Tšaikovski: Alkusoittoja, fantasioita & oopperatansseja

Dante Alighierin 750-vuotisjuhlaa ei ole Suomessa juuri tämän blogin ulkopuolella noteerattu. Vuonna 2016 vietetäänkin sekä Shakespearen että Cervantesin kuoleman 400-vuotismuistoa, ainakin täällä. He ovatkin poikineet hieman runsaammin musiikillista innoitusta kuin Dante, jonka kohdalla säveltäjien mielenkiinto näyttää pitkälti rajautuneen Jumalaisen näytelmän V laulussa lyhyesti kohdattavaan Francesca da Riminin ja Paolo Malatestan tarinaan. Danten juhlavuoden päätökseksi ohjelmaan päätyy vielä klassisen orkesterikirjallisuuden kaiketi esitetyin Dante-johdannaissävellys, Pjotr Tšaikovskin (1840–1893)  "sinfoninen fantasia" eli sävelruno Francesca da Rimini vuodelta 1876.

Dante (pun.) kohtaa skandaalijulkkiksia helvetissä. Paolo ja Francesca saavat maksaa uskottomuudesta viettämällä ikuisuutensa hallitsematonta himoa symboloivan sietämättömän pyörretuulen riepoteltavina. Henri-Jean Guillaume Martinin (1860–1943) maalaus.

Tšaikovski sävelsi Francescan vuonna 1876 Bayreuthissa vieraillessaan historian ensimmäisillä Wagner-oopperajuhlilla. Kielletyn rakkauden ja kohtalon teemat olivat säveltäjälle aina läheiset (ks. m. Romeo ja Julia, Manfred-sinfonia, Fatum-sävelruno jne.), mutta Francescan kohdalla lisäinnoitusta lienee tarjonnut Wagneriin ja Lisztiin henkilöitynyt musiikillinen avantgardismi. Melko ilmeistä on, että Francescan musiikilliset tornadot ovat syntyneet Lisztin Faust-sinfonian Infernon välillisellä vaikutuksella, eikä Tšaikovski kiistänyt Wagnerinkaan osaa sävellyksessä, joka mässäilee kuuluvasti venäläisen tuotannossaan muutoin suhteellisen maltillisesti käyttämällä kromatiikalla. (Kromatiikka tarkoittaa sävelten ja sävelkulkujen tietynlaista muuntelua, jonka selittäminen on uuvuttavan pitkästyttävää, mutta joka usein kuulostaa kiinnostavalta ja riitasointuiseltakin.) Francesca on varsin laaja sävelruno; tämänkertaisen tulkinnan 23:n minuutin kesto on varsin tyypillinen. Itse pidän siitä enemmän kuin suositummasta Romeosta ja Juliasta, mutta onneksi molemmat ovat melko hyvin edustettuina äänitemarkkinoilla. Sen sijaan konserttiohjelmistoissa ei enää tahdo löytyä sijaa orkesteriteoksille, jotka ovat pidempiä kuin ilmeinen alkusoitto (ihanteellisesti 10–15 min) mutta lyhyempiä kuin sinfonia.

Eipä silti, äänitteilläkin sävelrunot ja alkusoitot joutuvat usein täytenumeron asemaan, ja ehkä siksikin on ilahduttavaa kohdata levytys, joka keskittyy vain näihin ylenkatsottuihin teoksiin nostaen ne pääosaan.

Pjotr Tšaikovski:

Francesca da Rimini – Sinfoninen fantasia Danten mukaan, op. 32 (23:06);

Romeo ja Julia Fantasia-alkusoitto (v. 1880 versio, 20:05);

Valssi (6:11) & Poloneesi  (4:51) oopp. Jevgeni Onegin;

1812-alkusoitto, op. 49 (alkuperäisversio kuoron kera, 16:30).


Roberto Valentini, Mark Stone, Nikola Matišic, solistit (Valssi);

Coro dell'Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Roberto Gabbiani (Valssi & 1812-alkusoitto);

Banda Musicale della Polizia di Stato, Maurizio Billi (1812-alkusoitto);

Orchestra dell'Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Antonio Pappano.

EMI, äänitetty Roomassa 2005 & 2006 (Romeo & Julia). 71:15.

Sir Antonio Pappanon (s. 1959) Tšaikovski-tulkinnat ovat virkistäviä ja italialaisittain laulavia, jopa oopperamaisia sinfonisessakin repertoaarissa. Hänen levytyksensä Tšaikovskin sinfonioista 4–6 ovat miellyttäviä ja ansiokkaita, vaikka konserttitaltioinneissa onkin paikoittain jopa häiritsevästi kahinaa ja suhinaa. Tämä levy, joka tavallaan täydentää aiempaa sinfonista triptyykkiä, on samaan tapaan purkitettu konserttiesityksissä Sala Santa Ceciliassa Rooman Auditorium Parco della Musicassa, mutta tällä kertaa häiriöitä on huomattavasti vähemmän. 

