Sibelius & Nielsen: Viulukonsertot

Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja Carl Nielsenin (1865–1931) vuonna 2015 vietettyä 150-vuotisjuhlaa yhdistämään on paha keksiä tämänkertaista albumia parempaa äänitettä. Se esittää molemmat säveltäjät vahvimmillaan romanttisen ja yleensä yleisöön vetoavassa romanttisen viulukonserton lajityypin parissa.

Säveltäjät yhteiskuvassa pohjoismaisilla musiikkijuhlilla Kööpenhaminassa vuonna 1919. Sibelius takarivissä toinen oikealta, Nielsen eturivissä ensimmäinen oikealta. (Muut takarivissä vasemmalta: Johan Halvorsen, Robert Kajanus, Peter Høeberg; takarivissä oikealla Fredrik Schnedler-Petersen. Eturivissä vasemmalta Wihelm Stenhammar, Karin Bronell, Erkki Melartin.)

Sibeliuksen viulukonserton historiasta, tyylistä ja sisällöstä olen kirjoittanut aiemmin, ja teos tunnetaan muutenkin varsin hyvin. Paljon vieraampi useimmille on Nielsenin konsertto, joka valmistui vuonna 1911 ja sai ensiesityksensä Kööpenhaminassa 28.2.1912 viulisti Peder Møllerin (1877–1940) tulkitsemana säveltäjän itsensä johtaessa orkesteria. Nielsen on säveltäjänä hyvin erilainen kuin Sibelius, eikä ole sinänsä yllättävää, että nämä konsertot poikkeavat toisistaan suuresti. Sibeliuksen konsertto, joka edustaa orkesterituotannossa hänen keskieurooppalaisinta tyyliään, on vakava, vilpitön, voimakas, surumielinen ja seesteinen; Nielsen, joka niin ikään rakentaa konserttonsa omalle tulkinnalleen keskieurooppalaisesta konserttitraditiosta, ilmentää kepeyttä, eksentristä huumoria, ironiaa ja riemua. Mukana on pohjoismaisille säveltäjille luonteenomaisia melankolisia jaksoja, mutta kevyt tunnelma voittaa, ja teoksen dynamiikka on paljon vaihtelevampi ja hektisempi kuin Sibeliuksella. Kun kerran vertailla pitää, on Sibeliuksen konsertto ehdottomasti suurempi taideteos ja Nielsenin konsertto paljon hauskempi sävellys. Sibeliuksen konsertto on ansaitusti Nielsenin verrokkia tunnetumpi ja esitetympi, mutta Nielsenin viulukonserttoa taas esitetään ja tunnetaan paljon huonommin kuin mitä se ansaitsisi. Pidän ylipäänsä Nielsenin kolmea konserttoa (viulun lisäksi klarinetille ja huilulle on omansa) miellyttävämpänä ja palkitsevampana kuunneltavana kuin hänen viittä sinfoniaansa, joista en ole koskaan oikein jaksanut innostua. Mikään karnevaaliralli Nielseninkään konsertto ei sentään ole, ja ehkä suosioon onkin vaikuttanut, että teoksen finaaliosa, johon parhaat paukut ja virtuoosisimmat vingutukset yleensä varataan, johtaa Nielsenillä seestyneeseen hyväntuulisuuteen ilman yltiödramaattisia pakkohuipennuksia.

Jean Sibelius:

Konsertto viululle ja orkesterille d-molli, op. 47:

I Allegro moderato (16:41)
II Adagio di molto (8:49)
III Allegro, ma non tanto (7:33)

Carl Nielsen:

Konsertto viululle ja orkesterille, op. 33:

I Praeludium. Largo – Allegro cavalleresco – Più presto (18:48)
II Poco adagio – (6:44)
Rondo. Allegretto scherzando (10:31)

Cho-Liang Lin, viulu;

Philharmonia Orchestra (Sibelius);
Ruotsin radion sinfoniaorkesteri (Nielsen), Esa-Pekka Salonen.

Sony, äänitetty Lontoossa 1987 (Sibelius) ja Tukholmassa 1988 (Nielsen). 69:17.

Taiwanilaissyntyinen amerikkalaisviulisti Cho-Liang Lin (s. 1960) ja kapellimestari-säveltäjä Esa-Pekka Salonen (s. 1958) olivat tämän komean levyn ilmestyessä molemmat uransa alkupuolella, ja he tekevät tässä vakuuttavan kypsän ja silti energisen sekä erottuvan tulkinnan Sibeliuksesta. Nielsenin konserttoa on levytetty sen verran Sibeliusta harvemmin, että vertailukohtia on rajallisesti, mutta kuulemani perusteella vastaavaa säteilyä ja lämmintä huumoria saa hakea.

Sibelius hyötyy tällä levyllä Lontoon Philharmonia Orchestran jämäkästä ja täyteläisestä soinnista, jota Salonen hallitsee ilmeikkään sinfonisesti. Sibeliuksen konsertto kuuluu niihin, joissa orkesterilla on paljon painavaa soitettavaa, ja Salonen johtaa vahvalla otteella. Kapellimestari on myös ilmeisen onnellisessa yhteisymmärryksessä solistin kanssa, joka ei säästele voimaa tai intohimoa. Lin löytää musiikista taituruuden ja herkkyyden lisäksi vimmaa, alkuvoimaista huminaa ja tummaa energiaa – hän tuntuu syntyneen suomalaiseksi. Esimerkiksi aiheellisesti ylistetty Jascha Heifetz (1901–1987) ja moni muu muotoilee konserton paljon keskieurooppalaisemmin, mihin teoksessa onkin edellytykset, mutta Lin palauttaa sen jylhiin havumetsämaisemiin, joissa humisee ikiaikaisten tuulten ohella myös moderni yty. Voima ei sulje pois hienostuneisuutta, ja Linin sopivan muhkea sointi mukautuu konserton vaihteleviin tunnelmiin säilyttäen vaikuttavan väkevän pohjavireen. Musiikkitulkintoja luonnehditaan usein "jänteviksi", jos kokemus oli myönteinen, eikä mitään muuta keksitä, mutta tässä termiä voi käyttää vaihteeksi aivan ansaitusti ja täydellä syyllä.

Nielsenin orkesterina toimii Ruotsin radion sinfonia, joka ei soi aivan yhtä upeasti tai voimallisesti kuin lontoolaiset kollegansa, mutta onpahan teoskin erilainen, elohopeamaisempi ja yleissävyltään keveämpi. Vakavan ja voimallisen Sibeliuksen jälkeen voi olla antiklimaktista siirtyä Nielsenin kansanomaisempaan ja vapautuneempaan konserttoon, mutta kuulemisen arvoinen esitys varmasti on. Linin viulu hehkuu sympaattista lämpöä, paikoin pippurista sarkasmia (jossa voi kuulla aavistuksia Šostakovitšista) ja luontevaa koomista ajoitusta jälleen täydessä yhteisymmärryksessä toimivan kapellimestarin kanssa. 

Tämä on oman äänitekokoelmani ensimmäisiä ja yhä rakastetuimpia levyjä, loputtoman tuoreita ja persoonallisia huippuesityksiä, joissa äänityskin on miellyttävän selkeä, yksityiskohtainen ja viulun lämmintä energiaa tukeva, jos kohta joskus kovimmissa iskuissa suuremmallekin sulavuudelle olisi sijaa. Tämän myötä päättyy osaltani Sibeliuksen ja Nielsenin juhlavuosi, mutta herrat säveltäjät ovat täällä esillä vastakin.