua suuren tunnekirjon, ja monotonian vaarat vältetään ihailtavasti. Aallotarten vivahteet jäävät hienoiseen ristiaallokkoon, mutta Finlandia on ihan kelpo esitys, johon olisi ainakin konserttisalissa hyvin tyytyväinen. Luonnottaren solistina vaativan osan laulaa virolainen Maria Jõgeva, jonka suomi kuulostaa hyvältä (Luonnotar on paitsi teknisesti hyvin vaativa, niin myös suomenkielisenä kalevalamittaa käyttävänä tekstinä erityisen hankala koitos ulkomaalaisille sopraanoille), eikä esityksessä muutenkaan mitään vikaa ole, jos nyt orkesteri tässä kaukaisemmalta kuulostaakin, mitä ilmeisimmin solistin läsnäolon edellyttämien erityisjärjestelyjen vuoksi.

Virolaisen Neeme Järven (s. 1937) johtama Göteborgin sinfoniaorkesteri on samassa ohjelmistossa lähempänä sitä, mitä ainakin minä olen tottunut Sibeliuksessa odottamaan. Orkesterisointi on huomattavasti hienostuneempi ja sulavampi, ja jousien sekä puupuhaltimien erottumiseen on panostettu. Äänityskin on kerrassaan hieno, todentuntuinen, välitön ja miellyttävä. tä kuunnellessa ei tarvitse hillitä volyymia kesken kaiken, eivätkä vasket vihlo takaraivolla. Tämä on näistä turvallisempi valinta, jonka yhteydessä saa lisäksi mukavasti muutakin ei-sinfonista orkesteri-Sibeliusta. Järven tulkinnatkin ovat suomalaisiin korviin tutun ja luontevan kuuloisia ja edustavat enimmäkseen hyvin toimivaa keskitietä. Kapellimestarilla on Sibeliukseen vaadittavaa rehellisen puhdin ja selkeiden linjojen tajua. 

Järvi johdattelee Lemminkäisen läpi seikkailujen sangen suoraviivaisesti, mutta myyttinen ja ajasta irtautettu tunnelma välittyy silti huolellisista esityksistä. Tuonelan joutsen liikuttaa, mutta Järvi pitää Sibeliuksensa kautta linjan turvallisen välimatkan päässä kaikkein piehtaroivimmasta romantiikasta. Hän ylläpitää sarjassa vahvasti ja vääjäämättömästi eteenpäin kuljettavaa suuntaa riisumatta teosta sen fantastisemmasta viehätyksestä. Tämä Lemminkäinen on hyvin koruton muttei ilmeetön. Eron Sinaiskiin huomaa rajuimmin, kun kuuntelee Lemminkäistä Tuonelassa: Järvi viruttaa sankariamme kuoleman valtakunnassa peräti neljä minuuttia vähemmän kuin Sinaiski, mikä on reilusti alle 20-minuuttisessa kappaleessa paljon.

En sagassa Järvi rakentaa toimivan kompromissin musiikin vaatiman tunnelman ja sen ilmentämien narratiivisten elementtien kesken. Kappaleessa on tavoitettu eeppisen seikkailun tuntu ja pohjustettu vahva rakenne, eikä se leviä käsiin erikoisessa ja staattisessa keskijaksossa, joka on tämän musiikillisen kertomuksen suuri sudenkuoppa. Tapiolassakin samoillaan hyvin tyydyttävästi, ja kapellimestari virittelee kiinnostavan joukon orkestraalisia tunnelmia kuulaudesta tiheään utuun, valosta varjoon ja tyvenestä pohjoisviimaan, joka tunkee luuhun saakka. Joku ehkä haluaisi Tapiolansa vieläkin armottomampana ja karkeampana, ja tällaisessa hyisessä magiassa Järvi jää toiseksi Sinaiskille, mutta toisaalta tekee metsiköstä hieman navigoitavamman. 