Ohjelma on oikein mukava. Itse ehkä olisin korvannut Jevgeni Onegin -numerot ja yli jäävän tyhjän tilan muilla ohjelmateoksilla. Eikö esim. Capriccio Italien olisi ollut melko luonteva valinta roomalaiseen Tšaikovski-ohjelmaan? Olkaamme kuitenkin tyytyväisiä siihen, mitä sentään olemme saaneet. Esitykset ovat näet vähintään makoisia. Francesca da Rimini on avausnumeroksi melko uskalias – kuin aloittaisi kolmen ruokalajin illallisen verisellä pihvillä. Hyvää se toki on, ja kuuntelujärjestyksenhän voi korkeimman omakätisesti valita. Pappanon tulkinnassa keskeisiksi nousevat myrskyisän sävelrunon lempeämmät jaksot, jotka kuvaavat Paolon ja Francescan menneen onnen tuskallista muistoa. Sävellyksellä on Pappanon käsissä selkeä tarina ja onnistuneesti avautuva rakenne, mutta helvetillinen intohimo toimisi ehkä vähemmänkin korostuneella kerronnallisella logiikalla. Itse suosin hieman väkevämpää menoa, jota tarjoaa esimerkiksi lempitulkintani, Igor Markevitšin raivokas puhuri vuodelta 1959.  

Romeo ja Julia liitelevine lemmenteemoineen tekee hyvin suotuisan vaikutuksen, ja Pappanon tarina on kertomus rakastavaisista ennemmin kuin klaanimaisen kaupunkivaltion järjestyshäiriöistä. Tšaikovskin luontaisen tanssillinen ja vastustamattoman melodinen musiikki voi kuulostaa baletilta silloinkin, kun ei sitä ole, ja Romeossa ja Juliassa näin tapaa käydä melko usein. Pappanon johdolla kyse on kuitenkin selvästi oopperabaletista. Esitys hengittää pakottomasti, mutta kokoaa jännitettä hyvin tehokkaasti veritekojen ja kaupunkisodan kuvauksiin.

Varsinaiset oopperanumerot Jevgeni Oneginista eivät vetoa minuun erityisen voimakkaasti, vaikka ne esitetäänkin horjumattomalla tyylitajulla ja viehättävän tanssillisella otteella. En olisi välttämättä kaivannut Valssiin kuoroa, joka kyllä kuulostaa komealta (ja näin itäslaavilaisten kielten osalta moukkana myös ihan vakuuttavalta suoritukselta noin italialaiseksi), mutta myös hukuttaa solistit (joita en myöskään kaivannut) alleen. Olisin tämän perusteella tosin hyvin kiinnostunut kuulemaan kokonaisen italialaisen Oneginin Pappanon johtamana – mielellään studiotaltiointina.

Ohjelma päättyy jälkiruoka-asemansa itseoikeutetusti ansainneeseen päistikkaisen pompöösiin 1812-alkusoittoon, josta kuullaan alkuperäisversio kuoroineen mutta ilman tykkejä. Tästä kliseisestä mahtailusta Pappano onnistuu löytämään tavallista syvempää dramatiikkaa, sävyjä, kontrasteja – jopa inhimillisyyttä. Kuoro on miellyttävää vaihtelua efektiorgioista, joilla tämä esitys ei mässäile. Pappano kohottaa normaalisti niin kovin banaalin (toki silti rakastettavan) sävellyksen uudelle tasolle ja kohtelee sitä teoksena eikä pelkkänä ohjelmanumerona, spektaakkelina. Tämä on musiikillisesti onnistunein ja omin dramaattisin avuin parhaiten onnistunut tulkinta alkusoitosta, jonka olen kohdannut. Tässä 1812-alkusoiton voi kuulla kuin uusin korvin. Saavutus ei ole aivan vähäinen. Jos on kiinnostunut sävellyksestä vain efektien vuoksi, kannattaa pysyä tykinjylinän klassikossa, mutta musiikillisesta potentiaalista kiinnostuneille voi suositella tätä kokoelmaa pelkän päätösnumeronkin vuoksi.

Konserttitaltioinnit soivat kauniisti, täyteläisesti ja selkeästi. 1812-alkusoiton finaalissa puuroutuminen käy lähellä, mutta niin oikeastaan pitääkin. Soitto on johdonmukaisen kaunista ja vivahteikasta, ja tulkinnat kokonaisuutena mainiot.