Keskipitkät ja lyhyet sävelrunot onnistuvat Järvellä mukavasti. Pohjolan tyttären orkestraalinen briljanssi sujuu sulavammin ruotsalaisilta, jos sitten Sinaiskin johdolla kokonaisuus olikin kaikin tavoin väkevämpi. Luonnottaressa DG:n versio vetää hyvin selkeästi pidemmän korren tasapainoisemman äänityksensä ja upeasti esiintyvän Soile Isokosken ansiosta. Bardia Järvi kuljettaa kuin ylhäistä arvoitusta, ja Finlandiassa soi arvokkaasti hallittu, vilpittömän syvä tunne. (Mukavaa, että ruotsalaisetkin pääsevät näyttämään kyntensä ylväässä kansallissävellyksessä; heillä kun on tarjota omasta takaa vastaavalle paikalle vain Alfvénin Ruotsalainen rapsodia nro 1, joka on tosin loistava, mutta vailla Finlandian päättäväistä hehkua.) Aallottaret soljuu melkoisen ihanteellisesti. Vårsång on Göteborgissa vähemmän ylitsepursuava kuin Moskovassa, ja kevyempien linjojen puitteissa se pitäytyy ehkä hieman hengellisempänä ylistyksenä kevään riemulle, kun Sinaiskin muhkeassa vellomisessa ovat kaikki hormonit mukana. Joka tapauksessa ruotsalaisten esityksestä saa helpommin selon orkesterin tekstuureista ja vivahteista, vaikka venäläisten tyrmäävällä äänimassalla on oma viehätyksensä tämän teoksen kohdalla. Öinen ratsastus on Järven suoraviivaiselle Sibelius-filosofialle hienoinen ongelma, sillä se tuntuisi vaativan enemmän sisältöä ja ideoita kuin tässä esityksessä tarjotaan. Sinaiski onnistui juuri siksi, että hän vältti ratsastuksen monotonian, ja aivan samaa ei ikävä kyllä voi Järvestä sanoa, vaikka tämä kuvastoltaan varsin konkreettinen ja kestoltaan hieman liiallinen sävelruno sinänsä hyvältä kuulostaakin, jos sitä malttaa kuluttaa ilman sen kummempia immersiotoivomuksia.

Karelia-sarjassa Järvi on vasin ihanteellinen. Hänen esityksensä on moitteettomassa tasapainossa, ja jokaisen osan erityissävy käy vaivatta ja luonnollisesti ilmi. Karelia-sarja on suomalaiselle niin tuttu, että joskus joutuu hämmästymään, miten kummallisesti se voi ulkomaille välittyä. Esimerkiksi laajalle on levinnyt vaikkapa Sibeliuksessa yleensä omilla ehdoillaan onnistuneen Herbert von Karajanin omituisen raukea ja aneeminen esitys, josta tällä albumilla ollaan kaukana. Kristian II on ilmavaa näyttämömusiikkia ja mainio lisä kokoelmaan. Kuolema-näyttämömusiikin poiminnatkin ovat hillityn elegantteina hyvät olemassa. Isomman opusnumeron alla kulkevat osat Sibelius sävelsi joitakin vuosia ensiesityksen jälkeen uusintaprojektioon tavoitteenaan toistaa Valse tristen suunnaton menestys nyt itselleen kannattavammin (hän oli mennyt myymään yhdentekeväksi arvioimansa Valse tristen kertakorvauksesta ja jäi vaille sen jättisuosion kirvoittamia lisätuottoja), mutta Canzonetta ja Valse romantique ovat tällaisina yrityksinä melko läpinäkyviä ja hieman väkinäisiä. Ne ovat kyllä hienostuneita, mutta niistä puuttuu Valse tristen syvän murheen potentiaali, intensiteetti ja rehellisyys, jos sellaista termiä nyt teatteriin sävelletystä salonkimusiikista on mielekästä käyttää. Minua ilahduttaa kovasti, että mukaan on mahtunut myös Andante festivo, lyhyt mutta jalopiirteinen, yhtenäinen ja armahtavan inhimillinen, mahtaviin mittoihin vaatimattomin keinoin kasvava sävellys, joka syntyi alun perin jousikvartetille Säynätsalon tehtaiden 25-vuotisjuhlaan 1922.rvi johtaa sen eleettömän arvokkaasti.

Ei se nyt varsinainen yllätys ollut, että Järvi voitti tämän vertailun. Hänellä on takanaan parempi äänitys, Sibeliukseen tyyliin paremmin sopiva orkesterisointi ja laajempi ohjelma. Sibeliuksen orkesterimusiikista kiinnostuneille kolmen levyn kokoelma on hyvä ja laadukas valinta ihan vaikka perussetiksi tai käteväksi täydennykseksi. Jos taas omistaa jo ennestään hyviä versioita ohjelmistosta (esim. Lemminkäisessä mieltymyksiäni edustavat Salonen, Segerstam ja aivan sattumalta kohtaamani Groves) ja haluaa jotain todella erottuvaa, on Sinaiskin valikoima kauttaaltaan rohkeaa laatutulkintaa eksoottisella orkestraalisella tyylillä.